lauantai 28. heinäkuuta 2018

Parantava pohjoinen


Kolmena perättäisenä vuonna ollaan tehty reissuja pohjoiseen, kahdesti vuodessa, ja joka vuosi ne on olleet jollain lailla aivan sisuksia myöten ravisuttavia kokemuksia. Pohjoinen tuntuu olevan paikka, jossa avaan vuosikausia kestäneitä turhia lukkoja ja teen ylipäätään asioita vuosikymmentenkin tauon jälkeen. Parasta siinä on se, että sen kaiken tuo aina mukanaan kotiin, eikä se jää sinne turhautuneena pyörimään, odottamaan vierastaan taas saapuvaksi seuraavana vuonna tai seuraavalla reissulla.

En tiedä miksi pohjoinen saa minussa aikaan tällaista. Ehkä se on se rauhallisuus siellä, mikä asettautuu asumaan omiin ytimiin asti, ja sen luoma turvallisuus. Siellä on turva kokeilla asioita, luopua lukoista, antaa mennä, heittäytyä. Pieniä uusia alkuja pari kertaa vuodessa, joista pidän valtavasti erityisesti siksi, koska saan luoda itseni aina uuden alun myötä uudelleen.

Vuosien varrella olen kerännyt itselleni kasan kaikenlaisia turhia mentaalisia lukkoja, joiden olen tiedostanut olevan turhia, mutta jotka eivät silti vain aukea. Sinänsä pikkuasioita, mutta lopulta koko elämän mittakaavassa varsin rajoittavia, sillä ne tuntuvat estävän sellaisten asioiden tekemisen, joita nimenomaan haluaisi tehdä. Näitä lukkoja syntyy useimmiten suhteessa toisiin ja ne sitoutuvat paikkaan. Jos olen jo jossain luonut itseni tietynlaiseksi, tai valinnut olla tietynlainen suhteessa toiseen ihmiseen, en välttämättä saa tällaisia lukkoja auki ja muutettua itseäni ja asioita. Tämä liittynee vahvasti jälleen rajatilaan ja sen aiheuttamiin identiteettiasioihin.

Mutta Lapissa, tai Norjassa, siellä kuuluu aina kliks. Uudessa ympäristössä voin luoda itseni nopeasti toisenlaiseksi, paremmaksikin ja erityisesti vapautuneemmaksi versioksi. Harjoitella sitä siellä, tuoda se mukanani kotiin, ja pitää siitä kotonakin kiinni.


Katsoin jo jokunen kuukausi sitten Netflixistä dokumentin nimeltään Fishpeople. Se vaikutti minuun syvästi. Katsoin sitä ja itkin. Katsoin sen uudelleen saman päivän aikana, koska halusin sen miehellekin näyttää, ja itkin taas. Se oli minusta suureksi osaksi niin valtavan kaunis. Se yhteys, mikä ihmisillä veteen (siinä tapauksessa mereen) on, oli asia jonka ymmärsin, tiesin ja tunsin. Ja minä ymmärsin samassa sen, että siihen nähden miten paljon olen aina uimista rakastanut, teen sitä aivan hirveän vähän. Kirjoitin sen tavoitelistaani, johon lisään itselleni muistiin asioita joita haluan vielä joskus tehdä, saavuttaa ja kokea. Että vielä joskus minä taas uin.

Sitten tuli loma Lappiin, helleaalto ja ihanan viileä Ounasjärvi. Heitin sinne talviturkkini, joita olinkin kerännyt ylleni jo yli kymmenen vuoden ajalta. En vain saanut ravisteltua niitä pois, vaikka uimista aina kaipasinkin. Lukko oli kuitenkin vahva. Mitään kovin järjellistä syytä sille ei ole ollut, mutta silti sen avaaminen on vaatinut jotain aivan tietynlaista rohkeutta. Lapissa pystyin siihen.


Kun kävi selälleen veteen makaamaan 
ja antoi sen kannatella, 
laski korvansa pinnan alle 
ja kuunteli sitä kaikkea mitä ei kuulunut, 
mutta mikä kuitenkin äänekkäästi puhui. 
Täällä asuu onni, se sanoi. 
Ja minä laskin silmäluomeni toisiaan vasten 
ja kuuntelin sitä 
kunnes aivan varmasti tiesin, 
mistä haluan pitää kiinni
aina. 



Lapista jatkettiin lomalle Norjaan, jossa helteet jatkuivat. Jo Lapissa voivottelin shortsien puutetta, mutta siellä sellaisia ei ollut mahdollista mistään ostaa. Tähän liittyi myös yksi lukko.

Olen viimeksi pitänyt shortseja julkisesti jalassa ala-asteella. Sen jälkeen tulin liian tietoiseksi itsestäni, omista rimppakintuistani ja myöhemmällä iällä myös kaikenlaisista epätäydellisyyksistä. Tämä lukko lähti kuitenkin avautumaan Lapissa ja lopullisesti se avautui Norjassa, kun hetki ennen sulkemisaikaa hikihatussa kierrettiin muutamassa vaateliikkeessä etsimässä shortseja. Löysin niitä lopulta kolmet. Seuraavan päivän vietin yhdet niistä jalassa. Se tuntui alkuun hyvin vieraalta ja ihan oikeasti jännitti astella ne jalassa ihmisten keskellä. Hammasta purren tein sen silti ja joka askeleella siitä tuli normaalimpaa. Jokaista askelta seurasi tunne vallasta omaan itseeni ja kehooni. Otin kontrollin itselleni sillä, että laitoin ne shortsit jalkaan kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi, ja kun päätin hyväksyä itseni juuri tällaisena fyysisenä olentona kuin olen, ilman tarvetta olla mitenkään erilainen. Syleilin sitä kaikkea, ja se vastasi voimaannuttavasti. Shortsit on pysyneet jalassa kotonakin, eikä asia ole enää millään lailla ihmeellinen. Ihmeellinen on ajatus siitä, että niitä ei ole voinut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen pitää.


Ahvenanmaalle on paljon mukaan vietävää. Tämän kaiken oppimani pakkaan reppuuni ja avaan uudessa kotona taas käyttöön. Lisäksi on varmasti monia muitakin lukkoja, jotka avaamista odottaa, ja uudessa paikassa niitä saa taas lähteä raottamaan itseni uudelleen luomisen kautta.


Tämä on ensimmäinen kesä kohta vuosikymmeneen, josta nautin. Vaikka on lämpöherkälle liian kuuma, niin sekään ei nyt haittaa. Minussa on vastakuoriutuneita uusia puolia, jotka sopivat varsin sujuvasti juuri tällaiseen säähän. Ensimmäistä kertaa vähän jopa toivon, että tämä kesä ei loppuisi koskaan, jotta saisin ikuisesti uida näissä vesissä. Hetkeen ei mikään ole ollut ihan näin kaunista, kuin mitä tämä kesä on minulle jo nyt ollut.


Ja silloin mökillä Lapissa tiesi saavuttaneensa 
jonkinlaisen ylimmän onnellisuuden tilan, 
kun laittoi erikseen merkille miten hyvältä tuntui 
paljaat varpaat sujauttaa pehmeisiin lakanoihin. 
Miltä tuntui varpaissa se kaikki niitä syleilevä valloittava pehmeys, 
ja miten se vaikutti itseen. 

Ihan sielussa asti hymyilytti. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti