keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Palikoita


Olen usein kirjoittanut identiteetistä, sen etsimisestä, sen melkein löytämisestä, sen löytämisestä ja kadottamisesta taas uudelleen. Nyt kirjoitan siitä taas. Tämä teksti summaa yhteen kaiken sen, miksi se ns. oman itsen löytäminen on ollut niin hankalaa, ja miksi tulee aina olemaankin.


Puutteellinen identiteettikäsitys, johon kuuluvat
Identiteetin integraatio: Heikosti integroitunut identiteettikäsitys (esim. rajallinen henkilökohtainen jatkuvuuden ja yhtenäisyyden kokemus, kokemus itsen tilojen vaihtelusta, uskomukset siitä että ulkomaailmalle esitetty itse on kulissi).
Minäkäsityksen integraatio: Heikosti eriytynyt minäkäsitys tai identiteetti (esim. vaikeudet määritellä tai kuvailla itseä, sisäinen tyhjyyden kokemus, heikot rajat itsen ja toisten välillä, minäkäsityksen muuttuminen sosiaalisessa kontekstissa).


Toiset eivät pidä diagnooseista, kokevat ne leimaavina ja määrittelevinä. Minä olen aina tykännyt diagnooseista. Ne selittää sen, kuka olen. Eivät määritä, vaan selittävät. Niiden avulla on saanut vastauksia koko elämään - miksi se on ollut sellaista kuin se on ollut, miksi minä olen sellainen kuin olen, miksi koen jotkut tietyt asiat sellaisina kuin koen ja esimerkiksi miksi jokin asia on itselleni hankalaa kerta toisensa jälkeen, vaikka muille se olisi lastenleikkiä. 

Kaikista parasta oli saada rajatilapersoonallisuushäiriön diagnoosi. Siitäkin huolimatta miten suuri stigma siihen liittyy, miten hankalina meitä saatetaan pitää, joskus jopa todellisina paholaisina paremman tiedon valossa, ja huolimatta siitä, miten paljon asiaan ylipäätään liittyy väärää ja haitallista tietoa. Se oli parasta siksi, koska se antoi selityksen kaikelle sille, mikä on koskaan itselleni ollut vaikeaa. Ja opin siitä edelleen koko ajan enemmän. Samalla jatkuvasti itsestäni.

Viime aikoina olen pohtinut identiteettiä näiden uusien silmien läpi. On ollut lohduttavaa ymmärtää se, miksi olen vähän väliä ollut ja olen edelleen hukassa itseni kanssa. Se, että tulee aina silloin tällöin ihmeteltyä, että tällainenko minä oikeasti olen, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä ihmettely ei ehkä tule loppumaan koskaan, eikä se haittaa. Enää. Koska tiedän, että identiteettini ei ole asia, mikä olisi oikeastaan millään tasolla pysyvä. Toki tietyt asiat on niitä, jotka minusta tekee minut, nyt ja aina, mutta silti suuretkin asiat ja ominaisuudet minussa muuttuvat. Ja se, kuka olen yhtenä päivänä, saattaa ihan oikeasti olla eri ihminen, kuka olen seuraavana päivänä. 


Tämä on aika vaikea selittää auki, mutta yritän. 

Se, että minulla on rajatilapersoonallisuushäiriö, tarkoittaa sitä, että identiteettini muovautuu jatkuvasti ja koko ajan peilaten kulloisestakin ympäristöstä ja niistä ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä. Se, että olen juuri se, joka tällä hetkellä olen, johtuu juurikin siitä missä asun ja keitä elämässäni on. Kun näitä palikoita hämmentää, saatan muuttua ihan toisenlaiseksi. Ottamalla sieltä pois yhden ihmisen tai lisäämällä toisen, en ole enää sama ihminen. Toisessa kaupungissa olen taas erilainen kuin kotona. Tai jos jokin muu suuri palikka elämässä liikahtaa toiseen asentoon, muuttuu identiteettini jälleen. Muovaudun aina ympäristöstä itseäni peilaten, eikä kyseessä ole pelkästään pienet asiat itsessäni, vaan kyseessä on myös ne syvimmät ja tärkeimmät arvot ja asiat, joiden olen ajatellut olevan pysyviä osasia itsessäni. Esimerkiksi kymmenen vuoden jälkeen lopetin salilla käymisen kuin seinään, koska yksi palikka oli vaihtanut paikkaa. Sali ja sen tavoitteet oli tärkeä ja valtava osa identiteettiäni. Kunnes lakkasi olemasta. Sen yhtäkkinen loppuminen hämmensi itseänikin, sillä olin rakentanut identiteettini osittain sen varaan. 

Olen ollut myös melkein yksitoista vuotta absolutisti, kunnes lakkasin olemasta. Olen ollut terveysintoilija, joka ei voinut edes ajatella syövänsä mitään sokerista tai muuta roskaruokaa. Olin sitä kolme ja puoli vuotta, kunnes en enää ollutkaan. Olen myös identifioinut itseni voimakkaasti introvertiksi, mutta olenkin tainnut olla sitä vain tietyn ympäristön vaikutuksesta ja siksi olen sitäkin kyseenalaistanut jo pitkään.

Samaan tapaan kyseenalaistan toisinaan vegaaniuttani, mikä siis kertoo niistä arvoista, jotka ovat olleet koko ikäni itselleni tärkeitä, ellei jopa kaikista tärkeimpiä. Aina en tiedä, onko enää. Ja se repii minua itseäni vähän kappaleiksi, koska toisaalta tiedän miten tärkeä asia on ja tunnen sen sydämessä asti, mutta silti kyseenalaistan sen.

Nämä kaikki on olleet itselleni suuria, aivan valtavia palasia sitä kuka olen. Tärkeitä osia minuutta, sitä mistä olen rakennettu. Enkä ole niinä vuosina tai aikoina koskaan voinut kuvitellakaan tilannetta, jolloin lakkaisin olemasta sitä mitä silloin olin.

Mutta aina on jokin palikka vaihtanut paikkaa, ympäristö muuttunut, elämään on tullut uusi ihminen tai siitä on lähtenyt yksi, ja kuin seinään lakkasin olemasta sitä mitä olin pitkään ollut. Ja lähdin taas rakentamaan uutta identiteettiä.


Tunnen myös usein, että minussa on enemmän puolia kuin vain yksi. Jo teini-iässä koin, että minussa on vähintään kaksi puolta ja nämä kaksi on kuin kaksi eri ihmistä. Kärjistettynä kyseessä on hyvä ja paha. Nämä kaksi vuorottelevat ja tulevat esiin tietynlaisissa tilanteissa, ympäristöissä ja tiettyjen ihmisten kesken. Ne myös keskustelevat paljon keskenään, mutta monesti toinen puoli myös ihan tarkoituksella jättää kuuntelematta toista. Silloin vastaan tulee taas niitä suuria hämmennyksen hetkiä, että tällainenko minä oikeasti olen? Tällaiseenko minä pystyn? Olen sen nyt ymmärtänyt, että ei se ole se joka oikeasti olen. Olen vain sen hetken ja kaikkien niiden palikoiden summa, mitkä juuri sinä hetkenä elämässäni on. Huomenna olen taas toisenlainen. Niin toisenlainen, että tuntuu, että se toinen puoli minussa oli kokonaan toinen ihminen.

Persoonallisuuden epävakauteen* voi liittyä identiteetin epävakaus. Identiteetti tarkoittaa vakaata kokemusta itsestä, joka mahdollistaa itsen kokemisen pysyvänä, samana, jatkuvana ja yhtenäisenä hetkestä toiseen. Identiteetin epävakaudesta kärsivän käsitys itsestä, henkilökohtaisista arvoista ja elämäntavoitteista voi vaihdella. Nämä vaihtelut ilmenevät äkillisinä muutoksina suhteessa työpaikkoihin, uraan liittyviin päämääriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, ystäviin ja ydinkokemukseen itsestä. Minäkuvaa sävyttää usein kokemus itsestä pahana. Lisäksi epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi ajoin kokea kuin ei olisi lainkaan olemassa. Tällainen kokemus ilmenee yleensä hetkinä, jolloin merkitykselliseltä tuntuvaa yhteyttä positiivisena koettuun, tukea antavaan tärkeään toiseen ihmiseen ei ole saatavilla tai tunteet on tilapäisesti tarvinnut sulkea pois. Yksilön toimintakyky voi vaihdella erittäin paljon mielentiloista riippuen, mikä niin ikään vaikeuttaa itsen kokemista samana hetkestä toiseen.

*rajatila on epävakaa persoonallisuus
Teksti: Terveyskirjasto

Ehkä isoksi osaksi tämän kaiken vuoksi olen myös aina tykännyt lokeroista, joihin itseni survoa. Että on ollut jotain näennäistä kontrollia siihen, kuka olen. Olen survonut itseni vuosikausiksi absolutisti-lokeroon, introvertin ja yltiöterveellisen eläjän lokeroihin ja salimimmin lokeroon. Olen pitänyt näistä lokeroista kynsin hampain kiinni, jotta ne kertoisi puolestani muille sen, kuka olen. Mutta olen huomannut, että itseään ei voi väkisin lokeroissa aikaansa pidempään pitää. Identiteettini ei pysy kasassa edes pakottamalla. 

Ei ole myöskään kovin suuri ihme, että muuttuva identiteetti näkyy toisinaan myös hyvin nopeana vaihteluna ulkonäössä. Etenkin ulkomailla asumisen yhteydessä olin täysin hukassa itseni suhteen, kun koitin peilata tuntemattomasta ympäristöstä sitä kuka olen. Kahden vuoden sisään muutin hiustyyliäni radikaalisti laidasta laitaan. Oli pitkää, lyhyttä, keskimittaista ja kaikkea näitä edestakaisin, oli kirkuvan punaista ja oli oranssia, oli mustaa, liilaa ja tuhkaa, ja oli myös sivusiilit. Kaiken tein itse itselleni, etsien sitä, mikä eniten itseltäni näyttäisi. Hetken saatoin tuntea oloni itsekseni, mutta kohta se taas muuttui. Palikat elämässä vaihtoivat alati paikkaa ja se peilautui hiuksissani.

Nyt olen jo pitkään kokenut, että olen itseni näköinen. Koen myös, että tatuointi tatuoinnilta olen aina enemmän itseni näköinen. On sinänsä hassua kokea näin, kun ei (taaskaan) tiedä kuka on. Toisaalta koenkin, että juuri tämä miltä nyt näytän, on sellainen, josta heijastuu kaikki se mitä sisälläni käyn koko ajan läpi. Näytän siltä, mikä taustani on, mitkä on diagnoosini ja myös siltä, millaisessa murroksessa elämäni koko ajan on. En tiedä miten siltä voi näyttää, mutta siltä koen näyttäväni. Siksi ulkonäössä ei ole enää tapahtunut radikaaleja muutoksia hetkeen (jos salilla käymisen lopettamisen aiheuttamia muutoksia ei lasketa). Olen löytänyt sen ulkonäön, mikä kertoo siitä, että minä muutun koko ajan. Se ei toki tarkoita sitä, että tällaisena pysytään, se tarkoittaa sitä että tällaisena pysytään juuri nyt.

Tällä hetkellä olen maaseudulla yksin kahden koiran vahtina, keskellä ei mitään. Olen täällä ihan eri ihminen kuin mitä olin vielä kotona kun sieltä lähdin kuusi päivää sitten. Kotona olin jo pitkään ollut mm. inspiroitunut ja luova. Otin siksi tännekin mukaan kaikenlaista luovaa tekemistä, kuten vaikka piirrustuslehtiön, mutta täällä en ole piirtäjä. En ole vielä keksinyt kuka täällä olen, mutta en ainakaan yhtään se, jollainen olin taas ajatellut olevani. Ajatukseni on täällä erilaisia kuin kotona, tunteeni on erilaisia kuin kotona. Olen juuri tämän ympäristön ja sen ihmisten (joita on nolla) summa. En siis oikein mitään. Ei ole juuri mitään, mistä peilata ja lähteä tämän päivän identiteettiä rakentamaan. Ikäänkuin kotiin olisi jäänyt minä ja tänne tuli joku toinen. Välillä nämä muutokset on niin radikaaleja, ettei niitä kokonaisuudessaan pysty välttämättä edes itse ymmärtämään, vaikka tiedostaisikin niiden anatomian.


On myös hassua ajatella sitä, että lopulta minusta tuli juurikin copywriter. Toisenlaisessa ympäristössä ja toisten ihmisten keskuudessa olisi minusta saattanut tulla jotain ihan muuta, ja todennäköisesti olisikin tullut. Copywriter oli haaveammattini tässä hetkessä vain siksi, että olin juuri siellä missä olin ja elämässäni oli juuri ne ihmiset, joita siinä oli. Ehkä joskus jossain toisaalla minusta tuleekin taas ihan toinen. 

Tälläkin saralla. Muilta osinhan se on täysin varmaa. Ja kohta joku minun itseni ohella hämmästelee taas, että mitä sulle on Heidi tapahtunut? 

Ei mitään ja kaikki. Elämä. 

Ne palikat. 

2 kommenttia:

  1. Olisiko niin, että se identiteetti löytyy jostain sieltä kohtuuden kultaiselta keskitieltä. Että ne ääripäät, kuten "terveysintoilija", "absolutisti", "salifriikki" olivat ääripäinä kuitenkin tietyllä tapaa raskaita takkeja kantaa. Ja sen takia niistä ei ollut pysyviksi identiteetin palikoiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Ääripäitähän on mun koko elämä, eikä kultaista keskitietä ole olemassakaan. :)
      Tämä toki on myös syvempi asia kuin pelkästään nämä kyseiset ääripään palikat. Mun identiteettini rakentuu aina ulkopuolelta. Olen tasan se missä ympäristössä kulloinkin olen, millaiset ihmiset mulla on ympärillä plus miten he mut kokevat. Sitä ns. normaalia sisältäpäin rakennettua identiteettiä mulla ei yksinkertaisesti ole. Mutta eipä tarvitse enää sitäkään ihmetellä, ja siksi se on mulle nykyisin ok. :)

      Poista