maanantai 24. heinäkuuta 2017

Mitä jos minäkään en enää jaksa?


PTSD eli post-traumaattinen stressihäiriö. Se tarkoittaa hirveästi kaikenlaista, mutta pääasiassa sitä, että ihminen on käynyt läpi trauman/traumoja, jotka vaikuttavat elämään lähinnä triggereiden ja flashbackien eli takaumien ja niistä seuranneiden reaktioiden kautta. Joskus hyvin voimakkaasti, joskus vähän lievemmin. Flashbackit meinaavat sitä, että ihminen elää traumojaan läpi yhä uudelleen nähden ne elävästi mielessään, ihan missä ja milloin vain. Triggerit taas meinaavat sitä, että mikä tahansa nykyisessä hetkessä saattaa laukaista samat tunteet kuin silloin, kun traumaan johtava asia alunperin tapahtui. Se voi olla jotain mitä haistaa, mitä näkee, mitä kuulee, mihin koskee, miltä joku näyttää, miltä joku kuulostaa, mitä joku sanoo, mitä joku tekee, paikka missä on, mitä kokee.. Se voi olla ihan mikä vain. Ja yhtäkkiä sitä elää tavallaan traumaansa uudelleen läpi. Keho ja aivot eivät anna unohtaa sitä, että kun aikoinaan joku käytti jotain tiettyä sanaa tai kun sitä haistoi jonkun tietyn hajun, sitä eli sitä hetkeä, kun trauma syntyi. Ja yhtäkkiä sitä elää uudelleen. Sitä miltä se tuntuu, ei voi kontrolloida. Ei voi vain päättää, että ei anna sen vaikuttaa. Jos voisi, PTSD ei olisi kenellekään ongelma.

Vaan kun se on. Minullekin.

Sain PTSD-diagnoosin kuukausi sitten psykiatrilta. Mitä enemmän asiasta olin ennen tuota käyntiä lukenut, sitä mukaan sain laittaa rukseja ruutuun. Osui, osui, osui, upposi. Tiesin siis jo sinne mennessäni, että tuo diagnoosi kourassani kävelen sieltä ulos. Ei se minulle entuudestaan tuntematon ollut muutoinkaan, sillä tiesin mm. veteraanien siitä kärsivän, ja aivan kuten moni muukin, olin mieltänyt sen ensisijaisesti nimenomaan veteraanien jutuksi. Näinhän se ei ole. Se ei ole edes yleisin syy PTSD:n syntymiselle. PTSD voi syntyä mistä tahansa traumaattisesta kokemuksesta ja esimerkiksi raiskaus on syistä yleisin.

PTSD on ollut minulla pitkälti koko elämäni, siinä missä toistuva masennus ja pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriökin. Nämä kaksi viimeksimainittua ovat myös osa PTSD:tä, mutta tuorein diagnoosini ei niitä kuitenkaan kumonnut. Kaikki kolme on syntyneet samoista asioista. Minun kohdallani PTSD:n syntyminen johtuu useista traumoista (ja siksi PTSD:ni olisi oikealta muodoltaan kompleksinen PTSD eli C-PTSD, mikä ei ole vielä virallinen diagnoosi joten pelkällä PTSD:llä mennään). Traumani ovat keskenään erilaisia, joskin jakaisin ne kaikki vain kahteen eri nippuun, ja niitä on syntynyt monen vuoden ajalta. Kuitenkin pääasiassa kaikki on lapsuudessa tapahtuneita asioita.

En ole vielä saanut PTSD:stä sen syvällisempää otetta. Siihen liittyy niin paljon ja opin siitä ja itsestäni oikeastaan joka päivä vähän lisää. Tieto on valtaa, mutta tieto myös lisää tuskaa. Sitä se tekee minulle. En usko, että tulen koskaan olemaan kaveri tämän kanssa. Tämän, millä on suurempi ote minusta kuin kahdella aiemmalla, tämän, mikä ei tule koskaan irti päästämään ja hyvin helposti vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämään, siinä missä masennus ja ahdistus käyvät vain vierasilla.

PTSD ei ole kaveri. Se on kaikkea muuta. Se on vastus, mutta liian pelottava, että uskaltaisin sen kimppuun koskaan täysillä käydä. Olen aika varma, että lopulta se voittaa aina. Mutta kuinka suurissa taisteluissa se voittaa, sitä minä mietin. Ja pelkään.



Tiesittekö, että muutama päivä sitten itseltään hengen vieneellä Linkin Parkin keulamiehellä Chester Benningtonilla oli PTSD? Hiljattain henkensä itseltään riisti myös laulaja Chris Cornell ja esimerkiksi reilut pari vuotta sitten näyttelijä Robin Williams. Kahdella viimeksi mainitulla oli taustallaan ainakin masennusta ja Chesterillä lisäksi se PTSD.

Chester oli 41. Cornell 52. Robin Williams 63. Heistä jokainen oli taistellut jo pitkään mielenterveysongelmien kanssa.

Eivät he olleet enää ihan nuoria. Eivät he antaneet alkumetreillä periksi. He taistelivat mörköjään ja demoneitaan vastaan vähintään vuosikausia, ehkä kymmeniä vuosia, ehkä melkein koko ikänsä. Ja sitten tuli raja vastaan. Se hetki kun ei enää vain pystynyt. Ei jaksanut, kun elämän tuska oli liian suurta. Se piste, jossa kaikki piti vain saada loppumaan, se, kun hengittäminenkin sattui.

Tiedättekö miten pelottavaa on kun kuulee näiden itseään vanhempien ihmisten tekevän itsemurhia? Tiedättekö miten paljon se laittaa miettimään, että tuleeko minunkin rajani joskus vastaan? Kun ymmärtää, että ei tämä oikeastaan helpotakaan koskaan.

Kertaantuuko halu kuolla vuosien saatossa? Jos jo nyt on pohjat sille, kasvaako se vielä tästä halusta niin, että siitä tulee tarve, ja kasvaako tarve lopulta pakoksi? Alle kymmenen vuoden päästä olen Chesterin iässä. Kahdenkymmenen vuoden päästä Cornellin iässä. Kolmenkymmenen vuoden päästä Robin Williamsin iässä. Näenkö tässä elämässä vielä kymmenen vuotta, kaksikymmentä, kolmekymmentä? Onko kohtaloni näillä diagnooseillani sinetöity? Aiemmin ajattelin, että taistelemalla selviää mistä vain. Mutta mitä jos minäkään en joskus enää jaksa?




Nämä asiat eivät ole lakanneet pyörimästä päässäni laisinkaan muutamaan päivään, Chesterin kuolemasta lähtien. Sen lisäksi että Linkin Park ja etenkin Chester näytteli isoa osaa teinivuosissani, iskee tieto hänen PTSD:stään jonnekin hyvin syvälle minuun.

Se, että minä ymmärrän, miksi hän tähän ratkaisuun päätyi. Minä ymmärrän, ettei hän halunnut elää enää.

Sitä minä pelkään.

Sitä,
kun
minä
ymmärrän.

1 kommentti:

  1. Heidi, ei tuo peto voita aina. Se voi voittaa muutaman taistelun, mutta ei koko sotaa. Mietipä, paljon olet kasvanut ja muuttunut viime vuosina, ja miten paljon uusia asioita olet uskaltanut tehdä ja niissä onnistunut. Ja onnistut myös tämän pedon kesyttämään, pieni askel kerrallaan. Muista että olet vahvempi kuin uskotkaan, etkä ole yksin. Iso halaus Italuasta!

    VastaaPoista