lauantai 5. syyskuuta 2015

#fuckcancer osa 2


Se pirulainen palasi. Se, mitä tässä elämässä eniten pelkään ja vihaan. Vihaan! Juuri kun kaikki näytti hyvältä, juuri kun oltiin ihmetelty tuuriamme asian suhteen ja saatu hengittää syöpäkontrollin jälkeen ensimmäistä kertaa aikoihin. Enää ei tarvinnut pelätä niin kovin. Kaikki oli hyvin, syöpä oli voitettu.

Sitten tuli eräs torstai. Siinä aamupäivällä päätin tunnustella Natusen vatsaa, niin kuin aina silloin tällöin teen. Ja tunsin siellä patin, ehkä toisen. En voinut sitä oikeastaan edes uskoa siinä kohtaa, mutta se tuttu tunne palasi kurkkuun. Se kuristus ja pala. Ja paha olo. Se synkkyys, mikä astuu asumaan sisuksiin välittömästi.

Ajattelin, että tässä se sitten tapahtui. Se mitä oltiin pelätty koko ajan ja jota oltiin toisaalta osattu myös odottaa koko ajan, sillä näin pitikin käydä. Me vain hetken luultiin, että meillä oli käynyt tuuri. Nyt oltiin takaisin todellisuudessa kiinni ja siinä se nyt oli. En itkenyt, en kokenut shokkia tilanteesta. Tällä kertaa se shokki jäi pois, kun sen oli jo kokenut silloin jo reilut vuosi sitten. Jo silloin olin tehnyt koko ajatustyön kaikesta tähän liittyvästä, ihan sinne uurnan valintaan asti jos pahin tapahtuu. Tähän oli valmistauduttu.

Mutta silti synkkyys tuli kylään. Tottakai.

Onnistuin jotenkin kieltämään asian kokonaan, vaikka puristus kurkussa ja sydämessä olikin jo olemassa. En kertonut miehelle. Elin sen torstain kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vielä perjantainkin. Vasta lauantaina aamulla käskin miestä tunnustelemaan Natusen vatsaa ja kysyin, että onko hänestäkin syöpä palannut. Kyllä siellä tuntui. Kaksi pattia.

Edelleen pysyin kasassa, mitä nyt koitin olla ajattelematta liikaa asiaa. Kun siitä ei puhunut liiaksi, ei kyyneleitä tullut. Mutta kun asiaa ajatteli, kyyneleet kyllä tuli. Tein parhaani etten ajatellut.

Sitten tuli sunnuntai. Heti aamusta asti tuntui ihan sietämättömältä. Kuristus kurkussa oli valtava ja synkkyys sydämessä suurta. Uudelleen tunnustelu tuotti tulokseksi kolme pattia. Niitä tulee lisää. Ei tämä voi olla hyvä juttu. Tämä on tässä, ihan varmasti on. Ja hanat aukesi. Koko päiväksi. Kyyneleitä ei pidätellyt enää yhtään mikään. Oli aivan sama yritinkö lukea kirjaa tai tehdä jotain muuta, mihin vain pystyinkin keskittymään. Kyyneleet silti valuivat silmistä, vaikka en asiaa edes tietoisesti ajatellut. Koko päivän, yöhön asti. Tulevan menetyksen tuska oli valtaisaa. Mielessä oli vain se, että Natunen kuolee. 

Tuolloin sunnuntaina kerroin ihmisille. Niille, joilta tiesin saavani sellaista tukea kuin juuri siinä hetkessä tarvitsisin. Olin ihan rikki, suru oli tuona synkkänä sunnuntaina valtaisaa. Tuossa tilanteessa ilahdutti se, että niitä ihmisiä oli monta. Todella monta. Siinä missä viime vuonna taisin kertoa yhdelle tai kahdelle, kerroin tänä vuonna yhdeksälle. Parille muullekin olisin voinut vielä kertoa, mutta en jaksanut enää. Sain tarvitsemaani tukea ja ymmärrystä, vaikka se ei tuskaan auttanutkaan. Mikään ei auttanut, tunteen voimakkuus oli suurempaa kuin mitä pystyi edes järjellä käsittelemään. Natunen kuolee. Tämä on menoa nyt.

Seuraavana aamuna heräsin silmät lähes umpeen muurautuneina, mitä ne toki oli jo päivän päätteeksi edellisenä iltana. Ja se suuri tuska oli suureksi osaksi taas jossain piilossa. Möykky sisuksissa pysyi, eikä se sieltä ole vielä tähänkään päivään mennessä poistunut.

Tuossa vaiheessa oli myös aika soittaa Natusen eläinlääkärille ja kertoa tilanne. Kysyä, tehdäänkö sille mitään vai onko tämä nyt tässä. Aikaa oli turha vastaanotolle varata, kun saman voi hoitaa puhelimessa. Eläinlääkäri oli kuitenkin vielä sen viikon lomalla. Jätin soittopyynnön seuraavaa viikkoa varten. Viikossa ei mitään katastrofaalista pääse tapahtumaan, eikä kenenkään toisen mielipide asiasta merkitsisi mitään, kun luotto ainoastaan siihen omaan lääkäriin on kova.

Tuo viikko oli suureksi osaksi aurinkoinen. Synkkyys poistui hetkeksi aina välillä sisuksistani ja vaikka tunnustelin Natusen vatsan joka päivä ja puhuin siitä ja ajattelin sitä, se ei liiaksi aiheuttanut jättimäistä tuskaa. Tiesin, että ainakin tuon viikon ajan Natunen vielä on siinä. Ei ollut tietoa tulevasta, ei tietoa onko tämä tässä vai onko edessä leikkausta vai mitä pitää tehdä. Ei ollut kuin se hetki. Nauroin monena päivänä enemmän kuin aikoihin, koin huolettomuutta. Natunen oli vielä siinä, eikä kukaan sitä pois veisi. Ei ainakaan viikkoon.

Tuli seuraavan viikon maanantai ja alkoi puhelun odottelu. Odottelin sitä puhelua torstaiaamuun asti kunnes soitin itse jo takaisin, että onko se unohdettu vai onko eläinlääkäri ollut niin kiireinen lomalta paluun vuoksi, ettei ole vain ehtinyt vielä soitella. Kiire oli ilmeisen todellinen, mutta laittoivat infoa että olen uudelleen soitellut. Eikä siitä mennytkään kuin vajaa tunti, kun eläinlääkäri soitti. Kerroin tilanteen ja vastaus oli selkeä; kyllä ne täytyy sieltä pois leikata. Kysyin ennustetta, sillä en halua turhaan lähteä Natusta enää aukomaan. Vaikea sitä ennustetta on antaa, kun näistä ei oikeasti voi koskaan tietää. Mutta että jos joku asetta hänen ohimollaan pitäisi ja käskisi jotain sanomaan, niin se olisi vuosi tai kaksi, jos kaikki menee putkeen. Se on meidän ihan mahdollinen mahdollisuus. Ja sehän on paljon. Ennustetta parantaa se, että kaikki patit on samalla alueella keskenenään ja samalla alueella kuin mistä se yksi kasvain poistettiin yli vuosi sitten. Siinä samalla arpikudoksella. Leikkauksen lisäksi sitten taas ne sytostaatit, kuten viimeksikin.

Esimerkiksi puolen vuoden takia en olisi lähtenyt aukomaan ja edelleen osittain kyseenalaistan leikkauspäätökseni. Ihan vain siksikin, että nyt olen tuntevinani jo neljännen patin. Että pysyykö ne oikeasti poissa eikä niitä tule lisää esimerkiksi heti leikkauksen jälkeen. Mutta luotan eläinlääkäriini, joka ei tiedä vielä tästä mahdollisesta neljännestä, että jos hänestä on järkevää leikata niin sitten leikataan. Se selviää lopullisesti maanantaina aamulla kello yhdeksän, jolloin meille leikkausaika on varattuna.


Nyt varaudutaan kaikkeen. Varaudutaan siihen, että leikkausta ei tehdäkään, jos patit ovat kerran lisääntyneet tässä välissä. Varaudutaan siihen, että kun kissa avataan, on siellä kasvainta niin paljon, ettei sitä ole mahdollista tai järkevää yrittää enää poistaa. Varaudutaan siihen, että se on tehnyt etäpesäkkeitä jo jonnekin muualle. Mutta varaudutaan myös siihen, että leikkaus tehdään, se onnistuu ja saadaan taas se vuosi tai kaksi lisäaikaa. Ja että toipuminen sujuu hyvin.

Mikäli kaikki menee niin kuin olisi tarkoitus, edessä on taas paljon hoivaa ja huolenpitoa. Pari viikkoa öitä sohvalla Natusen kanssa, hetkiä jolloin nukun silloin kun Natunenkin nukkuu ja herään heti kun Natunenkin herää. Vahtimista päivin öin, ettei mitään satu ja että leikkauspuku pysyy päällä ja haavaan ei pääse käsiksi. Että vessakäynnit onnistuu ja ettei hypi minnekään tuoreen haavan kanssa. Paljon rakkautta.

Tuleva ahdistaa paljon. Se ei anna niin paljoa toivoa tällä kertaa kuin viimeksi. Viimeksi ei tiennyt tuleeko se takaisin vai ei, vaikka todennäköisyyksien mukaan sen pitikin tulla takaisin. Viimeksi oli silti toivoa enemmän. Nyt on tieto siitä, että se tuli takaisin. Nyt on tieto siitä, että se tulee mitä ilmeisemmin takaisin vielä uudelleen ja että ehkä se on sitten se viimeinen kerta. Nyt on toivoa puolet vähemmän, jos sitäkään. Nyt on tietoisuutta, että tämä vielä Natusen vie, ellei jokin toinen vaiva ehdi ensin. Että tälle tuo niin rakas karvaotus todennäköisesti menetetään vielä. On ahdistusta, surua, voimattomuutta. En haluaisi menettää, en tietenkään. Haluaisin pitää tassusta kiinni ikuisesti.

En haluaisi olla taas siinä tilanteessa, että pitää leikata ja siksi en haluaisi leikata. En haluaisi, että Natunen joutuu kokemaan sen kaiken uudelleen, vaikka se kovin helposti viimeksi menikin, eikä sytostaateista aiheutunut suurempia sivuvaikutuksia ruokahalun lieventymistä lukuunottamatta. En haluaisi, että itse joudun kokemaan sen saman uudelleen. Vaikeinta tämä taitaa meille ihmisille ollakin. Natunen ei osaa surra, ei etukäteen eikä jälkikäteen.

Toisaalta olen niin väsynyt. Siihen, että koko ajan pitää kantaa niin paljon huolta, enkä jaksaisi enää. En jaksaisi enää pelätä jatkuvasti ja surra tulevaa. Huolehtia niin, että sydän on räjähtää. Surra tätä hetkeä, tulevaa ja sitä seuraavaa aikaa. Haluaisin välillä voida olla huoleton, luottaa siihen, että kaikki kääntyy parhain päin.

Mutta kun todennäköisyys on, että ei tämä tästä ihan niin hyväksi käänny enää koskaan. Niin kauan kun Natunen vielä on tuossa, niin kauan tämä ei tule helpottamaan. Eikä varsinkaan sen jälkeen. Sen jälkeen se synkkyys on entistä suurempaa ja se pala kurkussa kuristaa entistä voimakkaammin. Enkä rehellisesti edes tiedä miten sellaisesta selviän. Hoen mantraa päässäni, että this too shall pass. Että tämäkin menee joskus ohi. Tämäkin tuska, sekin tuska. Se ei ole ikuista, vaikka aikaa viekin. Näin kerron itselleni ja yritän etsiä siitä lohtua.

Maanantai tulee liian äkkiä. Olisin halunnut yhden huolettoman viikon vielä ennen leikkausta, mutta sitä en saanut. Olisin halunnut vielä vähän nauraa, enkä jo nyt surra ja pelätä. Nyt mennään tällä mitä on annettu ja toivotaan, että ihmeitä tapahtuu, vaikka samalla tiedetään, ettei sellaisia oikeasti taida tässä tapauksessa olla olemassakaan. Olen kuitenkin koska tahansa valmis positiivisesti yllättymään.

Voih, ihan koska tahansa. Anna minun positiivisesti yllättyä.

Älä vie Natusta pois.



Aiemmat tekstit aiheesta: 

12 kommenttia:

  1. Ei tätä kuivin silmin voi lukea.

    VastaaPoista
  2. Ei voi todellakaan lukea kuivin silmin. Susta niin näkee, miten rakastat tuota kissaa. Olette mielessä maanantaina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Kyllähän tää karvapylly on mulle tärkeimpiä eläviä olentoja koko maailmassa.

      Poista
  3. Voimia sinne! Natunen on taistelijaluonne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän, niitä tarvitaan. Taistelija Natunen kyllä on. Hurja Rouva Natunen. <3

      Poista
  4. Voihan kurjuus! Tsemppiä kovasti huomiselle! Täällä peukut pystyssä, että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Leikkaus on nyt takanapäin ja se meni sillä parhaalla mahdollisella skenaariolla, mihin varauduttiin. Kirjoittelen toipumisjakson jälkeen sitten leikkaus- ja toipumistarinaa tästä. Toivotaan, ettei tule mitään ihmettä tässä toipumisjaksollakaan.

      Poista
  5. Voimia paljon<3

    Karkki

    VastaaPoista
  6. Onnea Natuselle paljon tähän päivään ja palvelijoille voimia!
    Täällä on kaikilla karavaanareilla peukut pystyssä ja toivomme niin, ettei Natunen lähde pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toistaiseksi eilinen leikkaustulos ainakin antaa uskoa siihen, että voidaan vielä se vuosi tai pari saada. Peukut pystyssä.

      Poista