lauantai 28. tammikuuta 2017

Oman elämänsä supersankari


Tarveteoria. Se on mikä tahansa teoria, mikä kuvaa ihmisen tarpeiden tyydyttämiseen liittävää käyttäytymistä.

Tunnetuin tarveteoria taitaa olla Maslowin teoria (tarvehierarkia), jota itsekin olen silmäillyt aina toisinaan mm. terapiassa, kun on ollut puhe esimerkiksi kehittymisestäni. Hiljattain tutustuin kuitenkin myös Clayton P. Alderferin ERG-teoriaan koulumateriaalin kautta.

Perusajatus näillä teorioilla on se, että jokaisella ihmisellä on tiettyjä tarpeita joita voidaan niputtaa yhden tason alle jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä alkaen ihan perustarpeista. Alimmalla tasolla luodaan sitä perustaa ja kun se on kunnossa, siirrytään seuraavalle tasolle tyydyttämään seuraavaksi tärkeimpiä tarpeita ja niin edelleen. Tarve pienenee mitä enemmän se tyydyttyy ja näin ihminen pääsee aina korkeammalle tasolle ja voi keskittyä aina uusiin tarpeisiin toisten jo ollessa tyydytetyt. Sama toimii toiseen suuntaan, eli jonkin jo tyydytetyn tarpeen mureneminen alta vaatii palaamaan. Ja kun se on taas kunnossa, voidaan jälleen siirtyä seuraavalle. Kaikki tasot eivät välttämättä mene aina järjestyksessä, mutta suurin piirtein tämä toimii näin. Maslowin teoriassa on viisi tasoa ja itse olen sitä tarkastellut pyramidina, jossa alhaalla on fysiologiset tarpeet ja ylimpänä itsensä toteuttamisen tarpeet. ERG-teoriassa on lähdetty Maslowin teoriasta liikenteeseen, mutta siinä on vain kolme tasoa:

1. toimeentulotarpeet (existence needs): materiaalinen turvallisuus, olemassaolo ja säilyminen
2. liittymistarpeet (relatedness needs): tarve ihmissuhteisiin ja kuuluminen johonkin
3. kasvutarpeet (growth needs): pyrkimys hyödyntää ja kehittää tarpeitaan tuottavalla tavalla

Jos mietin tämän teorian kautta omaa elämääni, niin oikeastaan tuo ensimmäinen taso on aina ollut jollain lailla kunnossa. Ei siksi, että koskaan ei olisi ollut vaikeita aikoja ja ettei vaikka raha-asiat olisi olleet joskus huonolla tolalla, vaan tarkoitan sillä sitä, että itselläni on pitkälti aina ollut hyvin vahva luotto siihen, että asiat kyllä aina järjestyy. Ihan aina. Siksi en ole koskaan onnistunut murehtimaan näitä ihan perusasioita liiaksi. Elämä kantaa. 

Toiseen kohtaan kehitykseni onkin sitten tyssännyt, melkein koko elämän mitalta lukuunottamatta lapsuutta. Tarve ihmissuhteisiin on aina ollut olemassa, mutta en ole osannut tehdä sille mitään enkä ole kuulunut koskaan mihinkään. Olen ollut siitä niin irtaantunut, että olen julistanut vihaavani ihmisiä, olen sanonut että minulle riittää vain yksi, olen ollut todellinen erakko ja olen sulkenut ihmisiltä ovia ihan järjestelmällisesti ja tarkoituksella. Koska en ole muka tarvinnut heitä. Miksi sitten silti aina kaipasin, miksi olin aina kiukkuinen koska tunsin jääväni paitsi, miksi en tiennyt yhtään kuka olin?

Identiteettini ei päässyt koskaan rakentumaan, koska se muuttuu ja kehittyy vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mihin itseään peilaa, jos ei toisiin? Miten voi tietää miten käyttäytyy, miltä mikäkin tuntuu, mihin kaikkeen itsestä on, jos ei mene tuonne ulos ihmisten pariin ja kokeile? Ei tuollaiset asiat ainakaan kovin helposti selviä kotona istumalla. 

Minullahan tämä muuttui radikaalisti siinä vaiheessa, kun Suomeen taas muutettiin. Olen laittanut tämän sen piikkiin, että maailmalla asuminen muutti ihmisenä niin kovin. Nyt mietin, että ehkä tuo ensimmäinen taso tyydyttyi niin paljon selvemmin Suomeen muuton myötä, kun oli laajempi ymmärrys olemassaolosta, selkeä yhteinen kieli ja ylipäätään turvallisempi olo kaiken kaikkiaan. Pitkästä aikaa pääsin myös töihin. Täällä kaupungissa oli aivan selvä oma paikka, kun oli tiedossa jo etukäteen (poikkeuksena aiempiin vuosiin), että tänne jäädään pidemmäksi aikaa. Ehkä se taso rakentui hyvin täydeksi kaiken tämän kautta, ja saatoin siirtyä seuraavalle.

Täällä olen vihdoin antanut ihmissuhteille mahdollisuuden ja koen, että olen saanut ystäviä ihan kahdella kädellä laskettavaksi. En enää ole ollut jääräpäisesti se yhden ihmisen ihminen, se erakko, automaattisesti aina se hiljaisin ja introvertein, joka ei koskaan sano kyllä kun kutsutaan. Nykyisin olen kaikkea muuta. Siinä kaikessa, missä on ollut tällä saralla tarve muuttua, olen muuttunut. Ja nyt minulla on ihmisiä elämässä aivan mielettömät määrät ja monenlaisiin tarpeisiin. Kun terapiassa kerran kysyttiin ystävieni määrää, jouduin ottamaan sormet avuksi ja luettelin ääneen, jotta pysyin laskuissa mukana. Voisi sanoa, että tämä taso on hienosti hanskassa parisuhteen ja ystävyyssuhteiden myötä. Oikeasti tärkeiden ihmissuhteiden, syvien ja merkityksellisten.

