keskiviikko 3. tammikuuta 2018

2017 - kun elämä sanoi ei


Vuoden viimeisenä päivänä kiteytin Facebookin puolelle menneen vuoden aika tylysti, mutta hyvin kuvaavasti. Moiset sanavalinnat vaativat sensurointia ja siksi en niitä tässä toista. Mutta arvata varmaan saattaa, että ei ollut minulle hyvä vuosi.

Edellisvuonna menetin (kuolemalle) sekä Natusen, että isäni. Ja silti, kaikesta huolimatta, se oli elämäni paras. Se opetuksien määrä ja se kaikki mitä oli elämältä samalla saanut oli sen verran huikeaa, että ei ollut vaikea nähdä hopeareunusta suuressa surussakaan. Viime vuoden osalta sitä hopeareunusta en saa näkyviin, vaikka kuinka suurennuslasilla sitä tarkkailisin. En, vaikka pintaa raaputan ja väkisin koitan sitä kaivaa esille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vuoteen ei olisi mahtunut yhtään ilon hetkeä ja huikeitakin juttuja, mutta kokonaisuus painuu kyllä ihan selvästi aivan sinne pohjamutiin asti, ja vähän allekin.

Vuosihan alkoi aivan mielettömissä fiiliksissä. Heti tammikuussa alkoi koulu ja se toi mukanaan sellaisia seikkailuja joita en ollut ennen kokenutkaan. Noina hetkinä opin itsestäni valtavasti ja rakensin niiden kautta identiteettini kokonaiseksi. Voin niin hyvin, että puolentoista vuoden jälkeen saatoin lopettaa terapian täysin yhteisymmärryksessä terapeutin kanssa. Kaikki oli silloin hyvin. Koulua oli vielä jäljellä ja elämä jännittävää.

Koulutyttö hotellissa.

Kuukausi terapian loppumisen jälkeen, huhtikuussa, annoin kuitenkin mielestäni nousta pintaan asioita, joita siihen asti olin vältellyt hyvin tehokkaasti parikymmentäkin vuotta. Aina ne olin tiennyt, mutta painanut takaisin kun vähänkin koittivat nousta. Nyt sitä oli kai sen verran vahva ja hyvässä paikassa itsensä kanssa, ensimmäistä kertaa, että koin mahdolliseksi antaa niiden nousta. Ja vauhdilla tulivatkin. Ne tuli sanottua ensimmäistä kertaa ääneen ja ensimmäistä kertaa niistä tuli ylipäätään kerrottua kenellekään toiselle.

Sitten kuvioihin tuli PTSD täydellä voimallaan ja se hallitsikin elämääni pitkälti siitä keväästä alkusyksyyn. Se vaikeutti viimeisiä koulupäiviä, joissa en enää pystynyt olemaan täysin läsnä kun dissosioin tunneilla. Se vaikeutti tehtävien tekemistä ja koulusta läpi pääsemistä. Mutta taistelin, ja valmistuin. PTSD oli myös vahvasti läsnä valmistujaisjuhlissani, jotka ystäville järjestin ja joita niin innoissani olin odottanut jo alkuvuodesta lähtien. Kun niiden aika oli, en olisi jaksanut tehdä niiden eteen mitään, enkä kyennyt olemaan kovin läsnä juhlissakaan. Se harmitti, mutta en voinut asialle mitään. Ote ei ollut minulla.

PTSD:n vuoksi näin noin kahden kuukauden ajan painajaisia joka yö, ahdistavia ja uhkaavia unia. Joissain niissä elin uudelleen traumojani, jotkin kertoivat (muista) suurimmista peloistani. Lopulta menetin mielenkiintoni nukkumista kohtaan kokonaan. Olin jatkuvasti pelokas ja kaikki oli uhkaavaa. Kesän Lapin reissustakin jäi mieleen vain painajaiset ja pelot.

Kesän aikana aloin oireilla voimakkaasti myös töissä, mikä johti lopulta siihen, että koko työpaikasta tuli pelottava paikka. Jatkoin kuitenkin sen mitä jaksoin ja mihin kykenin.

Jossain kohtaa PTSD:n oireilu alkoi hieman helpottaa, mutta sen sijaan että tilalle olisi palannut normaali elämä, siihen astuikin masennus. Alkoi sellainen suossa tarpominen ettei milloinkaan ennen. Ei näin pitkään, eikä ihan tällaisella tasolla. Vieraillut olen siellä ennenkin, mutten koskaan sinne jäänyt. Ja sieltä ei tuntunut löytyvän tietä ylös sitten millään. Se oli jatkuvia synkkiä ajatuksia ja erinäisiä synkkiä tekoja tai aikomuksia, se oli välillä täyttä kontrollin puutetta ja sitä, että millään ei tuntunut olevan mitään väliä.


Puoliksi läheisten (hellästi) pakottamana palasin pitkän harkinnan jälkeen terapiaan psykiatrin kautta elokuun loppupuolella. Alkuun en halunnut laisinkaan olla siellä, mutta kilttinä tyttönä palasin kerta toisensa jälkeen sinne sohvalle istumaan ja onneksi palasin, koska kyllähän minä sitä olen valtavasti tarvinnut. Masennus oli tasoa vakava ja rajatilapersoonallisuushäiriö oireili oikealta ja vasemmalta, alta ja päältä. Kaikkialta yhtä aikaa. Lisäksi ne loputkin traumat piti käydä ensimmäistä kertaa läpi ammattilaisen kanssa, nyt kun ne eivät enää salaisuuksia olleet, ja se oli varsin raskasta.

Syyskuussa taisin jäädä töistä pois. En ole vieläkään palannut. Syyt jäädä sieltä pois oli lopulta hieman eri syitä kuin miksi en ole palannut, mutta joka tapauksessa psykiatrin määräämällä sairauslomalla olen edelleen ja tulen olemaan vielä pitkään. Sairauslomaa on jatkettu kuukauden tai kahden välein aina eteenpäin.

Loppuvuodesta mieliala alkoi jo nousta ja masennuskin kaikkosi kutakuinkin sormia napsauttamalla. Ne sormet napsahti omista uusista päätöksistä ja muutoksista elämän suhteen. Piti rakentaa siitä erilainen, kun sellaisenaan se piti yllä masennusta. Tämä muutos on vieläkin käynnissä ja kerron kun se alkaa olla valmis, jotta on sitten jotain konkreettista kerrottavaa. Mutta masennuksen se vei mennessään joka tapauksessa.

Kaiken tämän suossa, mudassa ja sonnassa tarpomisen keskellä menetin itselleni hyvin tärkeän ihmisen. Ja menetin hänet nimenomaan sen vuoksi, että mieleni oli sairas. Se sattuu ja siitä koitan edelleen taistella eteenpäin. Se on toisinaan niin suuri tyhjä kolo minussa, etten aina tiedä miten sen kanssa voi edes pärjätä.


Kyllä, minä julkaisin vuonna 2017 runokirjan, minä valmistuin ensimmäiseen ammattiini, minä otin kuusi tatuointia, näin kavereita ja ystäviä, olen nauttinut olostani, vietin hauskoja iltoja ulkona ja keräsin kokemuksia, sekä opin jotain hyvää.

Mutta minä myös julkaisin runokirjan, minkä julkaisu ei lopulta tuntunut missään. Valmistuin ammattiin, mutta en voinut edes ajatella uusia haasteita työrintamalla koska vointini oli niin heikko, enkä täten ole päässyt oman alan töihin. Otin kuusi tatuointia, mutta niistä osa tuli otettua suhteellisen impulsiivisen käytöksen vuoksi, vaikka hienoja ja toivottuja ovatkin kaikki olleet. Kyllä, näin kavereita ja ystäviä ja olen nauttinut olostani, mutta olen myös sanonut ennätysmäärän kertoja en nyt pysty, en jaksa nähdä, anteeksi, ja olen saattanut nauttia olostani vasta sen jälkeen, kun ensin on tapahtunut jotain radikaalia ja ehkä tuhoistakin. Vietin jokusen hauskan illan ulkona mutta vietin ulkona myös iltoja ja öitä, kun tarkoitus ei ollut hauskanpito vaan pyrkimys päästä eroon pahasta olosta. Keräsin kokemuksia, mutta äänekkäimmin niistä huutaa huonot. Opin jotain hyvää, mutta eniten ja syvimmin, haavaksi asti, opin huonoa. Ihmisistä ja minusta itsestäni.

Koko vuosi oli kuin mutainen allas. Välillä pääsi hetkellisesti pinnalle haukkaamaan happea, mutta suurimmaksi osaksi sitä vietti aikaansa siellä pinnan alla. Jalassa oli tiukasti kiinni köynnös, joka myös nimellä mielenterveysongelmat tunnetaan. Köynnöstä en jalastani pois saanut, koska sillä on kontrollia aina enemmän kuin yhdelläkään järkiajatuksella. Ja kun parhaimmillaan niitä on ollut pinnan alle kiskomassa neljästä viiteen erilaista samaan aikaan, niin ei auta että yhden niistä osaisikin irti repiä. Se kamppailu on hyvin uuvuttavaa ja on lopulta helpompaa antautua vedettäväksi sinne pinnan alle kuin yrittää taistella itseään irti jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Mudasta tulee koti ja turva, koska siitä tulee tuttua ja siellä pysyminen vie vähemmän voimia kuin sieltä ylös kiipeäminen. Siitäkin huolimatta, että siellä on hirveä olla. Hirveästä tulee normaalia ja mutavedestä perinteistä juomavettä.

Vuodesta 2017 ei jää mieleen kivat asiat. Siitä jää mieleen sanat kuten pettymys, taistelu, rämpiminen, tuska, riittämättömyys ja menetys. Se oli vuosi, kun haaveita ja toiveita murskattiin kerta toisensa jälkeen.

Onneksi, onneksi se parani edes loppua kohden. Mutta ikävä ei sitä tule. Surettaa ehkä eniten se, että sen piti olla minun vuoteni. Koin sen niin vahvasti alkuvuonna, että meinasin pakahtua. Mutta sen sijaan se olikin yksi elämäni huonoimmista vuosista, ellei huonoin.

Vuodelle 2018 en aseta minkäänlaisia odotuksia. En sitten yhtään mitään. Sen sijaan viime vuodesta oppineena olen nyrkkeilyhanskat käsissä valmiina vastaanottamaan kaikenlaista. Sydän avoinna, elämälle täysin heittäytyen? Ei, siihen en pysty enää. Toistaiseksi tämä osa on minusta kuollut, sen vei 2017 mennessään. Se ei tarkoita sitä ettenkö edelleen tekisi kaikenlaista ja innostuisi kaikenlaisista asioista, mutta että en edelleenkään pelkäisi elämää ja tunteiden laittamista peliin?

Ei se ole enää niin. Opin pelkäämään elämää, tunteitani ja itseäni, enkä varmasti enää pidä sydäntä esillä käsissäni. Tältä osin menin rikki. Ja se on erityisen surullista siksi, että nämä asiat on olleet iso osa sitä, mikä on minusta tehnyt minut.

Kiitos 2017. Siitä, että vihdoin lopuit.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti