tiistai 17. huhtikuuta 2018

Vain Heidi


Lokerot. Ei enää!

Itseni survominen tietynlaisiin lokeroihin ja identiteettini määrittäminen niiden kautta on suurimman osan elämästäni tuonut jonkinlaista suurempaakin turvaa. Olen aina tykännyt valtavasti siitä, että olen saanut määrittää itseäni tietyillä sanoilla ja siten istuttaa itseni turvallisesti istumaan jälleen yhteen lokeroon. Ehkä se on ollut osittain valheellistakin, sitä itse ymmärtämättä. Että ehkä sitä on väkisin koittanut tarttua kaikenlaiseen, mistä on vain otteen saanut ja on voinut todeta, että minä olen nyt tällainen koska tämä sopii ja tuntuu hyvältä olla tietynlainen. Se on tuonut pakollista selkeyttä omaan sisäiseen sekasotkuun. On tavallaan ollut jokin ulkopuolinen lähde, mikä on kertonut millainen pitää olla. Tokihan sellainen tuo turvaa, kun on ollut selkeitä sääntöjä mitä noudattaa, vaikka ne säännöt olisikin itse alitajuisesti asetetut. Ilman niitä olisi ollut täysin tuuliajolla.

Ehkä nyt, kun olen ymmärtänyt miten identiteettini rakentuu ja etenkin miten se ei rakennu, olen saattanut aivan viimeistään luopua kaikenlaisista määritteistä ja lokeroista. Enää ei ole pakko olla tältä(kään) osin niin kuin suurin osa ihmisistä. Minun ei tarvitse ruoskia itseäni keksimään ja löytämään itseäni, kun tiedän sen muuttuvan kuitenkin monesti ja aina. Se on lohduttavaa ja on ollut kovin helpottavaa päästää irti niistä kaikista määritteistä, joilla on itseään aina ennen kuvannut. Olen kokenut pitkään ne myös jollain lailla rajoittavina, ikäänkuin en saisi poiketa niistä, koska olen joskus sanonut olevani tietynlainen. Joskus liian kovaa maailmalle huutanut, että tämä kuvaa minua täydellisesti tai tämä tässä on minun arvomaailmani, ja vaikka olisin siitä osittain tai kokonaan joskus päästänyt irti, en ole uskaltanut astua sieltä lokerosta siltikään kokonaan pois. Koska se merkitsisi etenkin itselle sen myöntämistä, että en ole sittenkään se, joka jälleen kerran luulin olevani. Etenkin arvo- ja moraalisissa kysymyksissä tämä on välillä erityisen vaikea itselle myöntää.

Mutta nyt yritän olla itselleni armollisempi. Ja se tarkoittaa suurelta osalta sitä(kin), että päästän irti niistä lokeroista, joihin olen itseni puoliväkisin tai muutoin innostukseni voimalla sullonut, kun silloin joskus ennen se kaikki on tuntunut ehkä pelkästään oikealta. Todellisuus kohdallani on kuitenkin se, että muutan mieltäni usein jopa valtavan suurissa asioissa. Tai ei se ole edes mielen muuttamista - asiat vain lakkaavat olemasta tai ryhtyvät olemaan, samalla kun katson itse ikäänkuin sivusta, että ai nyt tämä meneekin näin. Ja sen sijaan, että asettaisin itseni asioiden ja itseni muuttuessa jälleen uudenlaiseen lokeroon kuten olen aiemmin tehnyt, päätin luopua niistä kokonaan. Koska nykyisin niiden olemassaolo enemmänkin ahdistaa kuin toisi turvaa.

Ja nyt sanonkin, että:

se, että aloin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen juomaan alkoholia uudelleen, ei tarkoittanut siirtymistä absolutismi-lokerosta johonkin toiseen lokeroon, mikä kertoo kuinka paljon ja missä tilanteissa alkoholia käytän.

se, että aloin jo noin pari vuotta sitten kyseenalaistaa tässäkin blogissa aikoinaan paljon esiintyneen erityisherkkyyden (hsp) olemassaolon ja kun otin itseni sieltä lokerosta kokonaan pois, ei se tarkoittanut sitä, että kokisin tarvetta määrittää itseni jotain uutta reittiä pitkin tai kuuluttaa, että en-oo-hooäspee-koska-en-ole-varma-onko-sellaista-edes-olemassa-oikeasti.

se, että olen ymmärtänyt, etten olekaan niin introvertti kuin olen ennen ollut, jos ollenkaan, ei tarkoita sitä, että sille mitä olen pitäisi olla jokin uusi nimike, jolla itseäni kutsuisin.

se, että lakkasin käymästä salilla kymmenen vuoden jälkeen ei tarkoita sitä, että olisi pakko keksiä jokin uusi laji tai muu aktiviteetti sen tilalle, jotta voisin itseni määritellä jonkinlaiseksi.

se, että Natusen kuoltua en ole ottanut uutta eläintä ei tarkoita sitä, että siirryin lemmikinomistajasta ihmiseksi, joka ei enää eläimiä koskaan halua omistaa, vaikka pidänkin sitä yhä edelleen (yli kahden vuoden jälkeen) erittäin todennäköisenä. Mutta minun ei tarvitse luoda lokeroa sillä, että vannon, että ei koskaan. Jos ei koskaan, niin sitten ei koskaan. Jos joskus käy niin että eläimiä taloon tulee, niin sitten käy niin.

se, että en enää nykyisin yhtäkkiä olekaan täysin vegaani ei tarkoita sitä, että elämäntavalleni/ruokavaliolleni pitäisi keksiä mikään muu nimi, kuin että vegaanisesti syövä mutta sitten taas välillä ei. Ehkä olen myös huonompi ihminen kuin ennen, mutta sitten olen. En siltikään määritä itseäni murhaajaksi, vaikka alkuun sillä nimellä itseäni kutsuinkin.

Ja se, että olin aikoinaan syömättä herkkuja ja muita hyvyyksiä kolme ja puoli vuotta ei tarkoita sitä, että olisin siirtynyt Heidistä, joka söi vain hirveän terveellisesti johonkin toiseen lokeroon, mikä kertoisi, että herkut kyllä maistuu nykyisin ja toisinaan jopa aivan liiallisesti. Minä vain syön tai sitten en syö. Useimmiten syön. Koska suklaa. En ole siltikään Heidi, joka söisi suklaata mielellään aina. 


Tällaiset erilaiset lokerot voi kai aika helposti muodostua pieniksi vankiloiksi. Sitä voi innostua jostain ja tajuta sitten, että ai niin, eihän se käy. Sillä enhän minä voikaan mennä juhliin, jossa on paljon tuntemattomia, koska minähän olenkin introvertti. Tai voih, tottakai voin antaa sille eläimelle kodin jotta se ei joudu piikille, mutta ai niin, kun olen vannonut etten koskaan ota enää eläimiä, niin en voi sittenkään auttaa. 

Tokikaan tämä ei muuta sitä, että on yksinkertaisesti olemassa erinäisiä asioita, vaikka ne eivät lokeroita olisikaan. Esimerkiksi diagnoosini. Ne on olemassa, ne on itselleni monestakin syystä erittäin tärkeitä. Niin tärkeitä, ettei kukaan muu voi edes ymmärtää sitä helpotuksen määrää kun sellaisen saa päälle kolmikymppisenä ja vihdoin ymmärtää koko siihenastisen elämänsä ja kaiken nykyisyyden. Lokeroita niistä ei silti saa. Eivät ne minua määritä, jossain määrin selittävät vain. Sen aikaa kun ovat olemassa. Hyvin todennäköisesti ikuisesti, mutta ehkä ei.

On myös asioita, joiden en näe millään koskaan muuttuvan ja jotka ovat vain vahvistuneet yhä enenevässä määrin, mutta joiden kautta en koe silti tarvetta itseäni määrittää. Kyllä, olen edelleen vapaasta tahdostani lapseton ja tämän en näe ikinä muuttuvan. Vaikka en sterilisaatiota ole vieläkään saanut hankittua (mm. koska laiskuus), olo on sama kuin kyseinen toimenpide olisi jo tehty. En silti koe tarvetta enää kutsua itseäni vela-termillä (vapaaehtoisesti lapseton), ellei se erikseen tule puheeksi. Minä en vain tahdo lapsia ja se on sillä selvä. Ja se ei muuten kerro minusta mitään muuta kuin sen, että en tahdo lapsia.

Minä olen vain Heidi. Eikä se tarkoita, että olisin jotain yhtään sen vähempää, päinvastoin. Välillä olen tietynlainen ja välillä taas toisenlainen ja joskus olen kaikkea kerralla. Olen täynnä vaiheita ja seikkailuja. Ja se ei ole lokero. Se on fakta. Että kaikki muuttuu. Erityisesti minä.

Ja se on okei.

6 kommenttia:

  1. Toi on niin samaa, mitä oon ajatellut jo useamman vuoden! Lokerot on todellakin mielen vankiloita tai ainakin jotain kellarikomeroita. Mulla se lähti siitä että tajusin, että oon joissain tilanteissa ja joinain päivinä introvertti ja toisinaan taas lähempänä ekstroa. Ja sen jälkeen aloinkin sit kyseenalaistaa kaikki itseeni lyömät leimat.

    Nyt lähipiiri ihmettelee, kun paimenkoira rakastava otti ensin idiootin ajokoiran ja viimeisin päivitys on tuollainen "tappaja" massajantteri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kävi ihan sama tuon introvertti-jutun kanssa. Ensimmäinen reaktio silloin oli etsiä itselleni sopivampi määritelmä ja googlettelin asiaa, googlettelin ambiverttiä, mutta huomasin etten sovi mihinkään. Ja sitten mietin, että miksi pitäisi sopiakaan? Miksi ei voisi vain olla sellainen kuin on, ilman että sille pitää olla jotain olemassa olevaa määritelmää?

      Jos vain tekisi ja olisi niin kuin tuntuu just sillä hetkeltä parhaalta. Sillä saa toisinaan ainakin ihmiset hämilleen, jos ei muuta. :)

      Poista
  2. Kuvailitpa (jälleen kerran!) todella hyvin keloja, joita oon lähiaikoina itsekin miettinyt. Esim ei mun tarvitse olla vegaani, vaan mä syön omatuntoni ja hyvinvointini mukaan, ilman vegaaniuden luomaa kuorta. Vaikka pidän veganismia hienona aatteena, huomasin etten pystynyt seisomaan sen takana 100%, vaan haluan määritellä moraalini itse, omilla ehdoilla.
    Kiitos kovasti tekstistäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että teksti resonoi, enkä ole ainoa joka näitä on miettinyt!

      Mun on tosi vaikea selittää edes itselleni miksi luovuin vegaaniudesta, saati muille. En tiedä mitä tapahtui. Ei ole kyse siitä ettenkö pitäisi edelleen kyseisiä arvoja älyttömän tärkeinä ja ettenkö edelleen liputtaisi sen kaiken puolesta mitä veganismi ajaa. Mä taisin jollain lailla uupua siihen, että pitäisi välittää niin hirveästi kaikesta. Varsinkin silloin kun omat voimat on rajalliset, sitä voi uupua siihen, että pitää samalla pelastaa koko maailma. Ehkä se kaikki into palaa joskus taas, mutta nyt ei ole sen hetki.

      Poista
  3. Niin tuttuja ajatuksia. Lopetin juoksemisen 12 vuoden jälkeen rasitusvammojen takia. Ja vähän tätä ennen lopetin kasvissyönnin. Munkin on aina ollu tarve lokeroida itseäni, mutta olen jo päässyt siitä melkolailla eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, että kun on noinkin pitkään juossut niin sitä kokee varmasti jonkinlaista tyhjyyttä kun se viedään pois, varsinkin kun se ei ole ollut rasitusvammojen vuoksi edes oma valinta lopulta. Itselläni oli heti salilla käymisen lopettamisen jälkeen tarve keksiä jokin muu tilalle ja keksinkin, että minusta tulee maastopyöräilijä. Ostin hienon uuden pyörän ja tarvittavat varusteet. No, kävin kahdella (todella pitkällä) lenkillä ja vaikka tykkäsin siitä hirveästi, en saanut siitä uutta lajia itselleni ja vasta sitten ymmärsin, että miksi pakolla olisi mitään otettava tilalle. Kyllä sitä varmasti jotain kivaa vielä vastaan tulee pakottamattakin, ja sitä voi ylipäätään tehdä mitä milloinkin mieli tekee. Myin lopulta pyörän pois, vaikka nyt onkin sitä jo ikävä. :D

      Poista