Kuulumisen tunnetta on vahvistanut ihmissuhteiden lisäksi jo tämä kaupunki. Pitkälti alusta asti on tuntunut, että tänne kuulun ja se tunne vahvistuu edelleen koko ajan. En uskonut, että mikään menisi koskaan Saksan ohi, mutta tämä kaupunki on sen tehnyt. Rakastan tätä kaupunkia enemmän mitä Saksaa rakastin ja se on paljon se.

Tämän toisen tason tarpeen täyttyminen nostaa taas seuraavalle tasolle. Kolmannelle, korkeimmalle. Sinne, missä pääsee ihan tosissaan itseään kehittämään ja missä pääsee tyydyttämään osaamistaan. Ilmankos löysin oman alani vasta nyt, ilmankos koin olevani valmis kouluun nyt ylipäätään ja ilmankos viihdyn niin voimakkaasti epämukavuusalueella nykyisin, että tuupin sinne itseäni jatkuvasti. 

Kasvu on itseään ruokkivaa. Yksilö saa jatkuvasti ärsykkeitä ympäristöstään. Muuttuva ja haasteellinen ympäristö vaatii yksilöä kehittämään edelleen kykyjään, mikäli hän aikoo integroitua mielekkäästi ja täysin siihen maailmaan, jossa hän elää. Hän voi myös soveltaa hankkimaansa osaamista muissa ympäristöissä. Jos ihminen saa tyydyttää kasvutarpeitaan, hän haluaa tyydyttää niitä lisää; hän etsii tilanteita tai haasteita, joissa voi kasvaa. 
ERG-teoria. Lähde: koulumateriaali

Elän tällä hetkellä juurikin tuollaisessa ympäristössä, mikä on itselleni koko ajan muuttuva ja haasteellinen. Omasta valinnastani. Siksi pääsen jatkuvasti kehittämään itseäni, siksi opin koko ajan uutta ja siksi janoan sitä kaikkea alati lisää. Se tunne mikä siitä seuraa, kun saa toteuttaa itseään ja kun huomaa miten epämukavuusalueella tapahtuu aivan mielettömiä juttuja, on huikea. Ja sitä haluaa koko ajan lisää, kun on vauhtiin päässyt.

Sekä koulu, että terapia kannustaa kokeilemaan kaikenlaista uutta, ja samalla se sama kannustuksen huuto kaikuu sisällänikin, jossa se syntyy puhtaasta halusta kokeilla kaikenlaista. Sanoa kaikenlaiselle kyllä, sanoa pelolle ei. Elämännälkä on suuri. Sillä siltä nyt tuntuukin - elän oikeasti ihan kunnolla ja täysillä, sen sijaan että olisin vain olemassa. 

Siksi minä sanon kyllä, monesti epäröimättä. Siksi sanon kyllä myös päähänpistoille, vaikka ne tuntuisivatkin vähän hassuilta, mutta jos niillä ei ole sen vakavampia seurauksia, miksi ei kokeilisi? En kyllä tiedä ketään toista joka lävistäisi naamansa ihan silkasta kokeilunhalusta päähänpiston seurauksena, mutta nyt tiedän yhden. Ja nyt tiedätte tekin.


Koulu on jatkuvaa itsensä kehittämistä ja uuden oppimista, itsensä haastamista ja sen huomaamista, että en olekaan niin huono joissain asioissa kuin mitä luulin olevani. Osaan oppia niitäkin asioita, mitä en alkuun uskonut. En ole ujo ja vaiti, vaan osaan olla ihmisten kanssa ja osaan olla tarpeen tullen äänessä. Selviän yksin Helsingissä kun tarvitsee, kurvailen taksilla, puhun vieraille, selvitän reittejä, hoidan asioita. Se tunne, mikä tuosta kaikesta tulee, ruokkii taas eteenpäin ja vie vaikka mihin. Se ruokkii halua kokeilla kaikenlaista uutta ihan jatkuvasti.

Tuon tunteen avulla kirjoitin sata runoa kahdeksassa päivässä toiveena saada kirjoitettua ja julkaistua runokirja. Uusien asioiden kokeilu johti myös nenälävistykseen muutamassa päivässä ajatuksen päähän putkahtamisesta. Pian kokeilen retkiluistelua ensimmäistä kertaa ja silloin menen ensimmäistä kertaa ylipäätään luistimilla järven jäälle. Uuden tatuoinnin ottaminen ei taida olla enää uusi juttu kun niitä kymmenen jo entuudestaan on, mutta sellainen aika on myös varattu toukokuulle ja aika suuri taitaa tulla. Sitä varten lähden Ouluun asti. Minua pyydettiin myös joogaan. Olen jäykkä, en taivu ja yleensä joka paikkaan sattuu, kiitos tavoitteeellisen saliharrastuksen. Ensin en liiaksi innostunut tämän kaiken vuoksi, kunnes muistin, että pitää sanoa kyllä ja kokeilla alati uusia asioita. Aloitan siis joogaamisen. Siitä saattaa tulla koomista, mutta on ainakin hauskaa. 

Ja koska tänä vuonna peloille ei sanota ei, minä aion myös lentää. Tulkoon siis kesä ja vesitaso. Kolmisen vuotta olen ajatustyötä tehnyt sen eteen ja nyt on tullut aika vihdoin astua koneeseen. Olkoon se vaikka valmistujaislahja itse itselleni. Sillä lahjahan se on. Että saa pelätä, ja sitten huomata, että ei tarvinnutkaan. Että siitäkin selvisi.

Voittajana. Oman elämänsä supersankarina. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti