perjantai 30. maaliskuuta 2018

Silloin oli rakkaus


Yksi suosikkiasioistani on Facebookin On This Day -sovellus, mikä kertoo mitä samaisena päivänä menneinä vuosina on päivittänyt/jakanut. Olen käyttänyt Facebookia vuodesta 2007, joten vuosiin mahtuu jos jonkinlaisia vaiheita ja minusta näitä on aina yhtä mielenkiintoista seurata.

Alkuun lähes kaikki päivitykseni taisivat koskea töitä, kun ei muuta elämää oikein ollut. Jossain kohtaa asiat muuttuivat, tapasin mieheni ja muutettiin ulkomaille. Päivitin noina aikoina paljon kivoja arkisia päivityksiä ulkomailla elämisestä ja meidän seikkailuista. Muutettiin takaisin Suomeen ja samantyyliset päivitykset jatkuivat, sillä elämä täällä Suomessa oli tauon jälkeen yhtä ihmeellistä kuin ulkomaillakin.

Sitten aloitin terapian, löysin itsestäni aivan uusia puolia ja aiemmin enemmän piilossa olleet puolet pääsivät esille. Pikkuhiljaa kaksi selkeää asiaa muuttui: minusta tuli äärimmäisen avoin ja lisäksi jaoin ja otin vastaan rakkautta ihan sylikaupalla. Rakkaus oli yhtäkkiä voimani, ihan kaikessa. Se huokui etenkin 2017 alkuvuoden ja 2016 päivityksistä. Olin maailmani huipulla käydessäni koulua ja oppiessani koko ajan jotain uutta, ja ihmissuhteet ympärilläni oli lämpimiä. Koin olevani jatkuvasti kuin sen kaiken sylissä. Siinä oli hirveän hyvä olla, ja saatoin kukoistaa juuri sellaisena ihmisenä kuin olin aina halunnutkin olla - elämälle ja ihmisille avoimena, rohkeana, välittömänä, heittäytyvänä, innostuvana.

Koska minulla oli voima nimeltä rakkaus.

Sitä ihmistä minun on ikävä. Itseäni. Viime vuosi vei paljon ja antoi lopulta hirvittävän vähän tilalle. Se vei pois tärkeää, se saattoi viedä pois jotain lähes elintärkeää. Parin viime vuoden päivityksiä lukiessa tulee ensimmäisenä ajatuksena mieleen, että olisinpa tuollainen, kunnes tajuan että minä se joskus olin. Niin puhtoisen naiivi, joka oli kaikista aiemmista opeistaan huolimatta uudelleen oppinut mm. sen, että ihmiset voivatkin olla hyviä. Omaan henkilökohtaiseen turvaverkkooni olin saanut sen viimeisen puuttuvan palasen, jonka ansiosta verkko oli ensimmäistä kertaa pitkälti täysin ehjä. Se musta ja tyhjä kolo minussa oli täyttymässä ja pelkästään sen mahdollisuus täytti minut kaikella kauniilla. Sen verkon avulla oli helppoa kurotella unelmia ja lentää kaikkialle sinkoilevan rakkauden voimalla.

Mutta verkko ei kestänyt. Kaikki se, mitä olin oppinut uudelleen aiempien uskomuksien päälle kumoutui jälleen. Täten aiemmat, syvällä minussa olevat uskomukset kertaantuivat. Opin uudelleen asioita, jotka olin niin kovin lapsenomaisella innokkuudella halunnut hetken uskoa valheeksi. Ja minä menin rikki. Rakkaus minussa meni rikki. Avoimuus meni muurien taa.

Haluaisin, että uskaltaisin olla avoin ja välitön taas. Haluaisin, etten pelkäisi sitä, että sattuu taas niin kovin. Haluaisin, että voisin pitää sydäntäni käsissä, esillä. Haluaisin, että olisin edelleen pakahtua siihen rakkauteen, mikä uhkasi sinkoilla hallitsemattomasti kaikkialle ja mikä teki minusta vihdoin sen ihmisen, joka olin aina tahtonutkin olla.

Haluaisin, että olisin taas se hieman naiivi tyttö, joka kuulutti maailmalle, että rakastaa täysillä kaikkea ja kaikkia, ja jos siinä prosessissa sydämeen sattuu, niin olkoon niin.

Mutta sitten sattui.

Ja olkoon niin, että minusta osa kuoli ja loput meni muurien taa. Kuten aina, minä muutuin, kun jotain oleellista muuttui. Ja kun turvaverkostani lähti se palanen pois, josta saatoin peilata silloisen paikoin huolettoman minäni, en voinut enää sellainen olla.

Ja nyt pelkään. Olen sulkeutuneempi. Suodatan valtavasti. Pelkään päästää lähelle.
Koska opin (taas), että silloin sattuu.


Facebook
24.3.2017

"Hei Heidi,
Mä en kestä – sä oot niin ihana.
Sun portolio sykkii rakkautta. 
Runot. Ah.
Hissipuhe on täydellinen. Sinä.
Mä oon todella happy sun tavasta 
kertoa itsestäsi. Sinussa on jotain 
hyvin syvällistä viisautta, joka koskettaa.
Jatka vaan samaan malliin, niin täydellistä pukkaa."

Tällaista palautetta sain, kun lähetin portfolioni ensimmäisen (keskeneräisen) version tuutorille. Sen tekeminen kuuluu koulutukseen ja ilman sitä ei valmistu. Se tehdään silti meitä itseämme varten (ja tietysti siis esim. työnhakua ajatellen), ei kouluttajia varten. Sitä ei arvostella, vaan siinä autetaan. En ole ennen moista tehnyt, mutta jotain sain kyhättyä kasaan. Ilmeisen kivan version, kun tuutori (joka on vuosikausia kouluttanut mm. näissä portfolioasioissa ja joka työskentelee copywriterina maailmanlaajuisessa mainostoimistossa) siitä näin kovin tykkäsi.
Ja tykkäsi minusta.

Ihana palaute. Ihana, ihana, ihana. Se oli tullut myöhään eilen ja luin sen aamulla ensimmäisenä. Hymyilytti heti. Häkellyin siitä, miten laajasti minua voi lukea pelkästään kirjoitustyylin, valittujen sanojen ja työnäytteiden kautta. Mutta enhän minä ole toisaalta tänne maailmaan tullut pihtaamaan mitään. Sydän kämmenillä aina. Näkyvissä. Ehkä sitä kautta on syntynyt mun oma, tunnistettava tyyli tehdä asioita, ja ehkä se on myös se tyyli, jolla tulen jatkossa töitä alalla tekemään. Mun oma juttu.

Rakkaus.


Oletko sinä koskaan lukenut omasta kuolemastasi? Onneksi minua on loppumattomasti jäljellä ja ihan missä muodossa tahansa.

Mutta tämä.. tämä oli silti suosikkini kaikista niistä, joita olen ollut. Silloin minä lensin.

Silloin oli rakkaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti