tiistai 18. joulukuuta 2012

Televisiorakkautta


Lempihetkeni, etenkin aamuisin, on nykyään televisio. Televisio ei ole koskaan ollut yhtä kiehtova kapistus. Ehkä lapsena, muttei koskaan sen jälkeen. Se tunne, kun voit vain istua sohvalle, ottaa mukavan asennon ja selata kanavia, löytää sieltä jotain huisin mielenkiintoista ja yleensä opettavaista ohjelmaa. Suomessa televisiosta katsoi ne ohjelmat, joita seurasi. Saksassa televisiosta katsoi lähinnä vain kykykilpailuja, oli kyse sitten laulutaidoista tai vaikka kokkaustaidoista. Niistä pystyi ymmärtämään jotain ilman, että ymmärsi kieltä. Siellä ei koskaan istahdettu sohvalle, otettu asentoa ja sitten selattu kanavia. Siellä selattiin kanavia ja mentiin yleensä tekemään lopulta jotain muuta.

Täällä on ihanaa aamuisin syödä ensin runsas aamupala ajan kanssa, jonka aikana televisiossa pyörii uutiskanava, ja sitten istahtaa mukavasti jättikahvikupillisen kanssa sohvalle viltin alle ja etsiä, mitä tänä aamuna katsotaan. Joskus se on 60 Minuuttia, joskus se on tosielämän pelastuksia, joskus se on Supernanny, joskus se on paraolympialaisten kilpailijoiden elämään tutustumista. Kaikki yhtälailla mielenkiintoisia. Ihan sydän pakahtuu katsoessa. Olen ihan ekstaasissa aina kun opin jotain uutta. Viime viikolla opin kasvosokeudesta, ihmisistä, jotka eivät yksinkertaisesti tunnista toista ihmistä kasvoista. Heille kaikki kasvot on samanlaisia. Pätee ihan omiin lapsiinkin tai vaikka aviopuolisoon. Eivät heitäkään tunnista kuvista. Kuvitelkaa! Suu auki kuuntelin ja opin, että tällainenkin asia on olemassa. Voi sitä ekstaasin määrää!

Joudun tosissani räpyttelemään onnenkyyneleitä jatkuvasti pois. Ehkä tämäkin liittyy niihin patoutumiin, joita kielen takia ehti tulla. Pystyy pitkästä aikaa eläytymään kaikenlaisiin tapahtumiin ja tuntemaan ylitsevuotavaa empatiaa. Ei pelkästään surullisissa asioissa, vaan kaikissa asioissa. Elän mukana urheilijan riemussa, lapsenkasvatusvaikeuksissa, tunteissa kun on muutettava talosta pois, jossa asui kaksikymmentä vuotta. Itse itken talon perään, jossa ehdin asua vuoden. Sitten koitan ymmärtää miten suuri tuska se on, kun on asunut kaksikymmentä vuotta samassa paikassa. Millainen on se muistojen määrä ja kuinka kovin se sattuu. Paljon, ja kyyneleet yltää minunkin silmiini. Monesti olen kyynelehtiä jo siinä vaiheessa, kun käännän kanavalle, josta tulee jokin mielenkiintoinen ohjelma. Ihan silkasta onnesta.

Tässä mielessä on ollut hirvittävä ikävä ihmisiä. Mikään ei ole niin kiehtova, kuin ihminen. Mikä saa käyttäytymään tietyllä tavalla, mitä valituista sanoista, tehdyistä eleistä ja puhetavasta voi päätellä. Haluan aina ymmärtää, mietin aina miksi, analysoin. Tämä on täysin automaattinen prosessi aivoissani ja tapahtuu suureksi osaksi tiedostamatta. Ja mikään ei vedä puoleensa niin kuin särkynyt sydän, rikkinäinen sielu. Rakastan ihmisiä, jotka pitävät sydäntään käsissään, esillä, joko avoimesti tai piilotellen. Kyllä, sydäntä voi pitää esillä myös piilotellen. Se täytyy vain nähdä. Ja yleensä se näkyy. Näille ihmisille antaisin omanikin koska vain.

Tässä esimerkki monesti itkettäneestä. Koska hänellä on sydän esillä. On tuskaa, epätoivoa, sellaista mikä läpäisee kaiken minussa ja menee suoraan sydämeen. Se kaikki, mitä hän on elämässään kokenut, näkyy ja kuuluu tuosta yhdestä esityksestä. Tämmöisistä ihmisistä tykkään (oli sitten tämänkaltaista lahjakkuutta tai ei). Kiitokset televisiolle tästäkin.


                                                    Upotettu YouTubesta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti