maanantai 7. toukokuuta 2018

Tarinat tatuointien takana


En muista milloin viehtymykseni tatuointeihin nosti ensimmäisiä kertoja päätään, tai milloin olisin ensimmäistä kertaa katsonut tatuoitua ihmistä ja todennut, että minäkin haluan. Nykyisin ihollani on kuusitoista tatuointia, vaikka seitsemäntoista on tatuoitu. Yksi on siis laitettu peittoon toisella. Olen alusta saakka ollut hyvin tarkka kenelle menen neulattavaksi ja tottunut vaatimaan parasta. Tehnyt paljon tutkimusta, että kenen tyyli on tarpeisiini sopiva ja laatu tarpeeksi hienoa päätyäkseen iholleni. Alussa en osannut olla ihan niin tarkka vaikka valitsinkin hyvän tekijän, mutta silloin en tiennyt tarpeeksi.

Kaikilla tatuoinneillani on merkitys ja tarina. Se on minun tyylini ottaa tatuointeja. Toiset ottavat koristeita, minä otan tarinoita.


Tuhat kitaraa

Otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2010, eli 26-vuotiaana. Olin miettinyt tatuoinnin ottamista noin kahdeksan vuotta ja siinä ajassa sen sisältö muuttui kerran. Olin jo teini-ikäisenä hurahtanut Bruce Springsteenin musiikkiin ja selvää oli, että jotain artistin sanoja tulisi iholle. Halusin kuitenkin ehdottomasti sellaiset sanat, joilla olisi merkitystä myös Brucen ulkopuolella. Alkuperäinen ideani oli tatuoida Born to Run -biisistä kohta I wanna die with you on the street tonight in an everlasting kiss. Kahdeksan vuoden päästä se oli ehkä hieman liian romanttinen päätyäkseen tatuoinniksi, joskaan en sitä missään nimessä katuisi jos sellainen olisi iholle päätynyt.

Päädyin lopulta valitsemaan sanat kappaleesta Radio Nowhere. Kyseiset sanat julistavat vahvasti rakkauttani musiikkiin, eli toimii myös Brucen ulkopuolella. Asuin silloin lähellä Turkua ja valitsin sieltä tekijän, joka osasi tehdä hienoja kuvia. En tiennyt, että hienojen kuvien tekijät eivät välttämättä jaksa panostaa teksteihin juuri laisinkaan ja saattavat tehdä ne puolihuolimattomasti. Tykkäsin kuitenkin tatuoinnistani kovasti, vaikka se epätäydellinen olikin. Fontin olin valinnut itse. Enää en valitsisi samanlaista, enkä samantasoista tekijää, mutta mitään tarvetta ei koskaan ole ollut tätä muokata. Se käy minulle juuri tällaisena. Se on ensimmäinen ja siksi rakas. Tekeminen taisi kestää hurjat viidestä kymmeneen minuuttia ja kipua se ei aiheuttanut. Rivit sentään menee oikeasti suorassa, asentoni kuvassa aiheuttaa ylimääräisiä mutkia rivien letkoihin.

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices
speaking in tongues


Bruce x2 ja tie kotiin

Myöhemmin samana vuonna halusin toisen Brucen tekstin iholleni. Olin silloin paininut paljon terveyteni kanssa, juossut lääkäriltä lääkärille ja joutunut taistelemaan hoidon puolesta. Halusin No Surrender -biisistä sanat No retreat, baby, no surrender nahkaani koristamaan, kertomaan, että luovuttaa ei saa. Koska olin ollut ehkä vähän naiivin tyytyväinen ensimmäiseen tatuointiini, päädyin samalle tekijälle jälleen. Se hoitui taas erittäin nopeasti ja olin alkuun tyytyväinen. Kuitenkin jo aika pian tuijottelin sitä ja mietin, että tykkäänkö siitä oikeasti. Minusta tatuointi oli hieman huolimattomasti tehty ja se oli aivan liian pieni. Toki se oli sitä kokoa johon olin sanonut, että hyvä, kiitos, tuo käy, mutta näin jälkikäteen olen oppinut, että hyvä tekijä kertoo kyllä mitä kannattaa tatuoida ja mitä ei, eikä edes suostu tekemään tatuointia mikä ei aikaa kestä. Liian pieni teksti on sellainen, sillä ajan myötä kirjaimet saattavat sulautua toisiinsa. Tämä olisi ollut sellainen, mutta peitin sen jo aiemmin.

Asuttiin Skotlannissa silloin ja elettiin vuotta 2013. Olin pidempään miettinyt tekstin peittämistä ja sen uudelleen tekemistä suurempana, laadukkaampana ja paremmalla fontilla toisen käden kyynärvarteen. En tiedä mistä idea majakasta tuli, mutta kun tutkin sen merkityksiä ja löysin sieltä mm. sanan koti, aloin itkeä. Elettiin silloin tilanteessa, jossa ei vielä tiedetty minne tullaan päätymään, ja ajatus kodista tai sen löytämisestä tuntui jotenkin aivan valtavan kaihoisan ihanalta. Että se majakka siinä käsivarressa ohjaisi kotiin. (Tähän liittyvästä suhteellisen jännästä tarinasta olen kirjoittanut täällä ennen, ja se löytyy täältä.) 

Näillä ajatuksin menin erääseen puolalaisten pyörittämään tatuointiliikkeeseen (Michael da Bear) mielessäni tietty tatuoija siellä, mutta hänelle ei ollut vapaita aikoja, joten tatuointini voisi tehdä joku toinen. Päätin heittäytyä, sillä paikan taso oli kuitenkin sen verran hyvä, että uskalsin luottaa tekijöiden olevan vähintään hyviä, ellei erinomaisia. Sain tietää tekijän vasta tullessani myöhemmin toiste ajankohtana paikalle. Hänen nimensä oli muistaakseni Maurius. Majakalle löytyi netistä sopiva mallikuva, jonka pohjalta tatuoija piirsi kuvan. Tatuoidessa tekijän koneelta pauhasi puolalainen rokki ja sanaakaan hän ei englantia puhunut. Mielenkiintoinen kokemus, mutta molemmat kädet tulivat toivottuun kuntoon. Peittokuvan alta näkyy vain ihan hieman pari pientä viivaa, jotka muistuttaa siitä, mikä sinne piilotettiin. 

Näiden kestoa en muista, tovi siellä meni, mutta kivun puolesta olivat äärettömän helpot.



Helga

Vuonna 2014 asuttiin edelleen Skotlannissa ja olin bongannut somesta, että eräässä tatuointiliikkeessä olisi tekijöitä vailla töitä juuri 30-vuotissyntymäpäivänäni. Siitä se idea sitten lähti. Olin jo pidempään pyöritellyt mielessäni tatuointia muistoksi ajalta kun Saksassa asuttiin, ja halusin sen jalkaterääni syystä että Saksassa olin lopulta oppinut seisomaan omilla jaloillani. Onnekseni en ollut silloin älynnyt lukea miltä jalkaterän tatuoiminen tuntuu, tai olisi saattanut jäädä väliin. Syntymäpäivänäni marssin liikkeeseen (Rebel Ink) ja sanoin, että tahdon jalkaterääni söpön lehmän. Saksassahan asuttiin maitotilan keskellä ja täten lehmät on oleellinen osa Saksa-muistoja. Tatuoinnin tekijäehdokkaaksi päätyi nainen nimeltään Ashleigh Webb, ja hän ryhtyi lehmää piirtämään. Toi näytille luonnoksensa ja kysyi miellyttääkö se minua. Hän oli tehnyt siitä oikein naisellisen silmäripsineen, enkä koskaan unohda sitä kun sanoin, että tahdon mieluummin poikalehmän.. Poikalehmän?! No, hän poisti lehmältä ripset ja muut naisellisuudet ja sain täten lehmän, joka ei niin naisellinen ollut. Pojaksi se ei muuttunut sentään, onneksi, kun en minä sonnia tahtonutkaan vaan sen lehmän.

Tekemiseen taisi mennä parisen tuntia ja paikka tosiaan oli kivulias. Jalkaterä on niin luinen ja ilmeisesti hermoja kulkee siinä pinnassa, plus lähellä varpaanvälejä tuntui myös aika mojovalta. Siispä minä kiroilin. Kiroilin kuitenkin suomeksi, joten tekijän ei tarvinnut pahoja sanojani kuunnella. Mitään traumoja asiasta ei kuitenkaan jäänyt sillä jo hetken päästä mietin, että toinen jalkaterä huutaa lammasta muistuttamaan Skotlannin elämästä. Vielä en ole sitä ottanut, sillä tuo paikka on jälkihoitoineen hankala. Oma jalkani turposi niin, etten voinut kävellä sillä kolmeen päivään, eikä kahteen viikkoon voinut pitää kenkiä. Mutta joku päivä se lammas siihen vielä tulee.

Lehmä sai nimeksi Helga, koska tokihan söpöt lehmät nimen tarvitsee. Ja saksalaiset lehmät tarvitsevat saksalaisen lehmän nimen. 


Soft Kitty

2015 oltiin Suomessa oltu jo noin vuosi. Natusella oli ensimmäinen syöpä jo sairastettu ja olin ymmärtänyt ihan toden teolla, ettei karvainen rakkaani tule olemaan siinä vieressä sittenkään enää vuosia. Selvää oli, että Natunen iholle lopulta päätyy muistotatuointina, mutta halusin ottaa sen jo tuossa kohtaa, jotta ei tarvitsisi ottaa sitä itkien Natusen kuoleman jälkeen. Selvitin lähiseudun tekijät, kun omasta kaupungistani ei mielestäni tarpeeksi hyvää löytynyt. Googlettelin niitä tekijöitä, jotka jotain kautta tiesin hyviksi, ja olin iloinen että kohtalaisen ajomatkan päässä toimii Inkku (La Escobar Familia), jonka tekemistä olin televisiosta seurannut jo jonkin aikaa. Otin yhteyttä ja varattiin ensimmäinen meidän useammasta ajasta. Inkulle ei ole helppo saada aikoja (yleensä vain pari kertaa vuodessa avaa kirjat), mutta onnistuin.

Fontin valitisin jälleen itse, halusin siitä leikkisän ja siten aiheeseen sopivan. Tekstin toiselle puolelle halusin pari tassunjälkeä ja toiselle töpöhäntäisen kissan Natusta kuvaamaan. Itse tekstihän on loistosarjasta The Big Bang Theory eli suomalaisittain Rillit Huurussa. Siinä se on toistuva laulu/loru, jota käytetään kun joku on kipeänä (tästä omaan suosikkipätkäni niistä). Ja tietysti siinä lauletaan siis kissasta. Pehmoisesta kissasta, lämpöisestä kissasta, pienestä karvapallosta. Iloisesta kissasta, uneliaasta kissasta, purr, purr, purr

Rintakehä on aika tunnetusti suhteellisen arka paikka tatuoida, mutta tämä oli helppo koska neula ei koskaan ollut iholla kovin pitkään ja kyseessä oli kuitenkin vain teksti. Muutamaan otteeseen tunsi silti hyvin kun neula osui kivasti joihinkin hermoihin, jolloin kipua tuntui hetken aikaa pitkin leukapieliä ja vaikka mitä.


Pääskyt

Myöhemmin samana vuonna otin lapsuudenystäväni kanssa samanlaiset tatuoinnit, samaan paikkaan, yhteisellä Helsingin reissulla. Pääskyihin päädyttiin niiden symbolisen merkityksen vuoksi, sillä ne kertovat mm. lojaaliudesta. Itselleni pääskyset on muutoinkin tärkeitä ja niihin liittyy monia muistoja hetkistä, joihin mielellään palaa. Tatuoinnissa niitä on kaksi, koska meitä on kaksi. Ollaan vitsailtu, että ensimmäisenä siinä menee ystäväni, jota minä seuraan pitkin Helsinkiä. Näin meidän reissut on menneet. Vähän väliä eksyksissä.

Paikkana oikeasti täysin kivuton. Tatuointi tehtiin Tattoo Shopissa ja tekijänä toimi Tay Pham. Mielettömän mukava tyyppi ja jälkeenpäin vasta kuulin, että hänkin oli tv:stä tuttu.


Seikkailut

Myöhemmin kyseisenä vuonna oli täällä tatuointimessut. Tiesin, että Inkku on sinne tulossa ja sain ajan varattua hänelle. Sillä kertaa halusin ensimmäisen vesivärityylisen kuvani ja samalla ensimmäisen kuvani, jossa on väriä. Halusin olkavarren mitalta laivaa kuvastamaan levottomuuttani, muuttoja maasta toiseen ja menneitä ja tulevia seikkailuja. Laitoin Inkulle referenssikuvan tyylistä mikä miellytti silmääni ja sen pohjilta hän piirsi kuvan, jota pidin ja yhä pidän ihan valtavan hienona. Ja niin piti myös messujen raati - voitettiin sillä sekä päivän paras tatuointi, että koko viikonlopun paras tatuointi-palkinnot.

Kuvaa tehtiin lähes neljä tuntia eikä sattunut juuri laisinkaan.


Pienempi kuin kolme

Samalla kertaa pyysin Inkkua tekemään minulle laivan jälkeen nopean pienempi kuin kolme-tatuoinnin. Hääpäivä oli silloin lähellä ja otin sen miehelleni siihen. En todennäköisesti koskaan menisi tatuoimaan kenenkään nimeä (paitsi niiden, jotka ei enää tässä elämässä ole), mutta tällaisen voin hyvin ottaa. Pienempi kuin kolme-sydän liittyy vahvasti meidän suhteen alkuaikoihin, jolloin kirjoiteltiin ihan valtavasti toisillemme, eikä silloin mitkään chatit kääntäneet sitä automaattisesti punaiseksi sydämeksi kuten nykyisin. Se on siinä miehelleni. Tästä on tosin vitsailtu paljon kotona, että otin itselleni tatuoinnin ikäänkuin lahjaksi miehelleni.


Synkkä ja kiero

2016 kävin vihdoin tatuoimassa oman merkkini niskaani. Oikeastaan mitkään kaksi muuta sanaa eivät minua niin hyvin kuvaa kuin vuosi toisensa jälkeen nämä kaksi. Se ei ole automaattisesti pahaa synkkyyttä eikä pahaa kieroutta, se voi olla myös varsin nautinnollista, esimerkiksi mustaa huumoria. Toisaalta tämä kuvaa myös kaikista parhaiten rajatilapersoonallisuushäiriötä, ja olenkin sanonut että juuri tuon rajatilan takia tämä niskassani lukee.

Otin tämän ihan paikallisessa liikkeessä (Tino's Tattoo, tekijä taisi olla Moona) valitsemallani fontilla. Tatuointi oli nopea ja helppo tehdä koska se on pieni ja simppeli, mutta sai siinä maistiaisen siitä, että ehkä kaulan tatuoiminen suuremmalla kuvalla saattaisi olla hieman arkaa touhua.


Yllätysruusut

Loppuvuodesta oli jälleen tatuointimessujen aika. Olin jo tuossa vaiheessa Inkun kanssa jollain lailla vakiotiimi siellä ja tälläkin kertaa päätettiin yhteisestä projektista. Nyt fiilistelin kuumailmapalloa laivan alle, samalla teemalla ja samoja asioita kuvaamaan. Jälleen halusin vesivärityyliä ja väriä. Koitin kuukausia etsiä referenssikuvaa, jonka voisin Inkulle laittaa malliksi suuntaa antamaan siitä millainen haluaisin sen olevan. Sellaista ei kuitenkaan tullut vastaan vaikka etsin ja etsin. Sitten yhtäkkiä pompsahti kuva ruusutatuoinnista, joka tyylillisesti miellytti silmää aivan valtavasti. Laitoin sen Inkulle saatesanoin en ole löytänyt sopivaa mallikuvaa kuumailmapallosta, mutta nyt tuli tällainen ruusukuva vastaan ja tämä on just sitä mitä haluan. Hän innostui, minä innostuin. Ei muuta kuin messuja kohti, jossa näkisin vihdoin piirroksen siitä, mitä iholleni oli tulossa. Paikalle päästyäni Inkku laittoi eteeni kuvia suunnitelmistaan. Ihmettelin hetken, että miksi minulle näytetään kuvia ruusuista kun kuumailmapalloa tulin ottamaan, ja vihdoin älysin sanoa, että ei sen ruusu pitänyt olla. Seurasi pieni kaaos molempien puolelta ja oli ihan selvää, että meille oli tullut väärinymmärrys aiheesta ja ymmärsin hyvin miksi. Inkun piirtämä kuva oli kuitenkin niin valtavan hieno, että tahdoin harkita sitä hetken. Menin syrjään istumaan ruusuluonnos kädessäni ja samalla Inkku alkoi puolipaniikissa piirtää kuumailmapalloa. Mitään muuta ongelmaa en tilanteessa nähnyt kuin sen, että pitää keksiä sille merkitys. Googlettelin ruusutatuoinnin merkityksiä löytääkseni jotakin, mikä resonoisi kunnolla. Ja kun törmäsin sanoihin symboloi uusia alkuja, oli homma sinetöity. Samaa teemaa kuin pitikin olla, ja minä niin rrrakastan uusia alkuja. Palasin takaisin Inkun luo, sanoin että tehdään tämä ja hän helpottuneena halasi. Kertaakaan en ole joutunut katumaan. Ja tällä vietiin myös päivän paras tatuointi-palkinto kotiin.

Toipumisprosessissa oli hieman poikkeava käänne, sillä sain jonkinlaisen allergisen reaktion. Näytti siltä, että punainen allergisoi. Se nousi koholle, puski väriä pihalle, se tykytti ja sattui niin että tuntui että nahka repeää siihen paikkaan, siihen tuli muutama ihmeellinen kovettuma ja jossain vaiheessa yhteen kohtaan syöpyi pieni reikä, mistä näin käteni vaaleanpunaisiin sisuksiin asti. Ei niin mukava kokemus, mutta googletellessani allergisia reaktioita pääsin minä valtavan vähällä. En ole uskaltanut koittaa enää punaista väriä toistamiseen, vaikka jälkikäteen onkin tultu siihen johtopäätökseen, että silloin testissä ollut uusi (huono) rasva saattoi reagoida sen punaisen kanssa, eikä minun ihoni värin kanssa. Yllättävän hyvin väri kuitenkin pysyi, eikä ole tarvinnut käydä värittelemässä lisää. 

Tätä tatuointia sain rasvata huomattavasti pidempään kun seitsemän kuukauden kohdalla vasta saatoin sen lopettaa. Tosin rasvaan sen edelleen suihkun jälkeen normaalilla vartalovoiteella, kuten usean muunkin tatuointini, sillä ne näyttää paljon paremmilta kun iho ei ole kuiva. Tämä myös varmasti auttaa niitä kestämään aikaa paljon paremmin. 

Tekemiseen taisi mennä 3-4 tuntia, eikä sattunut tämäkään. Kädet on niin helppoja paikkoja, kunnes mennään olkavarren sisäpinnalle. Siksi mulla ei siellä vielä olekaan mitään, koska tiedän, että sitten sattuu. Iho on siinä niin ohutta ja herkkää.


Isälle

Isän kuoltua 2016 tiesin heti, että tahdon aiheesta muistotatuoinnin. 2017 olin saanut ideani valmiiksi ja varasin ajan Ouluun Anssille (Inkfinite Art), jonka tyyli ja laatu vastasi omia tarpeitani. Olin päätynyt kirjettä kantavaan valkoiseen kyyhkyseen. Kyseinen kirje oli isälleni kirjoittama, erittäin tärkeä kirje meille molemmille ja se määritti kauniilla tavalla meidän viimeiset yhteiset vuodet. Kirje päätyi myös arkkuun isän kanssa ja yhdessä paloivat tuhkaksi. Kyyhkyn symbolinen merkitys on varmaan aika selvä, mutta rauha oli se, mikä sieltä sanana ponnahti tärkeimpänä esille. Siellä isä nyt oli, rauhassa.

Tatuointi on Anssin luomus toiveideni pohjalta, ja sitä tehtiin pitkään. Kokonaisuudessaan siihen meni 6-7 tuntia (toki taukoineen päivineen) ja kun samaista kohtaa, jota oli aloitettu jo kuusi tuntia aikaisemmin kiusattiin neulalla vielä kuuden tunnin jälkeenkin, oli sietorajani ihan oikeasti koetuksella. Kiroilin, itketti ja otti päähän aivan valtavan ankarasti. Kun Anssi sanoi loppua kohden, että hänellä alkaa selkä sattua, totesin että AI SINULLAKO. Mutta kuvasta tuli (tietysti) valtavan hieno ja kaiken kivun arvoinen. Sieltä synkistä pilvistä, mitä elämä isälle oli, hän pääsi vihdoin vapauteen ja lentää nyt vapaana mun selässäni aina. Kuva on yksityiskohtineen niin hieno, että toivoisin voivani katsella sitä useammin kuin mitä sitä näen.


Continue

Kesällä lähdin aika ex tempore-reissulle Helsinkiin muutamaksi päiväksi itsekseni ja päätin siellä kokeilla josko pääsisin ottamaan ex tempore-tatuoinninkin. Otin Instagramin kautta yhteyttä seuraamaani artistiin myöhään illalla ja kysyin mahdollisuutta tatuointiin seuraavalle kahdelle päivälle. Tämä onnistui jo heti seuraavalle aamulle. Idea toki oli jo mietitty valmiiksi siinä kohtaa. Halusin puolipistetatuoinnin (Project Semicolon), mikä on yleisesti käytetty mielenterveyden kanssa kamppailevien ja heitä tukevien keskuudessa. Kyseessä on suureksi osaksi itsemurhien ehkäisykampanja, jonka perustaja itse valitettavasti menetti henkensä itsemurhalle traumaattisen elämänsä jälkeen. Näillä tatuoinneilla pidetään yllä myös hänen muistoaan. Puolipistetatuoinnista on monenlaisia variaatioita, sen voi yhdistää vaikka perhoseksi tai käyttää puolipistettä sanassa i-kirjaimen tilalla. Minä halusin sanan. Valitsin continue, eli jatka. Oikeaan käteeni ja mahdollisimman näkyville, muistuttamaan siitä, että aina pitää jatkaa. 

Tatuoinnin teki Joel ja paikkana toimi Old 7 Tattoo. Nopea ja kivuton.



And sometimes, when you fall, you fly

Oli messuaika taas loppuvuodesta. Tälläkin kertaa olin menossa Inkulle, mutta messujen sijaan vasta seuraavalla viikolla hänen jäädessä paikalliseen liikkeeseen pariksi päiväksi tatuoimaan. Tämä tarjosi tilaisuuden ottaa messuilla tatuointi jonkun toisen tekemänä.

Olin fiilistellyt kämmenselän tatuoimista jo jonkin aikaa. Siinä oli jo toisessa sivussa continue-teksti ja toisella sivulla meni ruusutatuoinnin ns. vesiväriroiskeet kohti pikkurilliä. Siinä oli ihan selvä alue. Kämmenselkätatuointi on kuitenkin asia, jota kannattaa miettiä pitkään, eikä kaikki tekijät edes suostu tatuoimaan sitä (tai kaulaa). Tämä johtuu siitä, että niitä ei saa peittoon ja on ihan fakta, että esimerkiksi työmarkkinoilla ne saattaa olla este työn saamiselle. Joissain töissä ei saa olla näkyviä tatuointeja, eikä kaikki ylipäätään katso niitä hyvällä. Tatuointeihin liittyy edelleen kaikenlaisia uskomuksia niiden kantajista ja tatuointeja vihataan myös ihan avoimesti. Itse ymmärrän ihan täysin sen, että kaikissa töissä ei tatuoinnit saa olla esillä ja olen joskus haastatteluissa kysynyt (jos vaikka työasuun kuuluu lyhythihainen), että haittaako tatuoinnit ja näyttänyt millaisia kuvia/tekstejä ihollani kannan. Ymmärtäisin kyllä, jos ne olisi este tai jos joutuisin siksi käyttämään pitkähihaista. Tatuoinnit on oma valintani ja heidän valinta on se, haluavatko minut niistä huolimatta. 

Päädyin kuitenkin lopulta siihen ajatukseen, että annan tatuoida kämmenselkäni noin puoliksi yksinkertaisesti siksi koska haluan, ja jos se estää jonkun työn saamisen joskus, ei se työ koskaan ollutkaan minua varten. 

Halusin jälleen jonkin mielenterveysaiheisen tatuoinnin, sillä elin rankkaa vuotta sillä saralla. Olin jo aiemmin törmännyt jossain Instagramin syövereissä Neil Gaiman-nimisen tyypin Sandman-sarjakuviin ja erityisesti yhteen niistä, jossa sanonut sanat jäivät vahvasti pyörimään päähäni. Mietin, voisinko aiheesta saada jotenkin tatuoinnin niistä muistuttamaan. Sitten tajusin korpin osuuden sarjakuvassa ja idea oli sitä myötä valmis. Etsin referenssikuvan ja googletin läpi messujen artistitarjonnan, josta valikoin sopivaksi Jack Matisse -nimisen herran Seattlesta (nykyisin Berliinissä). Viestien vaihdon jälkeen varasin ajan. Jackin normaalista tyylistä poiketen tässä oli mukana hieman vesivärielementtiä. 

En muista kauanko kuvan tekemiseen meni (liian monta Breezeriä), mutta kipeää se ei tehnyt kuin rystysen kohdilla. Niiltä kohdin on myös väri vähän haalistunut, sillä iho on siinä niin erilaista. Se myös edelleen aristaa näistä kohdin jos vaikka survon käteni tiukkaan farkkujen taskuun, vaikka ottamisesta on aikaa jo seitsemän kuukautta. Tämänkin rasvaan edelleen aina suihkun jälkeen.

Käsi turposi jo tehdessä ja muutaman päivän se oli pieni pallo, kunnes turvotus lakkasi. Sama juttu siis kuin jalkaterän tatuoimisessa ja täysin normaalia näillä alueilla. 

Tämä muistuttaa siitä, että vaikka joskus putoaa, ei se tarkoita kuolemaa. Joskus kun putoaa, lentää.

“You know what happens when you dream of falling? Sometimes you wake up. 
Sometimes the fall kills you. And sometimes, when you fall, you fly.”

― Neil Gaiman, Fables & Reflections


Dopamiini

Samaisilla messuilla päätin ottaa lennosta vielä yhden. En yhtään muista firman nimeä, saati tekijää (edelleen liian monta Breezeriä), mutta jokin helsinkiläinen putiikki se oli. Otin iholleni dopamiinin kaavan. Tällä on tietysti suora merkitys jälleen mielenterveysasioihin, mutta etenkin se kertoo kaikesta hyvästä niihin liittyen. Lisäksi tällaiset kaavat miellyttää suuresti sisäistä nörttiäni. Jonakin päivänä haluan myös serotoniinin kaavan tälle kaveriksi.


Thoughts arrive like butterflies

Seuraavalla viikolla oli luvassa tatuointiaika Inkun kanssa paikallisessa liikkeessä. Olin kertonut ideani, värit, lauseen minkä haluan ja miksi. Tiesin taas, että Inkku loihtii jotain mieletöntä. Ja niin teki. En osannut odottaa geometrisiä kuvioita tatuoinnin taustalle ja kun on ihaillut juurikin sellaisia tatuointeja jo pidemmän aikaa, oli se varsin mukava yllätys. Paikkana oli säären sivu. Ehkä koska se oli jo kolmas tatuointi viiteen päivään, alkoi koko touhu ihan suoraan sanoen v*tuttaa. Se värittäminen ja sen aiheuttama kipu oli jotenkin ihan sietämätöntä. Ei sietämätöntä siksi että se sattui niin paljon, vaan koska se otti päähän aivan valtavasti. Mutta jälleen, tottakai, se oli kaiken arvoinen. Tekemiseen kulunutta aikaa en muista, veikkaan että jotain väliltä kahden ja kolmen tunnin.

Tämä on minun PTSD-tatuointi. Perhonen siinä symboloi uusia alkuja ja uutta syntymää. Väriltään se on PTSD:n väri. Sanat on Pearl Jamin kappaleesta Even Flow, jotka jokainen voi tulkita haluamallaan tavalla. Tämänkin rasvaan aina suihkun jälkeen, sillä suuresta perhosesta näkee aina heti jos iho on kuiva.

Inkun kanssa juteltiin siitä aiemmasta allergisesta reaktiosta ruusutatuointiin. Kuulin, että monesti ollaan allergisia sekä punaiselle että turkoosille, jota tässäkin käytettiin. En saanut tästä kuitenkaan mitään reaktiota, joten ehkä se aiempi reaktio oli tosiaan sen uuden rasvan reaktio väriin tai toisinpäin, eikä niinkään allergiaa itse punaiselle. Ehkä uskallan joskus vielä kokeilla. Olisi kiva jos voisin. Tarvitsen punaiset unikot toiseen sääreen. 


Yhdessä aina

Vielä loppuvuodesta ehdittiin tärkeän ystäväni kanssa Inkun neulan alle reissulla Joensuussa. Kyseessä on ystävätatuointi, ja kissat siksi koska ne meidät alunperin yhdisti ja edelleen monella tavalla yhdistää, ja värit siksi, koska minä olen tumma ja hän vaalea. Samalla kertaa meitä ei ehditty tatuoida, vaan mentiin perättäisinä päivinä. Molemmille tuli siis samanlaiset. Vähän jin ja jang -fiilistä lopputuloksessa näkyy myös, ja se on myös kovin kuvaavaa. Tatuoinnin suunnitteli jälleen siis Inkku itse meidän toimittaman referenssikuvan pohjilta.

Tatuointi oli noin tunnissa tehty. Paikka oli suhteellisen arka (koska luinen), mutta ei lähelläkään mahdoton. Kiroilumittari näytti nollaa.




Ja siinä on kaikki. Tällä hetkellä. Mitään aikaa ei ole nyt varattuna mihinkään eikä seuraavaa tatuointia päätetty. Ideoita on useita ja niitä kirjoitan ylös sitä mukaa kun niitä tulee mieleen. Jotkin ideoista on odottanut jo vuosikausia toteuttamista, vaan kun aina keksin jonkin uuden tilalle, josta innostun kovasti. Ehkä ne odottaa lottovoittoa (mitä varten pitäisi kai lotota). Rahaahan tämä vie ihan kohtalaisesti, eikä näitä voi ottaa siksi ihan jatkuvasti. Viime vuonna otin kuusi ja se on kyllä ennätys, enkä usko että noin ahkeraa vuotta tatuointien ottamisen saralla kovin helposti tulee toiste vastaan. Mutta vuosi oli huono. 

Tarvitsin paljon (neula)terapiaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti