maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vielä hetki ennen kuin se on totta


Lokakuun lopussa siihen yhtäkkiä havahduin. Yhtäkkiä tajusin, että se loputon linkkivirta Facebookissa oli hiljentynyt. Tarkastelin asiaa profiilista ja totta tosiaan, hiljaa oli oltu hetken aikaa. En vielä tehnyt johtopäätöksiä asiasta, ennenkin isä oli välillä viettänyt pidempää hiljaisuutta ja taas palannut ryminällä. Sen verran kuitenkin huolestuin, että laitoin tekstiviestiä.

Heippa isi. Olet ollut hiljainen Facebookissa. Onko kaikki kunnossa? Rakkaudella Heidi

En saanut vastausta, odotin koko päivän. Normaalisti isä kyllä vastasi viesteihini, joskaan en ollut ennen tainnut laittaa viestiä juuri silloin kun hän oli vetäytyneessä vaiheessaan. Laitoin varmuudeksi saman viestin isän vanhaan numeroon myös, odotettuani vastausta ensin useita tunteja ensimmäiseen. Ei vastausta toisestakaan numerosta.

Seuraavana päivänä laitoin uuden viestin.

Isi, pitääkö olla huolissaan? Oletko siellä? Rakkaudella Heidi

Puolen tunnin päästä vielä yhden.

Koitetaan vielä kerran, jos tulisi perille.

Kokeilin soittaa. Emme koskaan soitelleet, siksi en sitä ensimmäisenä tehnyt. Nyt testasin, koska outo tunne oli muuttanut sisuksiin. Puhelin ei hälyttänyt. Sen sijaan sieltä kuului outo viesti, jonka naisääniautomaatti kertoi. Jouduin googlettamaan mitä se tarkoitti, sillä en ollut ennen vastaavaa viestiä kuullut. Ilmeisesti liittymä oli kuitenkin otettu pois käytöstä. 

Soitin kotipuhelinnumeroon. Se ei ollut enää käytössä. Se sama, joka oli minun kotinumeroni, kun olin pieni. Ai niin, jouduit sen sulkemaan kun vastasit puhelinlaskujeni maksamisesta kun olin teini, ja puhelinlaskuni oli niin hirveän suuret, että sinun oli luovuttava jostain jotta sait laskuni maksettua. Anteeksi.

En vieläkään osannut huolestua ihan tolkuttomasti. Välillä hän vaihtoi numeroa. Ilmoitti aina minulle uuden, joskaan en voinut tietää tekikö hän sen välittömästi vai aina jonkun ajan päästä. Ehkä hän oli sulkenut taas liittymänsä ja jossain kohtaa avaisi jälleen uuden ja sitten ilmoittelisi minulle. Vai olitko nyt unohtanut ilmoittaa, unohditko minut?

Tiesin, että hän välillä vetäytyy omiin oloihinsa. Tiesin, että tilanteessa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa. Tiesin, että on täysin todennäköistä, että hänellä on kaikki hyvin. Ja mitä minä täältä kaukaa käsin voisin edes tehdä? 

Tunne ei jättänyt kuitenkaan rauhaan. Sitten muistin, että ystäväni on hiljattain muuttanut siihen läheiseen taloon. Pyysin pitämään asuntoa silmällä. Näkyykö valoja, liikkuuko rullaverho alas ja taas ylös. Näkyykö postia, kerääntyykö sitä, tuleeko asunnosta hajua. Näkyykö elämää. Oletko kuollut. 

Seurattiin muutama päivä. Elämää ei näkynyt, joskaan kuolemakaan ei itsestään huutanut. Kuolitko ihan salaa? Noiden päivien aikana itsellä varmistui kuitenkin tunne siitä, että isää ei enää ole. Se tunne tuli voimakkaana ja katkaisi itselleni hokemani ajatuksen, että on 50/50-mahdollisuudet siihen, että hän on edelleen hengissä. Enää en uskonut. Tunsin. Tiesin. Katsoin jo netistä ohjeita, kuinka minun pitää toimia, kun omainen kuolee.

Löysin Facebookin profiilistasi vielä yhden puhelinnumeron. Laitoin viimeisen viestin.

Isi? Löysin tämän numeron fb-profiilistasi. Olet ollut hiljaa jo pitkään, onhan kaikki ok?
Rakkaudella Heidi

Ei vastausta.

Seuraavan päivän illalla soitin läpi paikkakunnan sairaalat. Isää ei niistäkään löytynyt. Siitä tiesin, että seuraavana aamuna on mentävä poliisiasemalle. Olet kai ihan oikeasti kuollut. 

Oli kolmas päivä marraskuuta. Heräsin aamulla välittömästi tiedossa se, mitä pitää tehdä. Vatsa oli aivan sekaisin. En halunnut mennä, mutta pakko oli. Minä löydän sinut isi kyllä. Asemalla kanssani keskusteli aivan erityisen mukava poliisimies, jonka kanssa tuli tilanne käytyä perusteellisesti läpi. Hän otti asian heti hoitoonsa. Sanoi, että puolen päivän jälkeen pitäisi tulla tietoa. Soittavat. 

Lähdin siitä hetken päästä valmentajaa tapaamaan jälleen toiseen kaupunkiin. Poliisin ilmoittamaan kellonaikaan asti saatoin hengittää, sillä tiesin, että asia on hoidossa, eikä mitään mistään kuulu ennen kuin kello on tietyn verran. Tuon lähestyessä alkoi taas ikävästi vatsassa tuntua. Tiesin, että lähestyy hetki, jolloin kuulen uutiset. Eivätkä ne millään voineet olla hyviä. Toivoin toki, mutten kovin vahvasti uskonut. Kohta kuulen, että olet kuollut.

Puhelin soi matkalla. Poliisi. Vatsassani muljahti. Varmistivat vielä osoitteen ja muut tiedot. Eivät olleet vielä käyneet, mutta olivat menossa. Vielä hetki ennen kuin se on totta. Kahteen mennessä saisin tietää. 

Tärisevänä tapasin valmentajaa. Kello oli yksi. Sanoin, että joudun tällä kertaa pitämään puhelimen mukana, sillä odotan poliisin soittoa. Hän ei kysynyt miksi, mutta ymmärsi että puhelin oli pidettävä lähellä. Odotin tietoa kuolemastasi. 

Sain jotenkin pidettyä keskittymisen yllä ja sain treenattua kuten piti. Oltiin jo tunnin loppupuolella, kunnes yhtäkkiä puhelin lattialla soi. En tunnistanut numeroa. Tiesin, että tämä se nyt on. Kohta kuulen. Olet poissa. 

Salin viereisessä isossa tilassa oli menossa lasten liikuntatunti ja salilla oli meteliä normaalia enemmän. Suljin toisen korvani kädelläni ja toiselle korvalle nostin puhelimen. Vastasin. Poliisi esitteli itsensä ja sitten kertoi suurinpiirtein (muistan tästä vain yksittäisiä sanoja), että olivat käyneet asunnolla ja hän on pahoillaan kertoessaan, että isä oli sieltä löytynyt kuolleena. Sanoin, että minä tiesin sen. Tiesin, että sinua ei enää ole. 

Kyykistyin kuntosalin lattialle, seisominen tuntui liian raskaalta. Yritin painaa kuulemaani mieleeni, mutta se ei sinne jäänyt. Hän kertoi kaikenlaista, mutta en muista mitä. En itkenyt, eihän paikkakaan ollut siihen kovin hyvä. Lopulta kysyin, että mitä minun nyt pitää tehdä. Hän sanoi, että laittaa sähköpostilla ohjeita. Ja sanoi, että pitää kertoa muille omaisille. Sanoin, että kerron. Kiitos soitosta. Kiitos että sinut löydettiin, etkä enää makaa siellä yksin. 

En ollut vielä päättänyt sanonko valmentajalle mitään, mutta se tuli automaattisesti ulos kun oli aika jatkaa vielä hetki treeniä. Kerroin, että koitan keskittyä, mutta että sain juuri tietää, että isä on kuollut. Siinä kohtaa sain nieleskellä kyyneleitä, kun sen ensimmäistä kertaa ääneen sanoin. Valmentaja oli hyvin pahoillaan ja hieman järkyttynyt tästä tiedosta. Suoritin seuraavan liikkeen. En tiedä miten se meni. En ole varma katseliko valmentajakaan tuossa vaiheessa suoritukseni puhtautta, vai miettikö isäni kuolemaa. Sinun kuolemaasi, ehkä hänkin mietti sitä miten olet poissa. Liikkeen jälkeen hän kysyi vähän lisää asiasta. En muista mitä vastasin. Mitä kerroin sinusta ja kuolemastasi ja elämästäsi. 

Tunnin jälkeen menin vaihtamaan vaatetta. Istuin hetkeksi alas seinää vasten lattialle ja koitin sisäistää tilannetta. Sinä olit nyt ihan oikeasti poissa. Minun isi ei ole tässä maailmassa enää. Otin puhelimen käteen ja aloin laittaa viestejä heille, jotka tiesivät, että olin aamulla käynyt poliisiasemalla ja tiesivät, että tätä infoa odotan. Isä on kuollut. Vaihdoin vaatteet ja menin autoon. Ystävä soitti heti reaktiona viestiin ja puhuttiin asiasta. 

Sitten piti ilmoittaa veljelle, siskolle, äidille. En ollut etukäteen kertonut mitään asiasta, en tahtonut huolestuttaa mahdollisesti turhaan. Vasta siinä kotimatkalla tilanne laajeni oikeaan mittaansa ja todellisuus alkoi tuntua. Siitä alkoi itku. Ei niinkään omasta surusta, vaan surusta isän puolesta. Olit, elit ja kuolit niin yksin. Itkin häntä, hänen koko elämäänsä ja surullista kuolemaansa, en omaa menetystäni. 

Suren edelleen pääasiassa häntä. Mutta myös asioita, joita ei ollut eikä voi enää tulla.

Miljoonasade on soinut soittolistallani ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun lapsuudenkodissani sitä kuuntelin. Se on vienyt takaisin siihen aikaan, jolloin olin vielä lapsi, isä oli vielä tässä maailmassa ja koti oli yhteinen. Hänkin oli silloin vielä joskus iloinen.

Arvaas isi mitä hassua olen miettinyt? En oikein tiedä mistä se mielikuva on tullut, ehkä tuon Miljoonasateen saattelemana se on mieleeni pesiytynyt suureksi kaipauksen kohteeksi ja tarpeeksi ja minusta se olisi niin kaunista. Niin kovin, pakottavasti ja raastavasti haluaisin tanssia kanssasi. Sekä pienenä lapsena ja aikuisena itsenäni. 

Aikuisena tanssisin kanssasi katsoen sinua melkein samalta tasolta. Laittaisin käteni kätesi alta ja laskisin sen pitämään kiinni selästäsi. Toinen käteni olisi kädessäsi ja musiikki veisi askeleitamme samaan suuntaan. 

Lapsena seisoisin jalkojesi päällä ja katsoisin ylös sinuun. Sinä pitäisit minua pystyssä. Liikuttaisiin jalkojesi liikkeiden tahtiin ja pidettäisiin sormia ristissä toistemme sormissa ja naurettaisiin elämälle. 

Tanssittaisiin surut pois niin, että jäljelle jäisi vain rakkaus. 

Sitä minä niin tahtoisin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti