sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Rapsutan, kosketan


Viikko takana eloa omassa kotona ja vaikka kaikenlaista vielä puuttuu, jotta tästä kunnon kodin saa rakennettua, tuntuu Ahvenanmaalla elo oikein mieleiseltä. Valinta ottaa asuinpaikaksi maaseutu keskustan sijaan oli ehkä se suurin ja tärkein valinta, joka tässä koko prosessissa tehtiin. Rauhaa, tilaa ja ihmeteltävää tänne tultiin hakemaan ja sitä kaikkea on tarjolla. Ihan yllinkyllin.

Tuolla ulkona kävellessä on tullut kovasti Saksa-ajat mieleen. Ne ajat, kun kamera kourassa käveli siellä, maaseudulla myöskin, kilometreittäin ja kuvaillen kaikkea sitä mitä vastaan tuli. Se oli se asia, miksi Saksassa oli mieluista ja se on se asia, miksi täällä on mieluista. Toki Saksassa oli mahdollisuus päästä vuorille ja seikkailuille vaikka mihin, mutta eihän se arki ollut sitä. Se arki oli siellä maaseudulla. Se oli juurikin sitä, että käveli kamera kourassa peltojen keskellä kuvaamassa lintuja ja muita eläimiä. Ja siitä pidin kaikista eniten.

Täällä tuoksuu samalta. Näyttää osittain samalta, metsää on enemmän ja pellot vihreämmät. Tonava puuttuu, mutta tilalla on loputon meri. Lintuja (lajeja) on huomattavasti vähemmän, mutta muita eläimiä on runsaasti lintujen puutetta korvaamassa. Ja näitä eläimiä pääsee rapsuttamaankin, kun kodin läheltä löytyy hevosia, lehmiä ja lampaitakin. Kauriita on myös paljon, joskaan niitä ei rapsuttamaan pääse, mutta kameralla niitäkin saa kiinni.


Täällä on samanlainen rentous ilmassa kuin Saksassakin. Ei ole kiire, elämästä ja luonnosta pysähdytään nauttimaan. Nämä (edelleen kuumat) syyspäivät muistuttavat tunnelmaltaan hyvin keskieurooppalaista sunnuntaita, ja se sopii aivan erityisesti omalle sielulleni. Tätä se on huutanut. 

Halusin saada asua jossain, missä haluan olla ulkona. Missä haluan olla jossain, näkemässä jotakin, liikkumassa ja kokemassa. Vaikka Kuopion keskustassa asuminen oli kaikin puolin kätevää ja aivan oikeasti erittäin mukavaa, oli sieltä matka luontoon ja erityisesti sen rauhaan aika pitkä. Täällä se on jo oven takana. Ja se, miten kovasti olen innostunut jälleen valokuvaamisesta kertoo omaa tarinaansa siitä, miten oikea tämä paikka minulle on ja miten tämä ympäristö toteuttaa juuri sitä haavettani paikasta, jossa haluan olla paljon ulkona. Se tarkoittaa samalla aina myös liikkumista ja se tarkoittaa sitä tässä tapauksessa myös pienen lisäpainon kanssa, kun kameraa pitkällä putkella roikottaa mukanaan (mikä ei tee niskalleni hyvää, mutta siitä viis!). Perusluonteeltanihan olen laiska enkä liiku liikkumisen ilosta, mutta nautin siitä kun sitä saa tehdä ympäristössä, jossa viihtyy erityisen hyvin ja varsinkin, kun siihen liittyy muitakin mukavia aspekteja, kuten se valokuvaus ja eläimet ylipäätään.

Tuntuu osittain siltä, että sitä on palannut jollain tavalla juurilleen. Muuttoja on takana suunnilleen yhtä monta kuin elettyjä vuosiakin, siihen mahtuu kolme maata + nyt Ahvenanmaa, ja asuinkaupunkeja on ollut lukuisia. Ne omat suosikit on lähes poikkeuksetta olleet niitä missä on eniten tilaa, vähiten ihmisiä ja hyvät mahdollisuudet liikkua luonnossa. Ainahan sitä on sanonut, että haluaisi asua maalla, mutta hirveän harvoin on sinne maalle päätynyt. Maaseutu oli lapsenakin se lempipaikka. Kaikki ne lomat mummolassa poissa omasta kohtalaisen kaoottisesta elämästä, siellä lehmien, kissojen, hevosten ja koirien keskellä, sekä luonnon ympäröimänä. Siellä olin aina onnellisin ja todennäköisesti sain siitä myös turvaa.

Ehkä saan siitä sitä edelleen, ja siksi pidän siitä. Vaikka täysin turvassa en koskaan tunne olevani (PTSD), niin vähiten mikään pelottaa silloin, kun ympärillä on pelkkää tilaa ja eläimiä, joita ystävikseni kutsun. Silloin ei ole jatkuvasti valppaana ja varpaillaan (jota valitettavasti olen ihan kotonakin aina jossain määrin, kodista riippumatta), vaan silloin minäkin rentoudun. Ja aivan kuten Lapin hiljaisuudessa, täälläkin olen kosketuksissa itseeni ja omaan sisimpääni. Siihen, kuka siellä sisälläni asuu. Pystyn kuulemaan sen, mitä se kertoo.

Toistaiseksi se kertoo tunteiden kautta sitä, että tämä oli tärkeä, oikea ja onnea tuova muutos. Kipeästi kaivattu ja juuri se peliliike mikä pitikin tehdä, jotta voin rakentaa itseni uudelleen ja pysyä mahdollisimman terveenä. 


Ahvenanmaa on juuri tarpeeksi Saksan kaltainen ollakseen juuri sen mielenterveyteen positiivisesti vaikuttavat tärkeät puolet, olematta samalla kuitenkaan yhtä kaukana, jolloin ihmisystävien luokse pääsee muutamassa hassussa tunnissa ja mukavalla matkustustyylillä. Täällä tunnen oloni jatkuvasti inspiroituneeksi ja luovaksi, ja ajatus tulevaisuudesta kuplii sisällä mukavasti kun mietin kaikkea sitä, mitä haluan ja aion vielä tehdä ja toteuttaa. 

Tästä saattaa ihan oikeasti tulla hyvä ja hieno juttu. Ihan oikeasti se voi tapahtua. 

Tuntuu hyppysissä. 

Kosketan.

3 kommenttia:

  1. Hienoa, että olette päässeet asettumaan uuteen kotiinne, ja että paikka tuntuu omalta. Jotenkin noista lampaista ja hevosista tuli Skotlanti mieleen. Miltäs ruotsin kieli tuntuu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lampaista tosiaan tulee helposti Skotlanti mieleen, kun niitä siellä piisasi! Hevosista mulla ei olekaan yhtään Skotlanti-muistoa. Ja tunnelma täällä ei tosiaan ole yhtään skotlantilainen, vaikka usein tuuleekin ihan yhtä kovasti kuin siellä tuuli. :)

      Ruotsin kieli tuntuu hankalalta, mutta onhan siitä se viitisentoista vuotta aikaa kun sitä on koulussa opiskellut ja sen jälkeen jäänyt käyttämättömäksi. Joka päivä opiskelen kuitenkin ja ymmärrys kasvaa. Toistaiseksi olen ihmisten kanssa kommunikoinut englanniksi, sitä kaikki tuntuu täällä osaavan vaivatta. Toki varmasti iso osa puhuu myös suomea, mutta valitsen itse englannin kielen mieluiten. :)

      Poista
    2. (Tämä ei jostain syystä antanut kommentoida mun omalla tililläni, joten vastasin nyt näin anonyymisti.)

      Poista