maanantai 18. kesäkuuta 2018

Onko lupa kasvaa?


Reilu viikko sitten kaksi sukulaisistani käänsi minulle selkänsä. Oikeastihan tuo selän kääntäminen tapahtui jo jokunen vuosi sitten ja se tuli selväksi sillä, että kaikenlainen yhteydenpito loppui pitkälti kuin seinään. Se oli aivan erityisen helppo nähdä somekäyttäytymisestä, ja monet muutkin asiat puhuivat sen puolesta jo pitkään.

Sukuni on aika pieni, ja siinä samassa porukassa tuli vietettyä aikaa lapsuudesta lähtien, tiiviisti joka kesä ja muut koululomat, mummolassa sukulaisten kesken. On olemassa valtava määrä ihania muistoja noilta ajoilta, joskin nyt tuntuu että ne ovat osittain jollain lailla valheellisia. Ikäänkuin ne eivät olisikaan olleet totta, nyt kun tietää miten kävi heidän kanssa, jotka niihin liittyi.

Kun mietin milloin tämä ulkopuolelle jättäminen alkoi ja milloin viimeisiä viestejä on vaihdeltu, huomasin että pääasiassa se sijoittui sinne Saksa-ajoille. Ehkä siis syitä ei tarvitse tälle sen enempää miettiä, joskin ymmärrettävämpää olisi ollut jos se välien katkaiseminen olisi tapahtunut jo silloin eikä vasta nyt. Tämän kautta on ollut kuitenkin mielenkiintoista tarkastella sitä minää, joka Saksassa olin.

Olin niinä aikoina varsin äänekäs. Uhmakas ehkä myös, ja koin suurta tarvetta julistaa maailmalle sitä kaikkea mitä olin (mielestäni) oppinut. Mustavalkoinen ajattelutapani oli noina aikoina huipussaan ja julistin sanomaani vain ja ainoastaan niiden linssien läpi. You either want it or you don't oli treeniblogini nimi, eli joko sitä tahtoo tai ei ja minähän tahdoin. Ne, jotka eivät oikeasti tahtoneet, eivät samaan pystyneet. No, en ole ollut enää vuosiin sitä mieltä. Ei mikään ole niin yksinkertaista, mitä minulle silloin kaikki oli. Tosiasiassa mikään ei ollut silloin hallinnassani, vaan pidin kaiken väkisin kontrollissani tekemällä maailmastani täysin mustavalkoisen. Oli helppo valita kahdesta aina se toinen vaihtoehto, sen sijaan että olisi olemassa useita harmaan sävyjä, joiden sekaan olisin hukkunut.

Saksassa asumisen aikaan mielenterveyteni ei ollut hyvällä tolalla, eikä vielä kunnolla Skotlannissakaan. Silloin en tiennyt minkä kanssa olen tekemisissä, enkä edes ajatellut mielenterveydessäni olevan mitään vikaa. Olin siinä uskossa, että minä vain olen sellainen ihmistyyppi, joka ajattelee ääripäissä, joka haluaisi mieluummin tappaa itsensä kuin jäädä yksin, joka reagoi muutoksiin paniikilla ja sekoamalla, ja joka lakkasi syömästä silloin kun mitään muuta ei elämässä pystynyt sillä hetkellä kontrolloimaan. Diagnoosit ja niiden mukana tuleva tietoisuus olisi noina aikoina ollut kultaa, mutta niiden pariin vei pitkä tie vasta vuosien päästä.

Tiedän, että suututin silloin monia ihmisiä ja ehkä vielä enemmän suututin heitä sillä, etten välittänyt siitä. Oli aivan sama kuinka moni minuun tulistui, millaisia kommentteja sain tai kuka elämästäni katoaisi. Olin kertonut itselleni olevani erakko ja että tarvitsen vain mieheni, että olen valtavan itsevarma ja seisoin kaiken sanomani takana sataprosenttisesti - eli siis uskoin kaiken oikeasti olevan vain ja ainoastaan juuri niin kuin ajattelin ja sanoin. Miksi silloin muilla ihmisillä olisi ollut väliä? Näistä uhmakkaista ajoista olen kasvanut valtavasti. En ole enää vuosiin ollut se ihminen, joka silloin olin.

Koen silti, että se oli tärkeä kasvuvaihe, eikä suinkaan turha. Se oli siksi tärkeää, että sain silloin ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa itsestäni kaikenlaista ulos. Blogit tarjosivat siihen loistavan alustan ja pääsin samaa sanomaa julistamaan lehteenkin. Minua vihdoin kuultiin ja minut nähtiin, ja se oli jollain lailla huumaavaa. Sen huumaavuuteen vaikutti todennäköisesti historiani ja sen moni vaihe, jolloin olisi ollut elintärkeää, että joku olisi minut huomannut. Se voimakas tarve oli siis edelleen olemassa, ja olin tarkoituksella provosoiva. Vähän jopa nautin siitä, kun kaikki eivät minua ymmärtäneet tai nähneet asioita samaan tapaan ja suuttuivat sen seurauksena. Se oli jollain tapaa hauskaa, sillä olinhan itse kuitenkin se ainoa, joka oli (mielestään) oikeassa. Tätä vaihetta kesti sen hetken aikaa mitä kesti, ja sitten se hiipui. Haluni olla voimakkaasti esillä ja tulla kuulluksi kuoli pois joskus Skotlannissa, jolloin se tuli ilmi mm. sillä, että punainen tukka ei tuntunut enää omalta. Ventovieraat ihastelivat sitä ääneen kaupoissa ja olin varsin näkyvä sen kanssa. Se huusi, vaikka en enää itse tahtonut. Silloin heitin sille hyvästit ja nautin siitä, ettei mikään minussa enää kirkunut.

Ehkä tuo aika johtui siitä, että olin ensimmäistä kertaa sellaisessa ympäristössä, jossa sain luoda itseni. Ehkä se, että olin niin turvallisessa ihmissuhteessa, mahdollisti sen. Ehkä se oli jotain minkä vain piti päästä minusta ulos, minkä olisi ehkä pitänyt päästä jo teini-iässä, mutta silloin palikat eivät olleet sille kohdillaan. Minun piti olla hiiri kaksikymmentäkahdeksan vuotta, jotta sain olla tiikeri seuraavat kaksi, jotta sain alkaa etsiä ihan oikeaa itseäni siitä eteenpäin.

Oikeasti en ole tiikeri enkä hiiri. Olen kaikkea siltä väliltä. Sitä nimenomaista harmaata aluetta kuten suurin osa muistakin, en ääripäätä. En tiedä minkä eläimen pukuun lopulta pukeudun vai asetunko kodiksi minkään karvoihin tai höyheniin, mutta siihen asti liikun sujuvasti harmaasta harmaaseen, en enää mustasta valkoiseen. Samalla kun opin itsestäni, opin koko ajan hillitsemään ja hallitsemaan itseäni paremmin, opin olemaan antamatta periksi ihan jokaiselle tunteelle ja näin hiomaan kulmia pois. En minä niitä kulmia tarvitse. Muista syntynyttä kiukkua harvoin tunnen enää, jolle ennen annoin helposti vallan. Minuun on asettunut ihan viime kuukausina varsin vahva rauha, jonka avulla kävelen pois kun minua koitetaan provosoida, enkä ota henkilökohtaisesti erinäisiä asioita, jotka eivät sitä ole. Tämän huomaa aivan erityisen hyvin kun osallistuu nettikeskusteluihin.

Olen nykyisin ihmisenä paljon parempi kuin olin joskus. Enkä sillä tarkoita, että olisin jollain lailla parempi siksi koska syön suurimmaksi osin vegaanisesti tai koska liikun sähköautolla. Tarkoitan sisäisiä asioita, arvomaailman muuttumista, sydämen avautumista ihmisille ja maailmalle ja erityisesti ehkä sitä, miten paljon olen ylipäätään panostanut itseeni ja kehittymiseeni. Teen sen ollakseni aina parempi vaimo, ystävä ja ihminen. Olen kasvanut, olen aikuistunut. En toimi enää pelkästään tunteet edellä, vaan se puoli minusta on keskusteluyhteydessä järkipuolen kanssa. En usko tietäväni enää mistään mitään, enkä varsinkaan julistaisi aatoksiani oikeina totuuksina ympäri maailmaa. Sitä ei voi kai kukaan kieltää, ettenkö olisi muuttunut valtavan paljon siitä, jollainen olin kuutisen vuotta sitten. Ei kai kukaan samana pysy muutoinkaan noin pitkää aikaa, saati sitten minä, joka muuttuu joka ympäristössä ja elämäntilanteessa muutoinkin.

Mutta vaikka kuinka aina muutun, ei se silti tarkoita sitä, että kasvu tekisi koskaan U-käännöstä ja lähtisi takaisinpäin. Se minuuteni keskiö, johon joskus yksin luonnon keskellä hiljaisuudessa pääsen käsiksi, kuiskaa kaikkea muuta kuin tarvetta huutaa tai olla missään oikeassa.

Tämän kaiken vuoksi mietinkin sitä, että miksi ihmiset, jotka on vuosikymmeniä olleet siinä rinnalla, kääntävät selkänsä siitä syystä jollainen joskus olin hetken, mutta jollainen en ole enää aikoihin ollut? Enkö minä saisi tehdä virheitä, joiden kautta kasvaa paremmaksi ihmiseksi? Eikö suhteellisen läheisten sukulaisten pitäisi lopulta olla niitä, jotka ymmärtäisivät tällaisen prosessin kaikesta selvimmin, tietäen mistä on tultu ja missä mennään? Sen sijaan, että suljetaan ulkopuolelle sanomatta sanaakaan siitä, mikä mättää ja ilman halua keskustella.

Ihmissaasta, teit virheen, olit hetken vääränlainen, olet ikuisesti leimattu, et kelpaa itsenäsi, mene pois, kukaan ei sinua enää kaipaa, olet heikoin lenkki, hyvästi. 

Ehkä sitä on jollain tapaa ottanut sukulaiset itsestäänselvyytenä, ajatellen että heidän edessä uskaltaa sentään aina olla oma itsensä, oli meneillä oleva vaihe millainen tahansa. Että sieltä suunnalta ei kovin rankasti tuomita, ainakaan lopullisesti, kun side heihin on kuitenkin muodostettu jo syntymässä. Eihän veri toki perhettä tee eikä varsinkaan velvoita tykkäämään toisesta, mutta silti sitä helposti ajattelee tämän suuntaisesti. Että jotkin asiat tässä maailmassa pysyisi muuttumattomina, vaikka kaikki muu muuttuisi. Vaan katkeaa ne verisiteetkin kun selät kääntyy. Kertooko se lopulta enemmän minusta vai sittenkin heistä?




Aloitin uuden piirustussarjan nimeltään Happy Memories eli Hyvät Muistot. Piirrän yksittäisiä kivoja muistoja elämän varrelta, oli ne sitten konkreettisia asioita, pieniä yksityiskohtia tai laajoja aikajanoja. Tämä oli niistä ensimmäinen. Saksan ja Skotlannin yksittäisten muistojen lisäksi tämä kertoi kesäistä tarinaa mummolasta ja liittyi vahvasti ihmiseen, joka selkänsä käänsi. Etukäteen kirjoitin ylös näitä muistoja ja piirustusaiheita, joista sittemmin piti ottaa pois usea, koska tunne niiden takana on nyt erilainen.

Se valvottu yö takapihalla, se kerta kun mentiin maitokärryillä toisiamme lykkien eläimiä katsomaan, se kun jäätiin hevosaitauksessa olevaan latoon piiloon ja pelättiin että jäädään kiinni, ja se katkarapu siinä kaakaojauheessa, kun mikään ei ollut kai koskaan naurattanut ihan niin kovin.

Menetyksiä on monenlaisia. Selkeiden menetysten lisäksi on olemassa niitä, jotka eivät koske niinkään tätä päivää vaan menneitä muistoja. Sitä voi vielä tässäkin iässä ikäänkuin menettää hyviä aikoja jopa vuosikymmenten takaa. Kaikenlaiset menetykset on joka tapauksessa tässä vaiheessa niin tuttuja jo, etten niitä enää edes juuri erota toisistaan. Tämäkin menee sinne samaan, missä on vielä edellisetkin tuoreina. Se on yksi suuri musta pallo, joissa joitakin osa-alueita ikävöi enemmän kuin toisia, ja joitakin toisia ei ajattele enää juuri laisinkaan. Elämä on, it is what it is, tässä vaiheessa kohautan lähinnä olkia. Hämmentyneenä, mutta en suruissani enkä myöskään kaunaa kantaen. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikilla ole kykyä ymmärtää.

Pääasia on, että voin katsoa itse itseäni ja olla tyytyväinen siihen, mitä sisälläni näen. Tyytyväinen siihen, millainen ihminen olen. Tietäen, että en ole vääränlainen, eikä menneet virheeni määritä nykyisyyttä. Toisten silmissä voin olla mitä vain, mutta kunhan olen sovussa ja tunnen rauhaa itsessäni, niin kaikki on hyvin.

Ja kaikkihan on hyvin.

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Eikö vain? Kaikki vaiheet huomioon ottaen en voi olla kuin tyytyväinen siihen missä nyt olen, sillä asiat voisivat olla aivan täysin toisin. Toki on tekemistä vielä, mutta tässäkään ei ole huono. Tietoisuus on ollut mulle ihan kultaa.

      Kiitos kun olet ollut mukana matkassa ja tukena tarvittaessa <3

      Poista