keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Kuppeja, sarvia ja kapuloita


Aivan odotetusti elämä täällä ei ole alkanut pelkästään kaikella sillä, mikä autuaaksi tekee ja ylimakeaa hattaraa kokijansa suuhun syöttää. Itseasiassa nämä ensimmäiset viikot on olleet aika haastavia. Osa haasteista ei tullut yllätyksenä, osa vähän enemmän. Ja koska olen ympäristöni summa ja reagoin siihen, mitä elämässäni on ja mitä siinä tapahtuu, menen tällä hetkellä välillä pitkälti pitkin seiniä. Tosin se, että reagoin ympäristööni juuri täällä Ahvenanmaalla, on myös pelkästään plussaa. Koska samalla se tarjoaa kaikesta taukoa ja parantaa.

Yllätys ei ollut se, että PTSD hieman leimahti täällä vahvemmaksi. Sen tiesin jo etukäteen. Sitä kun siirtyy tutusta ja turvallisesta jonnekin tuntemattomaan, jossa ei kieltäkään puhu, ei se suoranaisesti ruoki yleistä turvallisuudentunnetta. Huolimatta siitä, että tietyissä paikoissa sitä saattaisikin kokea olevansa enemmän turvassa kuin aikoihin. Tämä on näkynyt selvästi mm. siinä, kun lähdin yksinäni ensimmäistä kertaa metsään kävelylle, jossa ei ketään muuta missään ollut ja hiljaisuus syleili joka suunnasta. Se, että siellä ei ketään missään ole aiheuttaa sen, että skannaan ympäristöäni vieläkin kovemmin, sillä tiedän että jos siellä joku yhtäkkiä jossain olisikin, en voisi tietää millä asialla se joku siellä on ja säikähtäisin aivan valtavasti. Se on hypervirittyneisyyttä, jossa on koko ajan varpaillaan, pää pyörii ympäriinsä, säikähtää jokaista ääntä, luulee jatkuvasti silmäkulmastaan näkevänsä liikettä mitä ei ole ja näiden ansiosta vatsanpohjaa vihlaisee jatkuvalla syötöllä ja sydän hypähtelee kurkkuun. En erityisesti pidä tästä, koska se on valtavan raskasta. Hyvää siinä on se, että tiedostan mistä se johtuu ja tiedän, että mitään hätää ei minulla oikeasti ole. Siksi voin siellä metsässä olla silti. Ei se niin rentouttavaa ole kuin mitä se saisi olla, mutta yhtä kaikki koitan siitä nauttia silti, koska tiedän tykkääväni siellä olla, vaikkei se joka hetki siltä tunnukaan.

Toinen mikä PTSD:n vahvemmasta otteesta kertoo on univaikeudet ja painajaiset. Näitä ei onneksi ole kuitenkaan joka yö, eikä PTSD ole siis vallalla. En usko, että se myöskään vallalle pääsee, koska mitään todellista syytä tai tapahtumaa sillä ei ole sinne valtaan hypähtää.

On olemassa varsin selittävä ns. kuppiteoria siitä, miten PTSD-aivot kestävät stressiä. Havainnollistava kuva alla.


Kaksi ensimmäistä kuppia on ns. normaalin ihmisen aivot, jossa ensimmäisessä on päivittäinen hyvä stressi ja toiseen lisätty päivittäinen huono stressi. Nämä on siis asioita, joita jokainen joka päivä kohtaa. Tilaa jää näiden kahden jälkeen vielä reilusti kaikelle odottamattomalle ja erinäisille muille vastoinkäymisille. PTSD-aivoissa sitten taas itse PTSD lohkaisee niin suuren osan sieltä, että jokapäiväiselle huonolle stressille on paljon vähemmän tilaa kuin ns. normaalilla ihmisellä. Kuppi on jo siten aina täynnä, ja loppu läikkyy yli, kun aivot ei vain pysty käsittelemään määräänsä enempää.

Lisätään soppaan vielä rajatila, joka reagoi ympäristöönsä voimakkaasti ja jonka kokemat tunteet on potenssiin miljoona, niin kaiken keskellä tuntuu välillä, että haluaisin repiä itseni nahastani ulos koska en pysty enkä mahdu olemaan itsessäni enää.

Meillähän eletään tällä hetkellä jonkinlaista ihmeellistä aikaa, jossa saadaan pitkälti joka päivä huonoja uutisia jostain suunnasta. Oli ne sitten sovittujen asioiden peruuntumisia, yllättäviä suuria laskuja tai muuten vain niitä päivittäisiä asioita, jotka eivät vain toimi niin kuin pitäisi. Melkein joka ikinen päivä tuntuu, että taas ei mikään onnistu. Ja kun kuppi on jo valmiiksi täynnä, ei sinne yksinkertaisesti mahdu edes ne pienimmätkään jutut, kuten että ruoka jää raa'aksi, pesukone vain haisee kaikesta puhdistuksesta huolimatta tai että oltiin vahingossa tilattu väärän väriset tuolit keittiöön.

Eikä sinne varsinkaan mahdu se, että ruotsia täytyy opiskella ja että sitä teen oikeasti motivaatiolla, mutta kun en vaan opi. Yhtäkkiä on olo kuin olisi taas lapsena tekemässä matematiikan läksyjä, joita ei vaan kertakaikkiaan ymmärrä ja sitten sitä itkee turhautumisensa vuoksi, eikä sen jälkeen oppimisesta tule varmastikaan yhtään mitään. Tässäkin on otettava huomioon se, että kuppi on täynnä ja läikkyy jo valmiiksi yli. Onko siellä ylipäätään tilaa uudelle kielelle? Ainakin sen eteen joutuu tekemään kaksinverroin töitä, ellei kovemminkin. Tämän vuoksi on myös oltava itselleen armollinen, koska koen itseni helposti tyhmäksi, mutta lopulta en sille mitään voi että aivoni eivät toimi kuten normaalilla ihmisellä. Kaikenlainen uuden tiedon prosessointi, oli kyse sitten mistä vain, ja sen laittaminen muistiin on huomattavasti hankalampaa kuin ihmisillä, joiden aivot toimivat kuten kuuluukin.


Kaiken vastapainoksi on toki onni, että sitä on juuri täällä, missä ympäristö on sellainen, mikä ihan vain olemassaolollaan parantaa. Poikkeuksetta kaikkien kanssa on pystynyt kommunikoimaan englanniksi (ja suomeksikin, joskin itse preferoin englantia), eikä kieliasiakaan ole siten oikeasti ongelma. Ihmiset on ystävällisiä ja tervehtivät vastaan tullessa. Kaupoista saa selkä vääränä kantaa kaikenlaista kivaa ja maistuvaa kotiin, mitä ei mantereen puolelta löydy. On hoidettu yksi valokuvauskeikka Åland Eventille ja toinen odottaa tämän kuun lopussa. Valokuvausta tulee harrastettua myös tietysti edelleen omaksi iloksi, kun kamera kulkee mukana joka paikassa. Välillä illalla vilkaistaan ulos ja hypätään vauhdilla autoon ja matkataan katsomaan auringonlaskua yhteen lempipaikoistamme Herröskatanissa. Viikonloppuisin käydään yhdessä tutkimassa erilaisia kohteita ja liikutaan luonnossa paljon. Joskus sen seurauksena kiskotaan punkkia kyljestä yhdeltä yöllä ja pelätään borrelioosia ja joskus lähdetään pässiä karkuun, joka päätti minua pukata ihan kivalla voimalla takapuoleen, jossa vielä kahden viikon jälkeenkin on kohtalaisen kokoinen mustelma asiasta muistuttamassa.

Kuulin myös olevani saaren ainoa natiivi suomenkielinen copywriter ja minua on jo lähestytty asian tiimoilta. Teen siis töitä ainakin toistaiseksi freelancerina, erilaisia kirjoitushommia ja käännöstöitä (ja valokuvausta). Tämä on itselleni aivan unelmatila olla, kunhan siitä saa vaan säännöllisempää mitä se nyt pakostikin ainakin alkuun on.


Kuten elämällä on siis monesti tapana, on se tännekin heittänyt kapuloita rattaisiin ja jopa iskenyt sarvia kannikkaan (mikä oli minusta valtavan hauskaa kaikesta huolimatta). Mitään en helpoksi etukäteen kuvitellutkaan, joten siihen nähden tämä menee juuri niin kuin oli odotettavissakin. Kivaa toki olisi, jos pikkuhiljaa helpottaisi ja kuppi pysyisi vain täytenä, eikä ylitsevuotavana.

En siis pyydä, että ole hellä minulle, Ahvenanmaa. Ei merikään ole hellä rantakalliolle, vaan se väsymättä ja väkisin hioo siitä lopulta sileän ja kauniin.

Pyydän vain, että hio minustakin lopulta sileä ja kaunis. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti