torstai 16. toukokuuta 2019

Tarina kuvan takana


En mä edes oikein tiedä miten se tapahtui. Mun teki mieli suklaata. Mä taistelin vastaan koko sen päivän. Sitten aloin olla jo siinä fiiliksessä, että voisi aloittaa treenin. Sen sijaan että aloitin sen, mä tajusin käveleväni keittiöön ja päässä hoin, että jos ihan kaksi tai kolme palaa vain. Siellä mä istuin sitten lattialla enkä pystynyt lopettamaan. 

Jossain kohtaa havahduin siihen, että kohta on varmasti jo sata grammaa mennyt. Lopetin ja menin koneelle ja kirjoitin sulle, että sun täytyy viedä ne pois, että lähti käsistä. Ei pahasti, mutta lähti kuitenkin. Mua ahdisti suunnattomasti. Ahdisti niin, että mä en oikeasti tiennyt, mitä mä nyt teen. Mun piti treenata. Mutta nyt mä söin suklaata ja treeni on ihan turhaa. Mä olin tehnyt siitä ihan turhaa. Miksi sitä sitten treenata? Mitä enemmän mä mietin sitä, mitä mä olin juuri tehnyt, mitä enemmän mä punnitsin vaihtoehtojani, mitä enemmän mä mietin sitä, miten turhaa treeni oisi siihen perään, sitä enemmän mua ahdisti. Se oli kuin painolasti, iso tunnemytty, sellainen uhkaava, pimeä, musta solmu sisällä ja mä en meinannut saada henkeä. Mähän olin päättänyt, että suklaaseen ei kosketa. Mitä sille päätökselle tapahtui? Missä oli se asia, josta olen itsessäni ehkä eniten ylpeä? Se, mitä aina mainostan, että se on yksinkertaista. Sitä vain tekee päätöksen ja loppu on helppoa. Mä en ymmärtänyt, mitä mulle oli tapahtunut, miten mä olin sallinut itseni vajota näin alas, ettei mulla ole kontrollia itseeni enää.

Tästä eteenpäin en edes oikein muista mitään, ennen kuin tajusin, että söin, söin ja söin.. Keittiön lattialla, söin suklaata kuin en oisi koskaan mitään ruokaa saanut. Havahduin vähän todellisuuteen ja tajusin syöväni vaikka kuinka paljon. Laitoin suklaat taas pois. Tällä kertaa en edes noussut lattialta, kun jatkoin jo taas. Jossain tässä kohtaa mä taisin tehdä alitajuisen päätöksen, että nyt syön niin paljon kun pystyn ja oksennan sitten. En mä ollut todellisuudessa kiinni. Mä jatkoin, söin jokaista laatua, lisää. Seuraavaksi mä olinkin vessassa sormet kurkussa ja oksensin. Aika varhaisessa vaiheessa mä tajusin hetkeksi olevani siellä oksentamassa ja sitten tulikin sellainen heikko hetki, että vollotin ääneen. Ja jatkoin oksentamista. Ihan sumussa kävin sitten keittiöstä hakemassa vielä sen ruokailuveitsen, kun ei meinannut sormia käyttäen saada kunnolla oksennusrefleksiä ja oli jokin millä tökkiä kurkkua. 

Mä en tiedä kuinka kauan mä siellä vessassa olin. Ainakin puoli tuntia. Voi olla, että kauemminkin. Helpotti suunnattomasti, että sain sitä suklaata itsestäni ulos, että sain edes osan niistä ahmituista kaloreista ulos. Mä suunnittelin, että jatkan oksentamista niin kauan, että ulos tulee jotain muuta myös kuin vain suklaata, niin sitten tiedän ettei herkkuja ole enää kehossa. Mutta en mä saanut enää mitään ulos. Mä vaan yökkäilin tyhjää. Vedet silmissä mä pidin sitä veistä kurkussa ja yökkäilin, mutta mitään ei enää tullut ulos. Jatkoin varmuudeksi tätä tyhjän yökkäämistä pitkän aikaa, kunnes luovutin. Koko keho tärisi, kurkku oli rikki. Mä havahduin taas tilanteeseen ja näin itseni siinä, polvilleni kumartuneena pytyn ylle, pyjama päällä. 

Mä niistin nenäni, kuivasin kasvoni ja nousin. Katsoin peiliin enkä tunnistanut itseäni. Tuijotin pitkään ja mietin, miten ihmeessä tämä henkilö voi olla minä. Silmät turvoksissa peilistä katsoi takaisin tyttö, joka oli juuri oksentanut ulos - itseaiheutetusti - suklaata ahmimisen jälkeen. Ei se voinut olla minä, eihän? Menin koneelle ja ihan robottimaisesti mä kirjoitin sulle, että mä olen juuri oksentanut. Olin ihan turta siinä vaiheessa. En taas muista oikein mistään mitään, ennen kuin sä vastasit mulle.. Sun vastauksen myötä siitä kaikesta tuli totta. Mä olin sen tehnyt, mä olin siitä kertonut sulle ja sä tiedät nyt. Mä hajosin ihan täysin sen meilin jälkeen. Mä itkin taas ääneen. 

Itkukohtauksen loputtua huomasin, ettei kehokaan enää tärise ihan kamalasti ja päätin, että mun on pakko treenata nyt tai muuten vihaan itseäni vieläkin enemmän. Muuten mä annoin vain itseni ahmia ja oksentaa, enkä tehnyt mitään asian eteen. 

Niinpä mä treenasin. Yllättävän paljon niitä voimia sitten löytyi.


Teksti ja kuva 2010.

2 kommenttia:

  1. Pakko kommentoida jotain, vaikka oikeastaan sanoja ei löydy.

    Tekstisi herätti kipua, lämpöä ja tuttuutta. Muistoja vuosien takaa ja nykyhetkestäkin, toivottavasti ei tulevaisuudesta. Tekstisi loppu oli hyvä.

    Painiminen ruuan, liikunnan (intohimoni) ja kehon(kuvan) kanssa on piinallisen tuttua. Varsinainen piinapenkki. Mutta valitettavasti se on osittain myös tuttua ja turvallista (puhun nyt siis vain itsestäni, tuttu helvetti vastaan tuntematon jne.).

    Minun piti kommentoida viime postaukseesi, että niissä kuvissa kehosi näytti ihan pysäyttävän upealta, kaikin puolin.

    Itse olen miettinyt paljon kehonkuvaa ja päättänyt että haluan kehon jolla on toimivat kuukautiset ja muukin elimistö (mahdollisimman) sekä mieli terve. Kehon joka on kyvykäs tekemään ja toimimaan muiden hyväksi. Se ajaa rasvaprosenttien tai ulkonäköasioiden edelle, vaikka toki niistäkin välitän ja saankin välittää. Vaikka terveys onkin tärkein, haluan myös olla lihaksikas, vahva ja hyväkuntoinen. Jos vielä joskus saan menkat (riippuu tietysti monista asioista), lupaan sinä päivänä rakastaa kehoani erityisen paljon :) Itsensä tunteminen terveeksi ja voimakkaaksi on tavallaan parasta lääkettä sielulle!

    Anteeksi eksymiseni offtopicmaisesti omiin henkilökohtaisuuksiin, tarkoitus oli vain kommata lämmin ajatus ja kehu siitä viime postauksen kuvasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon kun jätit kommentin. Pahoitteluni, että vastaamisessa kesti!

      Toivon kovasti, että sulla ei tulevaisuudessa ole samanlaista painimista enää. Ymmärrän silti sen, että kun jokin on tuttua ja turvallista, pitää siitä kiinni vaikka se olisikin haitallista. Mm. masennuksen ynnä muun vastaavan oireilun kautta olen kokenut samanlaisen tunteen. Pimeässä on joskus hyvä olla, koska pimeän tuntee ja sinne voi rauhassa nukahtaa. Kaikki muu on pelottavaa, koska ei tiedä mitä siellä odottaa. Mutta sen voin taata, että rohkeus kannattaa näissä tapauksissa ihan aina.

      Minusta siinä ei ole mitään väärää, että tahtoo olla lihaksikas, vahva ja hyväkuntoinen. Ongelmia tulee herkästi siinä kohtaa, jos sen tavoittelun taustalla on ongelmallisia syitä. Mulla itselläni oli aivan väärät syyt lähtien itsevihasta, riittämättömyydestä ja puhtaasti toisenlaisen ulkonäön tavoittelemisesta. Se oli voimakas, mutta loputon ruoska, joka jatkoi ruoskimistaan aina silloin, kun peiliin katsoi. Koosta, muodosta, rasvaprosentista tai lihasten määrästä riippumatta. Koskaan ei ollut hyvä.

      Toivon sulle joka tavalla tervettä tulevaisuutta ja sitä, että toiveesi kehosi toimivuudesta toteutuu. <3

      Poista