maanantai 4. joulukuuta 2017

Ruoska


Olen pitkälti läpi elämäni kokenut olevani jollain tavalla riittämätön. Selkeimmin tämä tulee esille ihmissuhteissa ja se on ollut sama lapsesta asti. Aina jään vajaaksi, aina en ole jotain tarpeeksi, aina minusta puuttuu jotakin että kelpaisin. Joku lupaa että jää, vaan en taaskaan ollut riittävästi että hän olisi siihen oikeasti jäänyt. En saa ystäväksi ihmistä, jonka sellaiseksi hirveän kovin haluaisin. En ole muille samanarvoinen kuin mitä he ovat minulle. Yhtä tärkeä, yhtä rakas. Yhtä riittävästi.

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että en pelkästään ole kokenut olevani riittämätön muille - olen ollut sitä myös minulle itselleni. Toki olen aina tiedostanut vaativani itseltäni huomattavasti enemmän kuin koskaan vaatisin muilta, mutta en ole osannut tarkastella sitä riittämättömyys-lasien kautta. Nyt senkin ymmärsin. Että se ei ole vain täydellisyyden vaatimista itseltäni, vaan se on riittämättömyyden kokemista sen vuoksi.

Selasin instagrammiani taaksepäin taannoin aikani kuluksi, taisin etsiä jotain tiettyä kuvaa sieltä silloin, ja törmäsin kerta toisensa jälkeen salikuviin ajalta kun salilla vielä kävin. Ja minähän olin suuri. Miksi silti tunsin itseni aina liian pieneksi?


Minusta lihakseni olivat aina liian pienet. Ne eivät koskaan olleet tarpeeksi. Välillä näin itseni peilissä sopivana, mutta vain kun lihakset olivat juuri treenatut, eli pumpissa ja siten hetken aikaa suuremmat kuin oikeasti. Aina silloin mietin, että sitten kun ne on tuollaiset ilman pumppia, olen tarpeeksi. Sitten olen valmis.

Vaan kun olin miettinyt samaa jo vuosikausia ja monen monta kiloa aiemmin. Jo melkein kaksikymmentä kiloa pienempänä mietin, että sitten kun lihakset näyttää siltä miltä ne pumpissa silloin näyttivät, olisin valmis. Mutta koskaan näin ei käynyt. Koskaan ei tullut hetkeä kun olisin kokenut, että nyt on hyvä. Olin aina liian pieni. Riittämätön oman ihoni sisällä. Ja se riittämättömyys on voimakas ruoska, mutta kovin kehno kaveri. Se on uuvuttavaa. Se, kun joka päivä miettii, että ehkä sitten joskus, kun jaksaa vain painaa nyt, niin sitten joskus olisi tarpeeksi.

Eikä ikinä ole.


Siksi luulenkin, että salikäyntien lopettaminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä. Vaikka päätökseksi sitä on toisaalta vaikea sanoa, se kun tapahtui kuin itsestään. Se kaatui juurikin siihen riittämättömyyden tunteeseen. Olin palkannut valmentajan, kaiketi Suomen parhaan ja arvostetuimman, auttamaan minua kasvamaan siihen kokoon kun halusin kasvaa. Vuoden päivät paiskittiin yhdessä hommia ja loppua kohti alkoi turhauttaa. Tajusin, että en edes valmentajan avulla pääse siihen kokoon jossa olisi hyvä. Koska missään ei ollut. Jo jokunen kuukausi ennen valmennuksen loppumista oli selvää, että sali ei ole enää juttuni. Minua alkoi viehättää pienempi ja sirompi koko, mikä todennäköisesti oli hätäviesti alitajunnastani, että lopeta ruoskiminen. Hengitä välillä. Ei ole pakko enää. Kymmenen vuotta piiskaa riittää. Anna armoa välillä. Lopeta.

Sinä olet tarpeeksi. Sinä riität.

Ja nyt minä riitän. Olen kokenut niin oikeastaan alkaen siitä hetkestä kun keväällä salilla käymisen lopetin. Ei ole enää pakko olla erilainen kuin olen. Kymmenen vuoden ruoskimisen jälkeen kehoni saa nyt olla sellainen kuin se on. Ei sen tarvitse muuttua miksikään ollakseen tarpeeksi. Se voi olla juurikin hyvä, juurikin näin, olematta virheetön. Sillä mikä tärkeintä - sen ei tarvitse yrittää olla täydellinen ollakseen täysin riittävä. Minun ei tarvitse olla täydellinen ollakseni täysin riittävä. Kehoni on yhtä epätäydellinen kuin minäkin, ja kelpaan silti. Kaikille en kelpaa, en tule koskaan kelpaamaan, ja joskus se sattuu kun se tulee lähteestä jolle olisi kipeimmin tahdonnut kelvata, mutta jos edes itselleni kelpaisin. Jos edes itse en itseäni vaatisi olemaan enempää kuin mitä olen, kuin mihin pystyn, kuin mikä on mahdollista. 


Olen nykyisin paljon pienempi kuin ennen, en läheskään yhtä kiinteä, olen sirompi, olen aivan erilainen kuin mitä kohti vuosikausia pyrin. Lihakseni ovat kadonneet kymmenen vuoden työn jälkeen, eikä se harmita laisinkaan. En enää näe peilistä ensimmäisenä vikojani. En etsi kehostani kohtia, joita pitäisi vielä parantaa. Katson kehoani, ja näen kehoni, sellaisena kuin se on. Välillä menee päiväkausia, viikkojakin, kun en kiinnitä siihen mitään huomiota. Se on keho, ei projekti. Ja minulle tämä on huomattavasti parempi juuri näin. Minulle tämä tarkoittaa, että olen saanut vihdoin rauhoittua, että saan vihdoin hengittää. Näen peilissä minut. Vuosien ajan peilistä katsoi takaisin joku, joka ehkä joskus saattaisi kasvaa minuksi. 

Vaan kävikin niin, että kutistuin minuksi. Kutistuin, ja yhtäkkiä olinkin tarpeeksi. Ollakseni tarpeeksi minun ei tarvinnutkaan olla aina enemmän. Riitti, että olin vähemmän. 

Olin. 
Olen. 
Tarpeeksi. 

6 kommenttia:

  1. Vähemmän on monesti enemmän. Se on asian ydin. Kun yrität aina vain enemmän, rajaksi tulee taivas, jota et koskaan saavuta. Siitä seuraa riittämättömyys ja voimattomuus. Kun et yritä ja olet vain, voit keskittyä itseesi ja hyväksyä itsesi juuri sellaisena kuin olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Sulle vastasinkin jo toisaalle, mutta copy-pastetan saman tähän jos jotakuta kiinnostaa täälläkin. :))

      Näinhän se on. Vielä kun on tällaista ihmistyyppiä joka tekee kaiken täysillä tai ei ollenkaan.. Helposti voi silloin moni tällainen asia muodostua ansaksi, josta ei sitten enää saakkaan lopulta iloa koska mikään ei riitäkään, mutta josta ei myöskään osaa oikein tietänsä löytää uloskaan. Kunnes se sitten puoli-itsestään loppuu kokonaan. Nyt voin todeta, että onneksi loppui. :)

      Poista
  2. Jännä, kun mun mielestä meille lukijoille ei välittynyt ollenkaan tuollainen kuva silloin sun saliaikoina. Siis että et ollut itseesi tyytyväinen. Taas yksi esimerkki siitä, että totuus on somea ihmeellisempää. :) (Ja väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä, etten siis tarkoita tätä nyt millään pahalla, todellakaan. Lähinnä pointti oli vaan, että enpä olisi silloin aikoinani sun tekstejä lukiessa uskonut, että taustalta löytyy tuollaisia fiiliksiä.)

    Mutta ihan loistavaa, että olet oppinut riittämään itsellesi! Elämä on paljon helpompaa niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä itsekään ole tätä tajunnut vasta kuin tässä kohtaa. Taaksepäin tarkastellessa tämä on helppo nähdä koko matkalta. Mulla on ehkä itsevarmuus ollut aina kuitenkin sen verran vahvaa, että sen alle on peittynyt kaikki tyytymättömyys. Itseänikin olen hämännyt vuosikaudet. :) Hetkittäin olen toki ollut tyytyväinenkin, vaan se ruoska on silti aina ollut sama, ja se on käskenyt puoliväkisin jatkamaan. Kun koskaan ei siltikään ollut tarpeeksi. Tuo taisi olla mun motivaationi, sillä kun ruoskan laski alas, loppui motivaatiokin. Mutta ei ole tullut ikävä kun en koe, että mitään pitäisi tämän enempää tehdäkään, ollakseni jotain enemmän. Tässä on hyvä. :)

      Poista
  3. Toi ensimmäinen kappale on niin minä... Huojentavaa, että oot laskenut ruoskan. Koska todellakin riität juuri tuollaisena!

    VastaaPoista