maanantai 8. toukokuuta 2017

Minä pystyn


Minäkö ihan tosissani olin vielä jokin aika sitten arkajalka? Joka kieltäytyi kaikesta mikä vähänkin pelotti? Vaikka olisi tahtonutkin tehdä jotain, mutta arkuuden, pelon vuoksi jätti tekemättä? Ihanko totta se olin minä joka ei halunnut tai jaksanut kohdata isoja ja outoja asioita?

Olen aina ollut siinä uskossa, että voimani ovat hyvin rajalliset. Että pystyn vain tiettyyn määrään asioita kerrallaan ja mitä suurempia kyseessä olevat asiat ovat, sitä vähemmän niitä pystyn kerrallaan pyörittämään tehokkaasti. Esimerkiksi koulu oli sellainen, että etukäteen tiesin, etten mihinkään muuhun pysty sen rinnalla. Että se vie ne kuukaudet mitä se vie ja samaan aikaan ei voi tehdä mitään muuta suurta, koska voimat, yleinen energia ja keskittyminen ei vain riitä.

Olen ollut hyvin väärässä.

Mitä enemmän olen tehnyt, sitä enemmän olen huomannut voivani tehdä. Koulun ohella on ollut voimia tehdä vaikka mitä, se ei ole kuluttanut siihen malliin kuin luulin sen kuluttavan. Samaan aikaan on esimerkiksi kirjoitettu ja julkaistu runokirja. On edelleen käyty läpi isän kuolemaa ja siihen liittyviä asioita. On otettu vastaan työtarjous päätoimittajan pestistä uudelle nettilehtijulkaisulle. On hoidettu koulutehtävät hyväksytysti ja pääasiassa oikein hyvin palauttein läpi. On suunniteltu täysin rinnoin tulevaa, jossa odottaa vaikka mitä. On tehty töitäkin enemmän kuin ennen, siinä missä ennen tarvitsin paljon enemmän lepopäiviä ja sitä enemmän, mitä enemmän kaikkea oli elämässä menossa. On käsitelty pään sisällä suuria aiheita, vaikeitakin, on saatu terapia päätökseen. On kehitetty omia kirjoitushaasteita ajalle, kun koulutehtäviä ei ollut tehtävänä. On pidetty myös hauskaa, nähty kavereita, käyty keikalla ja järjestelty tulevia valmistujaispirskeitä. Aivan kohta on myös uutta tatuointia selässä ja edessä häämöttää pian kesän ensimmäinen reissu pohjoiseen.

On lohkaistu energiaa myös mitä ilmeisemmin jo ensi kuussa häämöttävään matkustajakonelentoon. Päätin siis jättää kokonaan välistä pienkonelennon, jonka piti valmistaa tähän isoon koneeseen. Iso kone on se mitä pelkään, en niinkään itse lentämistä. Menen pelkoa päin jatkuvasti. Uskon, että siitä nämä voimat syntyvätkin. Se maailmanvalloitusfiilis. Mitä enemmän pelottaa, sitä enemmän se nimeäni huutaa. Siksi pitää mennä. Ja lentää.

Vaihdoin myös päälajia kuntosalista näin kymmenen vuoden puurtamisen jälkeen pyöräilyyn. Ostin hienon maastopyörän ja tein sillä ensimmäisen lenkkini viime viikolla. Lähes neljäkymmentä kilometriä myöhemmin makasin kotona lattialla sellaisissa jalkakivuissa, etten ole moisia koskaan kokenut. Enkä malttaisi odottaa, että saan sen tehdä uudelleen. Rakkaus on syttynyt.

Eikä vähiten siksi, että tuon lenkin aikana tuli päähäni idea kirjasta, jota aloin heti työstää. Se lähti nopeasti lentoon ja siitä tulee tärkeä kirja. Ja sekin, kuten runokirjani, julkaistaan.

Koska minä päätän niin. Koska se on tarpeeksi hyvä, koska se kelpaa.

Usko omiin kykyihin ja taitoihin on nykyään aika kova. En enää epäile ettenkö voisi tai pystyisi. Sanon kyllä ja uskon, että se kantaa siinä missä elämäkin. Ja mitä sitten jos joskus epäonnistuu? En näe siinäkään mitään pahaa. Välillä voi ja saa mennä pieleen. Joka kerta kun maasta nousee, on oppinut jotain arvokasta.




Nyt istun hotellissa Helsingissä yksinäni, kolmatta kertaa viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Ikkunan takaa leijailee lunta. Huomenna on viimeinen koulupäivä. Koulutehtävät jatkuu kuun loppuun asti, mutta siellä se loppu jo tosiaan häämöttää. Ihan pian olen valmis.

Ja kaiken keskellä Helsingistäkin on tullut pieni. Edelleen aivan liian vilkas makuuni, mutta pieneksi se muuttui. Ja kauniiksi. Kun ilta-aurinko paistaa näille Helsingin kaduille ja se hunnuttaa rakennukset oranssin ja punaisen eri sävyihin, minä vihdoin ymmärrän tämänkin kaupungin viehätyksen. Sen taika on valoissa ja varjoissa.

Aivan niin kuin elämänkin.

4 kommenttia:

  1. Hienoa ja onnittelut Heidi, ettet ole enää arkajalka! :)
    Onnittelut runokirjasta ja uudesta ideasta! Mukavaa viimeistä koulupäivää!
    Kaikkea mukavaa ja ihanaa sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kiitos, ja kiitos ja kiitos ja kiitos :D
      Antoisia seikkailuja teidän perheelle!

      Poista
  2. Ei vitsi on ollu siistiä seurata sun matkaa! Ihan hullua miten paljon on ollu muutosta tässä vuosien aikana. En edes muista milloin aloin lukea sun blogia mutta on ollu aikamoinen taival ja oon niin onnellinen sun puolesta :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu että oot seurannut alusta lähtien <3 Ihanaa että elät mukana, kiitos! Omaakin päätä tämä muutos huimaa. Eipä sitä oikein enää tunnista sitä ihmistä, joka vielä hetki sitten oli. Ja hyvä niin. :')

      Poista