lauantai 11. marraskuuta 2017

Pilkistää jo


Suunta.

Kuinka tärkeää onkaan se, että on jotain, mitä kohti pyrkiä.

Masennukseni ei ole koskaan ollut olemassa ilman syytä. Kohdallani ei ole koskaan ollut kyse siitä, että kemiat aivoissa vain menisivät epätasapainoon itsekseen, vaan sen laukaisee aina jokin selkeä tapahtuma. Laukaiseva syy voi olla kuitenkin aivan eri kuin syy, joka sitä pitää yllä. Kun ymmärsin tämän, ratkaisin sen.

Se mikä sen esille toi on ollut koko ajan selvää. Se tapahtui keväällä ja se johtui siitä, että päästin ensimmäistä kertaa sellaiset traumat pintaan joista en ollut koskaan aiemmin puhunut, kenellekään. Niiden pintaan päästäminen toi esille voimakkaan PTSD-oireilun. Silloin vielä vannoin, että ei tämä masennukseen tule johtamaan. Mutta niin se vain johti. Se ei ollut minun käsissäni silloin.

Vaan tämä nykyinen hetki on. Se, mikä sitä on pitänyt yllä, on minun käsissäni. Ainakin voin siihen koittaa vaikuttaa.

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen. Siinä mielessä, että olisi mitään toivoa, että voisin jotain sellaista saavuttaa mitä kohti koitin pyrkiä. Aikoinaan on ollut maasta toiseen muuttoa, takaisin Suomeen sopeutumista ja sen kaikki anti, on ollut täällä elämisen opettelua, oli ammattiin opiskelua. Luonnollisena seuraavana askeleena olisi ollut oman alan työn löytäminen, mutta en ole voinnissani voinut sitä sen enempää edes ajatella. On ollut kirjaprojekti, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut, eikä tarjonnut kaipaamaani uutta ja hienoa. Piti lentää kaikista peloista huolimatta matkustajakoneella, mutta pettymyksekseni sekään ei koskaan tapahtunut.

Ymmärsin myös sen, että eräs itselleni hyvin tärkeä ystävyyssuhde on ollut asia, jota kohti olen voinut pyrkiä. Se on ollut suunta, mikä on kantanut pitkälle. Toive siitä, että se tulisi olemaan edes puolet siitä mitä siltä kaipasin. Vaan pitkän taistelun jälkeen tuli aika luovuttaa. Tuli aika huomata, ettei se tule koskaan olemaan lähellekään sitä mitä halusin sen olevan. Edes lopulta ystävyyttä. Alun surun jälkeen kuitenkin ymmärsin sen, että niin se taitaa tosiaan olla, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vaikka kuinka surettaisi jättää taakse jotain niin tärkeää, niin edessä saattaa olla jotain paljon hienompaa. Vaikka kuinka välillä surettaisi ja itkettäisi se, mikä on menetetty, sen kestää kun on jotain muuta mitä kohti kulkea.

Se olisi voinut olla sen viimeisenkin suunnan kuolema ja totaalinen loppu, mutta sen sijaan se olikin uuden mahdollistaja. Se mahdollisti uuden suunnan. Se mahdollisti sen, että on taas jotain uutta ja jännittävää, mitä odottaa. Sitä ei tilanne tarjonnut, vaan se piti itse kehittää ja luoda. Piti rakentaa kulkureitti ylös tästä kuukausia kestäneestä synkkyydestä. Ja minä kiipeän nyt sen reunoja pitkin. Valoa näkyy jo, ja se loistaa.

Kun uusi suunta löytyi, kaikki kirkastui. Välittömästi. Hymyilin ja nauroin näennäisesti ilman syytä ensimmäistä kertaa aikoihin. Ajatus alkoi luistaa, eikä enää takunnut. Valtava inspiraatio. Kirkkaus. Ilo. Jännitys. Odotus. Tärkeän loppu onkin huikean alku.

Ja nyt seuraa antikliimaksi - en halua vielä kertoa enempää. Olen se tylsimys, joka vihjailee, muttei kerro. Se, joka sanoo, että voi kun olen innoissani, muttei kerro miksi. Kerron myöhemmin. Lupaan. Ilman tätä vihjailua en voisi tänne kirjoittaa aikoihin mitään.

Sillä halusin kertoa, että sille on syy, miksi terapeuttikin näki heti kun sisään vastaanotolle kävelin, että nyt on Heidillä selvästi parempi vointi.

On.

Löysin suunnan. Ja siellä tunnelin päässä pilkistän minä itse. Löydyn pian taas. Millaisena, sitä en vielä tiedä. Ja se tässä onkin kaikista jännintä!





2 kommenttia:

  1. Ihanaa, että valoa pilkottaa. Mutta kylläpä jätit meidät nyt tulisille hiilille, kun et kerro kaikkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä paljon parempi mieli verrattuna aikaisempaan! Vielä kun saisi lopullisen varmistuksen tuolle minkä jätin kertomatta, niin viitsin sen kertoa koko maailmalle ja iloita vielä enemmän! Tässä joutuu yksi sun toinen vielä odottelemaan, plääh. :)

      Poista