lauantai 17. joulukuuta 2016

Sinä olet




Menetinkö sinut, kun kuolit juuri?
Menetinkö sinut kaksikymmentä vuotta sitten, kun meidän piti pois lähteä?
Oliko niin, että et koskaan minun ollutkaan? 

Kuka sinua piti otteessaan?
Mikä oli se voima, vahvempi kaikkea, suurempi kuin rakkaus?
Mikä sinut sai?
Mille hävisin?

Mikä oli niin mustaa, että se hautasi alleen kaiken valoisan?
Mitä sinun mielessäsi asusti? 
Kuka oli se kummitus, se demoni, saatana,
se sarvipäinen otus,
jonka punaiset silmät polttivat katseellaan reikiä sydämiin?

Kuka sinä olit?
Kuka minä olin sinulle?
Mitä minä merkitsin?

Olinko painolasti, taakka, ylimääräinen,
vai olinko rakkaus? 
Olinko huoli, pelko, synkkyys,
vai olinko onnellisuus?
Tuska, musta,
ilo, valkoinen.
Olinko kaikkea, olinko liikaa, 
olinko osan jokaista vai aina sittenkin liian vähän?

*****

Ymmärtäisitkö jos kertoisin, miten vaikeaa elämä joskus on?
Millaista polkua kuljin, kuljen?
Miten paljon olen riittämättömyyttä tuntenut?
Miten aina pelkään, etten kelpaakaan heille, joille eniten maailmassa haluan kelvata? 
Miten niin monesti havahdun huomaamaan, että ei, en vieläkään ole tarpeeksi?
Miten se sattuu joka kerta samalla tavalla kuin sinä sen sanoisit?

Uskoisitko, miten kaikki normaali on minulle työn takana?
Ihmissuhteet, 
onnellisuus,
paikkani maailmassa,
elämä.
Uskoisitko?

Eikö ollutkin sinullakin samanlaista?
Tämänkö siis perin?
Tämänkö sinulta sain mukaani kantaakseni?
Näinkö elät minussa? 




Olitko koskaan minun, edes ohikiitävästi?
Viimeisinä vuosina,
kaksikymmentä vuotta sitten,
kolmekymmentäkaksi vuotta sitten.
Koskaan?

Koska minä olin sinun.

Ja sinä olit minun tuska, musta,
ilo, valkoinen.

Sinä olet. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti