lauantai 31. joulukuuta 2016

Säkkikaupalla piikkejä ja pari terälehteä


Mikä vuosi. Kohteliko 2016 jotakuta hyvin?

Pitkin vuotta on tullut maailmalta ilmoituksia yhden sun toisen suuren julkisuuden henkilön menehtymisistä, ihan loppuvuoteen asti. Sen jälkeen kun aloin tätä tekstiä ajatustasolla työstää, on lähtenyt vielä ainakin kolme. Viikossa. Kuoleehan ihmisiä jatkuvasti muutenkin, niitä julkkiksiakin, mutta tämä vuosi on jotenkin aivan erityinen ollut tällä saralla silti. Niin monen lapsuudensankarit on poistuneet, niin monet suuret lahjakkuudet ja niin laajalti rakastetut.

Ja minun Natuseni. Ja minun isäni.

En ole ennen tätä vuotta menettänyt koskaan ketään. Tokikaan Natunen ei ollut ensimmäinen menettämäni lemmikki, mutta siinä se ero taitaa ollakin, kun Natunen ei ollut vain lemmikki. Natunen oli hyvin vahvasti perheenjäsen ja monella tapaa puolet siitä kaikesta, mitä itse olin. Oltiin yhteen kasvaneet ja kun Natunen kuoli, minusta kuoli puolet. Natunen on yhä edelleen minun kaikista suurin menetykseni. Tuo otus oli koko elämäni toisiksi tärkein elävä olento, tärkein heti mieheni jälkeen.

Molemmat menetykset on aiheuttaneet suurta surua. Natusen kuolema maaliskuussa vei syviin vesiin, jonka vuoksi kompuroin pohjakivikossa useamman kuukauden. Jossain takaraivossa tiesin koko ajan, että siitä kyllä selviää, mutta odottaminen oli tuskaisaa, enkä aina ollut varma onko niin väliä sillä selviänkö sittenkään. Pikkuhiljaa kesän myötä alkoi olla niitä hyviäkin päiviä ja suoranaista euforiaa tiettyinä hetkinä. Kun suru väistyi enemmän ja enemmän taka-alalle, pääsin tapaamaan nykyistä minää, johon en vielä ollut tutustunutkaan ennen. Niin paljon oli muuttunut, jotain tärkeää ja olennaista. Näin pilkahduksia siitä ihmisestä, jollainen olin aina halunnutkin olla. Ne kulmat itsessä, jotka hiomista kaipasi, olivat pyöristyneet, pehmenneet. Niiden myötä syntyi uusi ihminen, joka edelleen pikkuhiljaa rakentuu, mutta joka alkaa näkyä koko ajan yhä teräväpiirtoisemmin. Suru oli kasvattanut valtavasti, olin vahvistunut paljon, olin löytämässä itseäni aivan uudelleen ja aivan ensikertaisella tavalla.

Ja minä hymyilin. Koska minä pidin siitä, miltä tuntui, kun aurinko vihdoin paistoi. Minä rakastuin joka hetki aina enemmän tähän kaupunkiin, minä sain voimaa ihmisistä ja itsestäni ja koin sitä kautta kaikenlaista upeaa.

Kesän taittuminen syksyksi oli ehkä elämäni parasta aikaa.

Sitten tuli talvi. Isä kuoli. Taas oli lumi maassa, niin kuin vielä silloinkin oli, kun Natunen menetettiin. En koskaan unohda sitä, miten minulla oli päällä vähän liian pieni musta takki ja punainen kaulahuivi, kun tyhjän kopan kanssa astuttiin klinikalta ulos ja suru oli musertava. Samaan tapaan en koskaan unohda sitä missä olin kun sain soiton poliisilta, joka kertoi isän kuolemasta. Miten kyykistyin lattialle ja koitin saada otetta siitä tiedosta, että isää ei enää ole.

Aavistin isän kuoleman etukäteen, ennen lopullista tietoa. Tiesin sen tapahtuneeksi. Tunsin vahvasti, että yksi elämä läheltäni sammui taas. Tällä kertaa minä olin kuitenkin vahva. Taustalla oli jo yksi valtava menetys, joka opetti hirvittävät määrät asioita elämästä ja kuolemasta, luopumisesta ja surusta. Onnestakin. Nyt minä tiesin ja osasin, suru oli jo tuttu, tiesin miten tämä menee ja miltä se pahimmillaan tuntuu. Ja tiesin, ettei se niin syvälle voi tällä kertaa viedä enää. Koska nyt se tuli niin hyville pohjille. Vahvoille perustuksille.

Suru onkin ollut hyvin erilaista eikä läheskään niin kuohuvaa. Se on ollut hiljaisempaa, harvemmin iskevää ja se on ollut monella tavalla tutkiskelevampaa kuin ylitsevuotavaa. Surua on syntynyt myös eri asioista kuin mitä Natusen kuolemasta aiheutui. Molemmat oli tärkeitä ja rakkaita, molemmat koskee, molemmat isoja menetyksiä. Molemmat myös kaksi eniten huolta aiheuttanutta hahmoa elämässäni, joiden hyvinvointia olen ajatellut paljon, pelännyt ja surrut. Molempien kuolemaan liittyi myös suurta helpotusta, koska molempien elämä oli siinä pisteessä, että se ei ollut elämisen arvoista. Siten molemmat pääsivät pois.

Minun ei enää tarvitse huolehtia Natusen kivuista, lääkkeistä, syövästä, leikkauksista, syömisestä tai syömättömyydestä, kuoleman lähestymisestä ja sen pelkäämisestä. Sitä se oli viimeiset kaksi vuotta. Olin omaishoitaja vuorokauden ympäri. Lääkitsin, huolehdin, pelkäsin, ruokin, vahtasin jokaista liikettä ja elettä, mahdollisia kipuja, koko elämää ja sen jokaista vivahdetta. Kaksi vuotta. Olin jo uupunut, rakkaudesta ja välittämisestä, hoitamisesta ja jatkuvasta tuntosarvet koholla olemisesta. Nyt Natuseen ei enää koske, ei ole enää syöpää eikä lääkityksiä. Nyt Natunen on siitä kaikesta vapaa, ja siten olen minäkin.

Minun ei myöskään tarvitse enää surra isän yksinäisyyttä, jonka tunsin aina välillä korventavana jossain sisuksissani asti. Olen onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut enää elää yhtään joulua, jolloin yksinäisyys oli varmasti suurimmillaan. Joka joulu sitä mietin ja murehdin, joka joulu sen tunsin syvällä sisälläni. Nyt isä on siitä tunteesta vapaa, ja siten olen minäkin.

Tämä vuosi jakautuukin oikeastaan näihin kahteen tapahtumaan, ja niiden väliseen aikaan. Oli Natusen menetys ja suru, oli paljon onnea, hymyä ja naurua, oli isän menetys ja suru. Tämä vuosi oli kaksi isoa osaa ja yksi pienempi. Kaksi surua ja yksi onni. Valtavasti kyyneleitä ja vain kymmenen naurua. Kolmetuhatta kiloa mustaa väriä ja puoli kiloa valkoista. Säkkikaupalla piikkejä ja pari terälehteä.

Voisi helposti kuvitella, että vuosi on ollut elämäni kamalin. On ollut, mutta samalla se on ollut elämäni hienoin. Voiko niin sanoa vuotena, jolloin menetti kaksi niin tärkeää? Minä sanon. Sillä se määrä, mitä olen näistä menetyksistä oppinut, mihin se kaikki on minut vienyt ja johdattanut, miten paljon se on saanut aikaan ääretöntä kiitollisuutta, miten paljon olen kasvanut ja vahvistunut, miten syvästi tunnen rakkautta ja välittämistä ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan, miten tämä kaupunki vain vahvistaa asemaansa kotinani ja miten miltei kaikki levottomuus itsessäni on astunut pois kuin se ei olisi koskaan olemassa ollutkaan. Sitä kautta tämä vuosi on ollut aivan huikea. Rakastan oppimista, erityisesti elämästä, ihmisistä, niin hyvässä kuin huonossa. Se on kaikki yhtä arvokasta.

Ja minä niin rakastan rakastaa. Tuntuu, että saan ja voin tehdä sitä nyt paljon vapaammin, kun suurta siivua rakkaudesta ei ole enää suunnattu jatkuvasti sille, jonka pehmeästä turkista olisi niin kovin tahtonut ikuisesti pitää kiinni ja josta silti piti irrottaa.

Olen tänä vuonna heittäytynyt kerta toisensa jälkeen elämän vietäväksi, olen sanonut kyllä niin moneen kertaan että sekoan jo laskuissani, olen itse ehdottanut, järjestänyt ja mennyt. Olen kokenut valtavasti kaikenlaista, olen löytänyt uusia asioita, uusia ihmisiä. Olen ollut useaan otteeseen epämukavuusalueella ja sen vaikutukset huomattuani olen kutsunut sitä lempialueekseni. Kehityksen määrä siellä on loputon ja nautin kaikesta, mitä se minulle suo ja tuo. Olen jatkuvalla tutkimusmatkalla itseeni ja löydän puolia, joista voin aivan aidosti yllättyä kun ne itsessäni kohtaan. Huomaan, että koko ajan lähestyn yhä enemmän sitä ihmistä, jollainen olen aina tahtonut olla, jollainen en koskaan ennen ajatellutkaan voivani olla. Olen samalla myös tutkimusmatkalla niihin ihmisiin, jotka jo elämässäni ovat, ja opin tämän kaiken ohessa myös heistä koko ajan lisää, ja se on loputtomasti kiehtovaa.

Niin, ja taisin keksiä sen oman alanikin. Koulu alkaa ihan kohta.

Ensi vuodelta toivoisin kaikkea tätä hyvää lisää ilman yhtäkään menetystä. Tiedän, että kehitys jatkuu, se on varmaa. Koulun alkamisen ja ammatin saamisen ohella odotan innokkaasti sitä koko kokemusta; millainen se minulle on, miten sen kaiken koen, miten se minua kasvattaa ja muuttaa? En malta odottaa, sillä tiedän sen tekevän paljon. Koko koulu aivan kaikkineen on sitä epämukavuusaluetta, jolle olen taas kerran sanonut kyllä.

Lupaan sanoa ensi vuonnakin kyllä, lupaan edelleen heittäytyä usein ja hakeutua sinne alueelle, jossa ei pääse kaikista helpoimmalla. Lupaan myös, että koitan esimerkilläni inspiroida samaan muitakin. Että muutkin uskaltaisivat päästää irti omasta kuplastaan, että yhä useammin sanottaisiin kyllä, että otettaisiin ojennetusta kädestä kiinni ja halattaisiin. Sillä siitä kaikesta syntyy tunne, että voisi valloittaa vaikka koko maailman. Yhtäkkiä on voimaa ja kykyä tehdä mitä vain!

Ja siksi minä lupaan myös sen, että ainakin yritän uskaltaa lentää. Pääni sisällä jo aina ja jatkuvasti, mutta konkreettisestikin. Tuntuu, että alan olla valmis. Ihan kohta olen tarpeeksi rohkea, ellen jo nyt. En enää suostu siihen, että pelko estää kokemasta yhtään mitään.

Sillä jos 2016 jotain ylitse muiden opetti, niin sen, että elämässä tapahtuu välillä paljon pelottavampiakin asioita kuin mitä lentäminen voi koskaan olla.



Ensi vuosi on hyvä. Parempi. Tunnen sen intona ja inspiraationa ylävatsalla ja rinnan päällä. Näkymättömänä halauksena, joka ei päästä irti. Siinä otteessa on ihmisen hyvä olla. Siinä uskaltaa hymyillä, vaikka kylmä vesi välillä kirpaisisikin.

Katso ylös. Lennän siellä ihan kohta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti