maanantai 28. elokuuta 2017

Yhdeksänkymmentä prosenttia


Palasin tänään terapiaan. Sinne meno oli valtavan työn takana, enkä ilman muiden apua olisi sinne asti päässytkään. Edessä on siis jälleen viikoittaisia käyntejä, enkä tällä kertaa tiedä voinko koskaan lopettaa. Viimeksikin olin tosin varma että loppuelämäni kulutan sillä sohvalla, vaan olin kuitenkin puolentoista vuoden päästä jaloillani. Niin tukevilla, ettei koskaan aiemmin. Niillä seisoisin edelleen, ellen olisi jättänyt terapiassa jotain silloin kertomatta. Päästin sen nousemaan pintaan kuitenkin vasta kun olin jo terapian lopettanut. Mutta nyt alkoi erä kaksi. Toinen tuotantokausi, kuten terapeuttini sanoi. Vihollinen on tällä kertaa eri, vaikka samat vanhat kaverit sillä on tälläkin kertaa käsipuolessa, ja toisaalta tätäkin vastaan on jo painittu koko elämä tietämättä vain sen nimeä. Miten siitä tulikin niin pelottava, suuri ja arvaamaton kun se sai nimen?

En voi sanoa että palasin terapiaan hyvillä mielin. En voi sanoa että olisin edes tahtonut palata. En voi sanoa että haluaisin apua välttämättä ylipäätään. Tai ehkä haluan, mutta en vain jaksaisi. Sillä moinen taisteluhan on ihan hirveän raskasta. Jotenkin päädyin sinne sohvalle kuitenkin takaisin. Onneksi olin mennyt lupaamaan, että menen. Hirveän huono olen lupauksiani rikkomaan tällaisinakaan aikoina.

Elämäni on tällä hetkellä lähes pelkkää PTSD:tä. Sitä tursuaa silmistä, korvista, sydämestä, ovista ja ikkunoista, ja etenkin aivoista. Se pitää minua otteessaan vähintään yhdeksänkymmentäprosenttisesti. Sitä se on tehnyt keväästä asti. Lyönyt minut alas, aina alemmas ja syvemmälle. Prosenttipankkiin on kilahdellut lukuja lisää vauhdilla. Se on pelotellut painajaisilla, äänillä, mielikuvilla, tuntemuksilla. Se on ruoskinut selkään viiltoja, se ei anna nauraa eikä nauttia hetkeä pidempään, se paiskaa tien pintaan niin että nahka lähtee. Se eristää muista niin tehokkaasti, ettei enää edes tunne olevansa yksinäinen. Tuntuu, että asiat ovat sen sijaan juuri niin kuin pitääkin olla, vaikka samalla tietää, ettei elämän pitäisi tällaista olla. Se puhuu niin taitavasti, että vaikka tiedän sen puhuvat sontaa, uskon sitä silti. Uskon sitä ohi kaiken ja kaikkien muiden. Omankin järjen, mikä ei vielä ole jättänyt, mutta jonka ääni ei ole yhtä uhmakkaan voimakas kuin täyttä kurkkua huutavien mörköjen. Se on taitava. Pirun taitava. Kirjaimellisesti.

Yhdeksänkymmentä prosenttia itsestä jonkin toisen käsissä on paljon. Se on niin paljon että sille olisi paljon helpompi antautua ihan kokonaan kuin alkaa taistella moista lukua vastaan. Eikö ole tyhmää lähteä yksin sotaan yhdeksää muuta vastaan, joilla on karhun voimat ja sinulla hiiren? En ole vielä edes tietoista valintaani tehnyt, mutta ehkä terapiaan paluu kuitenkin kertoo siitä että se valinta taistelemisesta on jossain sisimmässä päätetty, vaikkei se siltä vielä tunnukaan. Sen sijaan tuntuu, että se kymmenen pientä prosenttia vain pihisee jossain kaiken suuren sotkun alla, koittaen jostain löytää vähän voimaa ja kipinää, jolla se saisi sen ysikymppisen heitettyä mattoon. Vielä en sen ääntä kuule, sinne on niin pitkä matka ja se tuntuu aika toivottomalta. Mutta jokin minussa uskoo. Vaikka en sitä tunne tai tiedä, niin jokin minussa uskoo, että se kipinä jossain vielä sisälläni on. Ehkä. Ja ehkä sen saa kaivettua vielä esille.




Elämäni yhdeksänkymmentä prosenttia näkyy kuvassa. Allekirjoitan kaikki paitsi yhden niistä. Suomeksi (miinus se yksi) niille, joille ei englanti taivu:

Toisinaan toivon että olisin kuollut.
Minuun sattuu suurimman osan ajasta.
En ole ihan läsnä enkä kykene ajattelemaan selkeästi.
Näen jatkuvasti painajaisia.
En kykene käsittelemään/tekemään yksinkertaisiakaan juttuja.
Tunnen oloni masentuneeksi suurimman osan ajasta.
Suureksi osaksi tahdon olla vain yksin.
Olen aina varpaillani valmiina ottamaan hyökkäyksiä vastaan.
En pysty keskittymään.
En pysty nukkumaan.
Olen vihainen että olen tässä tilanteessa.
Tunnen itseni arvottomaksi.

Entä jäljellä oleva kymmenen prosenttia? En tiedä. En kuule mitä se sanoo, PTSD huutaa sen yli. Ehkä terapiassa saadaan vielä kaivettua oma ääneni esille ja otettua PTSD:tä kunnon otteella kiinni ja painettua raaja kerrallaan mattoon. Kuten aiemminkin tein, muille möröille. Edes hetkeksi.

"Asiakas kokee hyötyneensä psykoterapiasta huomattavasti. Hän kokee oppineensa käsittelemään ahdistusta ja masennusta niin, etteivät ne saa enää otetta. Ylimääräinen ahdistus on kadonnut. Mieliala on normalisoitunut (BDI 0) ja on pysynyt sellaisena jo pidemmän aikaa. Asiakas kokee ensimmäistä kertaa elämässään, että hänellä on kokonainen ja ehjä identiteetti. Itsevarmuus on lisääntynyt selvästi.

Työ- ja opiskelukyky ovat hyvät. Asiakas kokee, että mikään asia ei enää vaadi työstämistä ja hän näkee tulevaisuutensa positiivisena. 

Psykoterapia on lopetettu yhteisellä sopimuksella." 

Ehkä vielä uudelleen. Joskus.

2 kommenttia:

  1. Heidi <3
    En ole kaikkia kirjoituksiasi lukenut läpi. Osan kokonaan, osan ylimalkaisesti. Kuitenkin päivittäin noteeraan, mitä käyt lävitse. Siksi kysynkin ehkä tyhmän kysymyksen, jos olet tähän jo jossain vastannut. Miksi nyt? Mistä tämä kaikki nyt nousi? Enkä tiedä sitäkään onko sinulla tähän vastausta itselläsikään. Ellei, niin ohita vastaamalla, että et tiedä.
    Lämpimin terveisin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna! <3

      Ei ole tyhmä kysymys, en ole siitä kirjoittanut. Asiaan liittyi monta tekijää, mutta luulen että suurin syy sille oli nimenomaan se, että terapia oli loppunut. Olin saanut niin paljon itsevarmuutta ja voimia ja onnistumisen tunnetta sen loppumisesta, että tämä viimeinenkin asia saattoi tulla ulos. Asiahan oli sellainen mitä en ollut koskaan kenellekään kertonut enkä myöskään aikonut koskaan kertoa. Ehkä olin nyt ensimmäistä kertaa siihen tarpeeksi vahva. Ihan en sitten kuitenkaan sen kanssa pärjännyt, joten tässä ollaan. Mutta ehkä se olisi murskannut ihan täysin silloin aiemmin. Ehkä siksi nyt.

      Ja vaikka PTSD on ollut mulla lapsesta asti niin nyt se on vasta ihan täysissä voimissaan. Aiemmin se on käynyt vaan kylässä ja mennyt pois. Nyt se on kuin joku öykkäröivä humalainen sukulainen joka majoittuu aivan liian pitkäksi aikaa ja vaikka kuinka koittaa häätää pois niin siinä on ja pysyy. Silloin on kai aika hankkia apujoukkoja että saadaan öykkäri pihalle. Ja siinä pisteessä ollaan. Eihän se kokonaan lähde kun se on jo oksentanut sohvalle ja polttanutkin sisällä, mutta meteli vaimenee. Sitä odotan. Että tämä meteli vaimenee.

      Syysterveiset täältä!

      Poista