lauantai 21. tammikuuta 2017

Luovaa rakkautta


Tuntuu hassulta ajatella, että en koskaan aiemmin pitänyt luovaa alaa ollenkaan omana alanani. Se ei johtunut kuitenkaan siitä, että en olisi kokenut olevani luova sillä niin aina olen kokenut, mutta en koskaan ajatellut olevani tarpeeksi luova voidakseni olla sitä ammatikseni. Olen aina pitänyt valtavasti kirjoittamisesta, valokuvaamisesta, ylipäätään luovan ajatustyön tekemisestä, mutta en ole koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä kirjoittaja (tai valokuvaaja). Vähänpä tiesin, että luovuutta ja ideointiakin voi harjoitella, kehittää ja antaa niiden itsekseenkin lentää.

Olen oppinut jo nyt koulussa valtavasti tästä kaikesta. Olen löytänyt aivan uudenlaisen kiinnostuksen kirjoittamiseen, osaksi puhtaasti uuden inspiraation kautta, osaksi jo kaiken oppimani vuoksi ja ehkä osaksi myös siksi, että nyt kun opiskelen alaa, on jotenkin sallittua olla vielä keskeneräinen, kun enhän minä koulussa olisi jos osaisin jo kaiken täydellisesti. Nyt voi vain kirjoittaa ilman minkäänlaista täydellisyydentavoittelun taakkaa, sillä on täysin hyväksyttyä olla kesken. Koska en ole vielä valmistunut, eli en ole vielä valmis.

Ja miten omalta kaikki luova toiminta tuntuukaan, miten omalta tuntuu saada kirjoittaa, ideoida ja oppia koko ajan lisää siitä kaikesta! Ennen epäilin, etten osaisi olla kuitenkaan käskystä luova, en osaisi ideoida tuosta noin vain enkä saisi mitään paineen alla ulos. Nyt ensinnäkin tiedän, että onnistun siinä ja samaan aikaan tiedän myös sen, ettei siinä oikeasti edes tarvitse onnistua. Ideointikin ottaa aikansa, ei se tule sormia napsauttamalla. Joskus se tapahtuu kaikki aivan vahingossa ja joskus siitä ei tule mitään. Molemmat on normaaleja tiloja luovassa toiminnassa.

Tämän kaiken keskellä päätin myös kokeilla saanko kasaan runokirjan, jonka kanssa tavoitteenani on vaatimattomasti saada se julkaistua. Normaalisti se olisi tämän kaiken keskellä aivan liiallinen projekti, mutta nyt saan sen suhteen ratsastaa inspiraation aallolla ja tällä kirjoittamisen puhtaalla, jopa vähän naiivilla ilolla, joka tuntuu kannattelevan varsin korkealle. Runoja syntyy puoliksi itsestään. Kirjoitan kotona, reissussa, bussissa, kaikki ajatukset ylös sitä mukaan kun niitä tulee mieleen. Ajatukset saattavat olla hyvin pieniä, mutta itselle merkityksellisiä. Ne saattavat olla ajatuksia, joista olisin joskus ehkä tahtonut kirjoittaa blogiin, mutta joista ei ole riittänyt tarpeeksi sisältöä, ja siten ne ovatkin täydellistä materiaalia runoksi. Tämä on siitä myös erityisen vapauttavaa, että pääsen nyt purkamaan näihin runoihin ne kaikki ajatukset, jotka on kuukausikaupalla tai pidempäänkin mielessä pyörineet, kun olen tarinoita päässäni luonut. Saan koittaa tehdä niistä ajatuksista jotakin kaunista. Osa ajatuksista on todellisia, nykyisiä, menneitä, osa kuvitelmia, mutta teema tuntuu olevan aika pitkälti sama. Rakkaus.

Rakkaus on minusta laaja käsite, sillä siihen liittyy myös se toinen puoli. Ei pelkästään onni ja ruusunpuna, vaan kipu ja sydämen särkyminen, kaikki tunteet ja tapahtumat niiden takana, jokainen syvästi koskenut tuska ja koettu ilo. Rakkaus on vastakohtia siinä missä se on yhteistä, kaunista päämäärää. En osaisi kirjoittaa vain vaaleanpunaista, koska sitä elämä tai rakkauskaan harvoin, jos koskaan, jatkuvasti on. Rakkaus on värien kirjo. Myös harmaa ja musta. Ja siitä kaikesta minä runoissani kerron.



Jokunen päivä (yö) sitten tein aamuyöllä koulutehtävänä vaalimainosta. Kun kello oli puoli neljä, oli oloni jotenkin aivan pakahduttavan hieno. Lähetin silloin Messengerissä tällaisen viestin:


Puoli neljä aamuyöstä ja teen koulutehtävänä vaalimainosta.
Mulla on niin hirveän hyvä fiilis nyt. Jotenkin ihan mieletön,
en tiedä ratkeanko tähän kohta.
Tässä on kaikessa vaan jotain niin hienoa ja oikeaa, 
etten saa siitä edes kunnolla kiinni.
Tätä menoa lennän kohta ilman sitä lentokonettakin! Voi vitsit.
Tämä on varmaan ihan perustason iloisuutta tai onnea,
mutta kun sen peilaa siihen mitä on ollut niin pitkään tai melkein aina,
tuntuu tämä aika ekstaasilta.
Perinteisesti täältä varmaan kohta taas putoaa alas,
mutta just nyt se ei haittaa, koska just nyt on niin hyvä olla, että pakahdun.
Ja se on nyt muistiin tänne kirjoitettu, enkä siksi unohda miten hyvältä tuntui
tehdä vaalimainosta kello puoli neljä aamuyöstä
ja miten hyvältä tuntui olla onnellinen.


Niin, lentokone. Siitä sitten ensi kerralla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti