lauantai 7. heinäkuuta 2018

Vitamin sea


Eilen paljastin Instagramin ja Facebookin puolella jo sen asian, mitä olen joutunut panttaamaan jo hyvin pitkään. Projektin ei ollut tarkoitus kestää ihan näin kauan, mutta se vei sen aikaa kun se vei. Nyt se kuitenkin tuli eilen siihen pisteeseen, että tiedon voi kertoa eteenpäin.

Meidän uusi koti on ensi kuussa Ahvenanmaalla.

Marraskuussa kirjoitin, että jokin asia oli masennuksen verhon saanut nousemaan. Jokin, minkä eteen oli itse tehnyt päätöksiä ja muutoksia, mutta että en vielä voinut asiasta valitettavasti kertoa. Ja toistan sen taas tässä, että oma (toistuva) masennukseni on sellainen, että sen syntyyn on aina jokin tilanteellinen syy, johon ei välttämättä voi vaikuttaa laisinkaan, mutta siihen, miten kauan se pysyy yllä vai pysyykö ollenkaan, voi kyetä vaikuttamaan. Kaikilla näin ei todellakaan ole.

Silloin marraskuussa kirjoitin:

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen.

Tuolloin oli elämässäni tapahtunut kaikenlaisia asioita, jotka olivat ensin pitkään tyydyttäneet sitä uutta kohti pyrkimistä, mutta jotka eivät epäonnistuessaan sitä voineetkaan pitää enää yllä. Lopulta niiden väistyminen yksi toisensa jälkeen antoi kuitenkin mahdollisuuden jonkin uuden ajattelemiselle. Ja koska seikkailut mieheni kanssa on parasta tässä maailmassa ja muutos oli hänellekin mahdollinen, oli luonnollista valita kyseinen suunta. Mikään ei minua ole enää täällä juurruttanut. On tuntunut jo pitkään, että tämä kaupunki on tarjonnut jo sen kaiken mikä sillä on ollut annettavaa ja siten on tuntunut, että täällä on ollut jumissa. Ilonpilkahdukset on olleet lähinnä muista ihmisistä riippuvaisia tai esimerkiksi reissuja Kuopiosta toisaalle, joita on tullut tehtyä aivan valtavasti. 

Enkä myöskään pidä siitä, miten tietynlainen tuuli kotipihalla ja juuri oikeanlainen hämäryys ja tuoksu ilmassa tuo välittömästi takaisin mieleen sen saman tunteen, minkä viime vuoden synkkyydessä tunsin luitani nakertavan. Se ei ole vain ikävä muisto, vaan se on myös vaarallinen. Koska se jollain kierolla tavalla aina vähän houkuttaa, ja antautuminen sille ei ehkä vaatisi kovin paljoa. Aina ei ole huono asia lähteä toisaalle myöskään työntövoimalla, vaikka vetovoima on tässä muutossa myös suuri.

Kuopio on ihana. Kuopio on hyvä. Kuopio on kaunis. Mutta Kuopio ei kertakaikkiaan enää riitä.

Kallaveden jäällä on ollut ihmisen hyvä tallustaa.

Päätyminen Ahvenanmaalle ei sitten taas ollut mikään kertapäätös. Lopulta se oli aika sattumaa ja nopea päähänpisto. Se, että se ylipäätään valikoitui, oli monen vaiheen takana.

Lähtökohta kaikelle oli se, että ympäristön on oltava sellainen, että se tarjoaa niitä mahdollisuuksia, jotka meille on tärkeitä. Näitä tekijöitä on useita, kuten esimerkiksi ilmasto, luonnon tarjoamat mahdollisuudet, ylipäätään elämisen laatu ja toki työmahdollisuudet. Oli otettava huomioon myös paikallinen mielenterveydenhoito, mikä ei kaikkialla ole niin hyvällä tolalla, sekä erilaisten tekijöiden vaikutus huonontavasti esimerkiksi PTSD:hen. Kriteerit tarkentuivat koko ajan matkan varrella ja suunnitelmat vaihtuivat moneen kertaan.

Lähdettiin prosessissa liikkeelle sillä, että päätettiin muuttaa Maltalle. Malta on paikka, mitä mietittiin jo muuttaessa Saksasta pois, mutta silloin päädyttiin Skotlantiin. Tällä kertaa tuntui siltä, että Maltan aika voisi olla nyt, ja tehtiin jo suunnitelmia ihan lähdön ajankohtaankin liittyen. Viimeistään keväällä meidän oli tarkoitus sinne muuttaa, mutta mitä enemmän asiaan tutustui, sitä enemmän ajatus alkoi tökkiä. Maltalla oli lopulta valtavasti asioita, joiden vuoksi eläminen ei siellä olisi niin mieluisaa kuin sen pitäisi olla, ja vaakakuppi kellahti väärään suuntaan. Malta ei enää ollut vaihtoehto.

Siispä suunnattiin hakua toisaalle. Ensimmäiseksi Gibraltarille ja pian eri paikkoihin Keski-Eurooppaan. Sieltä se laajeni lopulta esimerkiksi Hollantiin, Irlantiin, tiettyihin paikkoihin Englannissa, kuten Lontooseen. Myös Barcelona oli hetken aikaa vaihtoehto pienen sattuman oikusta, joskin sinne olisin mennyt pitkin hampain (en siedä niin kuumaa, saati kostean kuumaa). Hakuja meni myös tietyille alueille Kanadassa ja myös sinne Uuteen-Seelantiin. Sieltä täältä asiat lähti etenemään, mutta eivät liikahtaneet mistään niistä loppuun asti. Jatkettiin kuitenkin koko ajan hakua ja päätettiin, että oli se paikka lopulta mikä vain, niin sinne mistä (hyvä) työtarjous tulee, sinne mennään.

Ja sitten tuli vuosittainen lomareissu Kuusamoon, mikä jälleen muovasi ajatuksia ryminällä ja oleelliseen suuntaan. Kun olin yksin siellä erämaan ainutlaatuisessa hiljaisuudessa ja pysähdyin, ja kun kuulin sen kaiken keskellä pitkästä aikaa itseni, ihan sisuksia myöten, tunsin aivan ytimiäni myöten kokonaisvaltaista onnea. Se oli sellaista, mitä en ole aikoihin kokenut ja vain ohimennen Kuopiossa kävellessäni yksin kaukana järven jäällä pakkasessa. Ymmärsin, että pitkästä aikaa olin kosketuksissa siihen kuka minä ihan pohjimmiltani olen, ja ymmärsin, että oma onneni asuu hiljaisuudessa. Se asuu luonnossa. Ja siellä keskellä karua erämaata lukuisia hirven jalanjälkiä ihmetellessäni mietin, että miten voisin koskaan sopeutua ja kokea tarpeeksi onnea esimerkiksi Lontoon kaltaisessa suurkaupungin hälinässä. Ajatus siitä, että päätyisi lopulta sinne, oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Oli selvää, että rauha oli valintakriteerinä suuri. Sitä ei voinut sivuuttaa, hiljaisuuden onni syvällä ytimissäni huusi liian kovaa.


Näin vaihtoehdoksi tuli myös Suomi. Erilaiset mahdollisuudet asua ehkä hieman pohjoisemmassa, käydä Lapissa useamman kerran vuodessa, Norjassa, vuokrata mökki, olla ja elää ja nauttia siitä, että ympärillä on rauha. 

Ja sitten salakavalasti hyvin hiljattain mainittiin ääneen Ahvenanmaa. Se lähti alusta asti aikamoisella ryminällä etenemään niin, että eilen sille ja koko noin kahdeksan kuukauden prosessille tuli vihdoin päätepiste. Tuli työtarjous, ja sen hyväksyminen. Tuli helpotus siitä, että vihdoin tietää mihin päätyy. Helpotus, että uutta elämää saa vihdoin alkaa kunnolla järjestellä. Helpotus siitä, että menee sitä rauhaa kohti. Ei tätä vielä edes oikein ymmärrä todeksi, kun prosessi on ollut niin pitkä ja paikoin on tuntunut, että se polkee vain paikoillaan. Mutta näin niitä kivoja asioita vain tapahtuu. Asiat lutviutuu ja kaikki lopulta järjestyy. 

Nyt alkaakin uudenlainen ryminä. Viimeistään elokuun lopussa on oltava siellä, ja tässä välissä on maanantaina alkava kahden viikon lomareissu taas Lappiin ja Norjaan. Olisi löydettävä mieluisa asunto Ahvenanmaalta, pitää myydä käytännössä lähes kaikki, ja tietysti kaikenlaisia erilaisia asioita täytyy hoitaa, joita aina riittää hoidettavaksi kun muuttaa. Aikataulu on lopulta kuitenkin muihin muuttoihin suhteutettuna väljä, sillä muutto tapahtuu nyt sen verran lähelle. Jos sitä onnistui muuttamaan aikoinaan Saksaan kuudessa viikossa (ja menemään naimisiinkin sen ajan puitteissa) ja Skotlantiin neljässä, niin kyllä sitä Ahvenanmaalle pääsee varmasti tässä ajassa helposti. Vaikka se kaksi viikkoa ajasta meneekin lomaillessa. Kaiken keskellä on puhelimeen myös jo asennettu sovellus, jolla näin alkuun verestän muistoja ruotsin kielestä, jota en ole käyttänyt kertaakaan yläasteen jälkeen. Olen motivoitunut opettelemaan.

Ahvenanmaa. Siellä on se ympäristö. Luonnon määrä, eläinten määrä, ihmisten vähyys, saaristo, meri, auringonlaskut ja -nousut, valokuvausmahdollisuudet, inspiraatio. Se rauha. Pidän myös erittäin positiivisena sitä, että mantereelle pääsee käymään nopeasti ja helposti ja näin useamman kerran vuodessa tulee edelleen nähtyä ystäviä. Ei tarvitsekaan sanoa hyvästejä, eikä mistään tarvitse oikeastaan luopua. 

Koska kaikki mikä jää, on silti aina lähellä. 

4 kommenttia:

  1. Tervetuloa tänne!
    Aikanaan kanssa lopullisen muuton päätöksen ja muuton välille jäi 5 viikkoa; siinä laitettiin paljon tavaraa kiertoon, myyntiin, ekotorille ja ystäville. Asunnon etsintään vinkiksi, että Facebookissa on ryhmä "Bostäder på Åland".
    Tiina /ihanaahvenanmaani

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Asunnon etsintä on hyvässä vauhdissa - tuohon ryhmään on meinaan jo Facebookissa liitytty ja sitä kautta löydetty potentiaalisia vaihtoehtoja. :)

      Vielä en ollut ehtinyt etsiä Ahvenanmaan arjesta kertovaa blogia luettavaksi, ja nyt ei enää tarvitse. Kiva siis kun jätit kommentin! :)

      Poista
  2. Kirjoitat niin hyvin hiljaisuudesta, luonnosta ja rauhasta, että ihan itkettää alkoi. Olet hyvä kirjoittaja.
    Kunpa sitä itsekin löytäisi senkaltaisen hiljaisen elinympäristön, jossa sitä osaisi elää sisäisine melskeineen, olen itsekin alkanut myöntää, että iso kaupunki ei ehkä ole minulle se paikka. Toisaalta vierastan ja pelkään sitä tyhjyyttä, joka luonnonrauhan keskellä voi tulla, nimenomaan siinä tyhjyydessä ja hiljaisuudessa asuu paljon hyvän ja pahan juurta, sitä pitäisi kai vaan oppia sellainen olemisen osaamisen taito. Äh, en tiedä mitä rupesin selittämään.

    Olen lukenut treeniblogiasi vuosia sitten ja en koskaan kommentoinut tai mitään mutta muistan, miten silloin ihailin sinua! Ajatuksiasi on ilo lukea edelleen, ja jotenkin kaltaistesi ihmisten olemassaolo tsemppaa itseäkin. Hyvää muuttoa ja uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Ja vaikka ei ole koskaan kiva ketään itkettää, on silti mukava kuulla, että teksti herätti tunteita. Silloin olen onnistunut kirjoittamaan auki sen tunnemäärän, mikä on minussa ollut.

      Joillekin ihmisille hiljaisuus on tosiaan jotain pelottavaa. Tiedän ihmisiä, joiden on pakko olla koko ajan hälinässä ja vilskeessä mukana, jotta eivät joudu kohtaamaan omia ajatuksiaan ja sitä, mikä itse ihan sisimmässään on. Se saattaa olla pelottava paikka, ja on ehkä helpompi olla ottamatta selvää, että mikä sisällä myllertää.

      Kiva myös kuulla, että olet niinkin pitkäaikainen seuraaja kun olet jo treeniblogin ajoilta mukana ollut! Itse en siitä silloisesta ihmisestä oikein itseäni enää tunnista, mutta niin sitä kasvaa ja kehittyy. Aivan eri tavoin, kun mihin silloin pyrki. :)

      Kivaa alkavaa syksyä sinulle!

      Poista