lauantai 18. helmikuuta 2017

Rakastettuni


Minussa asuu kaipaus. Se on ollut läsnä aina, oikeastaan ihan lapsesta lähtien. Se on ollut aikoinaan hyvin epämääräinen ja siten ilmennyt lähinnä levottomuutena. Levottomuus on vienyt asuinpaikasta toiseen, ihmissuhteesta toiseen, työpaikasta toiseen. Samalla kun viime vuosina olen enemmän ja enemmän päässyt jyvälle sen juurisyystä, on levottomuus itsessäni rauhoittunut. Se ei enää aja paikasta tai ihmisestä toiseen.

Tuo minussa asuva kaipaus ei ole silti koskaan kadonnut ja sitä olen koittanut tyydyttää koko elämäni ajan, ymmärtämättä etten siinä voi koskaan onnistua. Välillä on tuntunut, että se uinuu, mutta tilanteen tullen se silti aina pirskahtelee esille, joskus hyvinkin voimallisesti, ja taas tunnistan sen selkeästi kun se suorastaan suurennuslasilla näkökentässäni jälleen näkyy. En ole siltikään sitä osannut juuri hillitä, koska en ole ihan täysin sitä ymmärtänyt. Ihan kokonaan, käsissäni sitä pitänyt ja joka suunnasta tarkastellut. Kunnes nyt vihdoin tällä viikolla.

Tällä viikolla terapiassa oivalsin asiasta ne loputkin palaset. Se tarkoitti sen ymmärtämistä, että se kaipaus ei tule koskaan muuttamaan minusta pois ja se tulee sitä kautta tavallaan pitämään minut rikkinäisenä elämäni loppuun asti. Ei tämä minua niin haitannut, sillä näin olen elänyt jo koko elämäni tähänkin asti, joskin silti olen aina toivonut ilmeisen irrationaalisesti että joku voisi sen minusta korjata. Sitä olen etsinyt ja yrittänyt, että joku joskus jossain voisi viedä sen minusta pois ja ikäänkuin laittaa laastarin sydämelle, siihen kohtaan josta se on rikki. Luulin, että pääsen siitä tunteesta eroon ihmisten kautta. Nyt ymmärsin, että ainoa joka sille jotain voi, on minä itse.

On oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, jolla sitä piirrettä voi itse käsitellä. Sen voi hyväksyä, tehdä tavallaan surutyön sen suhteen ja opetella elämään sen kanssa tällaisenaan. Samalla on mahdollista, että se siitä ehkä joskus ajan myötä laantuu. Toinen vaihtoehto on se, että sen voi hyväksyä ja muuttaa asennetta. Minä päätin tehdä tämän jälkimmäisen.

Sen sijaan, että näkisin tämän rikkinäisyyden piirteen huonona juttuna, käännän sen supervoimakseni. Siitä olen ammentanut jo kirjan verran runoja ja uskon vahvasti myös sen, että tuo kirja julkaistaan. Uskon senkin, että se ei jää ainoaksi kirjaksi, jonka julkaisen. Tämän piirteen vuoksi minulla riittää luovuuden kaivossa aivan loputtomasti vettä, josta ammentaa materiaalia. Rikkinäisyyteni ei ole pelkästään se voima, joka taidettani ajaa, se on minun taiteeni. Taidettani ei olisi olemassa ilman sitä. Se, että olen rikki, on minun suurimpia voimavarojani, sen avulla tulen tekemään suuria asioita, sen avulla luon uutta ja näin muutan sen piirteen hyväksi. Vereslihalla oleminen voi täten olla äärimmäisen kaunista.


"Art is the idea that you can extract your soul and put it on a display for the world to see."
- R.T. McCarthy



Minusta kuullaan vielä. Rikkinäisyyteni tulee luomaan suuria ja kauniita asioita. Samaan aikaan tämä piirre kertoo siitä kuka olen, samaan aikaan olen itse sitä suurempi. Minä valjastan sen, ei enää toisinpäin. Se on muusani, luovuuteni lähde ja kaiken kauneuden kaivo. Supervoimani. Rakastettuni.

Stay tuned. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti