maanantai 12. joulukuuta 2016

Pikkupaskiainen


Joskus ala-asteella, ehkä vielä yläasteenkin puolella, meillä täyteltiin koulussa slämäreitä. Itse tein niitä ahkerasti ja ne kiersivät parhaimmillaan koko luokan läpi, ehkä opettajankin ja oman äidin kautta taas omiin kätösiin ihmeteltäväksi. Nyt slämäreistä on puhuttu taas hiljattain enemmän ja itsekin löysin pari vanhaa omaani ja sukelsin menneeseen. Viikonloppuna sain täyttää sellaista ensimmäistä kertaa aikuisena.

Siellä kysyttiin, että mistä sanasta pidän eniten.
Minä vastasin, että jään. 
Se on kaikista kaunein. Se tarkoittaa, ettei toinen lähde.

Siellä kysyttiin myös, mistä sanasta pidän vähiten.
Minä vastasin, että lähden.
Se tarkoittaa aina jonkun loppua, hyvästejä, pistettä tarinalle ja tyhjää oloa.

Monesti sitä, että joku ei ollut tarpeeksi, oli liikaa, ei kelvannut. Joku. Minä.

Kysymykseen siitä, mikä on itsessäni sellainen piirre josta en pidä tai josta tahtoisin eroon, vastasin, että liiallinen innokkuus. Se on asia, joka aina mainitaan joko sanallisesti suoraan tai jotain toista kautta niissä hetkissä, kun ihmissuhteesta ei tullutkaan mitään. Tai sitä, mitä itse halusin siitä tulevan. Kuten ystävyyttä.

Mainitsin myös joko/tai -persoonan, vaikka siitä olenkin suureksi osaksi päässyt eroon. Joskus se silti nostaa edelleen päätänsä, enkä kultaista keskitietä välttämättä osaa. Puolustelen itseäni sillä, että en osaa enkä halua tehdä mitään puolella sydämellä. Kun olen jossain jutussa mukana, olen todella siinä jutussa mukana. Kun minä välitän, minä ihan totisesti välitän. Syvästi ja merkityksellisesti.

Ja se sitten taas näyttäytyy liiallisena innokkuutena. Jo teini-iässä huomasin, että sillä on erittäin helppo työntää ihmisiä elämästä pois. Olemalla mukana kokonaisella sydämellä, eikä vain puolikkaalla. En pelkästään sure tätä itseni puolesta, että olen taas sen kokenut enkä tunnu koskaan oppivan, vaan jo jotenkin käsitteenä se on niin valtavan surullinen. Että pitäisi välittää vähemmän. Kun minusta minussa parasta on se, että aina välitän niin paljon, kaikista niistä, jotka on itselle tärkeiksi tulleet. Minä välitän. Miksi sen pitää olla niin huono ominaisuus?



"En tiedä miksi introverteilla on hiljaisen ja ujon ihmisen maine, 
että he viihtyisivät pääasiassa yksin. 
Oletko koskaan ystävystynyt introvertin kanssa, joka on päättänyt että sinä olet hänen aikansa arvoinen? 
Meistä tulee planeetan takertuvimpia, paljon tarvitsevia pikkupaskiaisia, 
koska maailmassa on lopulta vain muutamia ihmisiä, joita voimme sietää."


Olen jakanut yllä olevan tekstikuvan sosiaalisessa mediassa ainakin kolmesti aikoinaan, ehkä neljästi. Se on aina naurattanut, koska se on totta. Että kun sitä löytää ihmisen jonka kanssa tahtoo oikeasti olla ja viettää aikaa, jonka kanssa kokee jollain lailla syvempää yhteyttä ja tietynlaista merkityksellisyyttä ja tärkeyttä, sitä menee ihan huomaamattaan siihen mukaan niin valtavan innokkaasti. Sydän kämmenillä maaten ja kädet pitkälle eteen ojennettuina jo heti alussa. Silloin innokkuuden osaa vielä pitää aisoissa, piilossa, ettei pelota toista pois, mutta sisällä kuohuu. Ajan myötä se pirskahtelee esille pienissä tai suurissa puuskissa. Lopulta sitä ei pidättele mikään.

Se innokkuus ei koskaan laannu ellei sille suoraan sanota, että nyt riittää. Sitä haluaa niin palavasti olla toisen ystävä, saada ystäväksi ja mitä enemmän toisesta aistii ettei hän ole yhtä suurella sydämellä mukana, sitä palavammin se liekki itsessä palaa. Pitää tehdä enemmän, antaa enemmän, kertoa enemmän, olla enemmän läsnä ja ehdottaa juttuja, ja ehkä sitten se toinenkin haluaisi. Ongelmahan on kuitenkin siinä, että kaikki eivät yksinkertaisesti tahdo ystäväksi, kaikki eivät tahdo olla lähellä, kaikki eivät koe sitä samanlaista tarvetta kuin itse niin voimakkaasti kokee. Silloin viimeistään tulee esille se, että sitä on taas se pikkupaskiainen jota on oppinut itsessä vihaamaan, ja sitä pilaa kaiken lopunkin mahdollisen potentiaalin yhtään mihinkään iskemällä kaikki loput kortit pöytään kerralla, kaiken sen mitä on sisällään pidätellyt ehkä pitkäänkin yrittäessään innokkuutta hillitä. Ja mitä enemmän ja rehellisemmin tunnoistaan kertoo, sitä kauemmaksi toinen siinä vaiheessa menee.

Ja siinä kohtaa tulee se lopullinen loppu, the end. Taas. Tälläkin kertaa. Taaskaan ei vaan osannut.

Joka kerta se tarina päättyy siihen samaan tunteeseen, että on menettänyt jotain tärkeää, sellaista jolle itse antoi kaiken ja oman sydämenkin tarjottimella, mutta sitä ei haluttu ottaa vastaan. Ja sitten sitä jää itse ilman toisen ja sitä omaa sydäntä. Koska mitä sillä omallakaan enää tekee, kun ei sitä taaskaan haluttu. Jää ilman mitään, tyhjin käsin. Rinnassa musta kolo, jossa kaikuna ontosti sykkii se kaikki, mitä eniten toivoi. 

Taas oli jollekin liikaa, ei riittävästi, tai ei muuten vain kelvannut. 

Niin. Tuo kuva nauratti ennen, koska se oli totta.

Nyt se ei naurata, samasta syystä. Koska se on totta. 


4 kommenttia:

  1. Täytyi kommentoida, koska tunnistin itseni tekstin loppuosuudella. Omalla kohdallakin tunnistan tuon innokkuuden tavatessani sellaisen tyypin joka loistaa kaikkien muiden (omasta mielestäni) vaikeiden ihmisten keskeltä. Sellaisten ihmisten jonka seurassa olet joka hetki tietoinen kaikesta mitä teet tai sanot. Eikä kukaan ymmärrä kun sitten yllyn kertomaan, kuinka järkevää seuraa hän onkaan! Pahimmassa tapauksessa toinen pelästyy, tai reaktio mihin olen tottunut useimmin kun olen rehellinen ja ystävällinen, on että kehujaa pidetään vähän yksinkertaisena. Viimeisen esimerkin kaltaiset tyypit tietenkin tunnistan, koska he eivät ymmärrä että kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi tyhmälle.

    Pahinta varmaan on, että kun on tottunut torjuntaan ja suorastaan aliarviointiin niin kauan, ei meinaa uskaltaa tutustua ellei toinen selkeästi näytä tulevan vastaan. Onneksi nykyinen paras ystäväni oli myöskin sellainen sydänverellä mukana pysyvä tyyppi, iloinen höpöttävä ekstrovertti, joka ei pienestä pelästynyt. Olen niin iloinen että silloin aikoinaan sain suuni auki kun näin hänet :)

    Mieluummin kuitenkin elän kuten tähänkin asti, rehellisenä ja kuitenkin ystävällisenä muille, kuin että olisin sellainen tyyppi joka pitää puolet tunteistaan piilossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun jätit kommentin! Kuulostaa todella tutulta. Aina kun löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa synkkaa ja josta kovin pitää syystä tai toisesta, niin haluaisin sen kertoa ja kuuluttaa kovaan ääneen vaikka koko maailmalle! Ihan siihen alkuun olen oppinut vähän hillitsemään, varsinkaan jos toisesta aistii sen, että hän voisi olla peloteltavissa kauemmas. Mun tahaton taktiikkani taitaakin olla, että ensin pidetään vähän matalampaa profiilia tykkäämisen julistuksesta ja tutustutaan, ja sitten kun ollaan jo tuttuja niin sitä antaa mennä. Toivoo kai, että toinen on tykästynyt siinä kohtaa jo samalla tavalla, eikä enää juokse pois.

      Harmi vain, että moni juoksee silti, koska ei he tykänneetkään ihan niin kovin kuin itse toivoi.

      Ihana kuulla, että olet sen parhaan ystävän löytänyt kuitenkin! Minulla on samanlainen. Tosin olemme lapsuudenystäviä, olemme tunteneet melkein kolmekymmentä vuotta kohta. Ei sitä enää toista saa pelotettua millään pois :D

      Itselläni on ristiriita sen suhteen, että tavallaan aina mietin, että enkö ikinä opi. Tuntuu, että teen samat virheet aina. Mutta sitten taas mietin, että ei ne ole virheitä. Enkä haluaisi tehdä mitään toisin. Sillä jos en samaan tapaan jatka yrittämistä, miten voin koskaan tietää, jos se johtaisikin toivottuun lopputulokseen?

      Poista
  2. Tunnistan itseni vaikka en introvertti ookaan. Kipua tämä kaikki on aiheuttanut ja pikku hiljaa alan toivoa että olisin erilainen. Joka kerta se vaan sattuu yhtä paljon kun antaa itsestään eikä saa sitä mitä kaipaisi takaisin. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kipu on varmasti kaikille sama, eikä se torjutuksi tuleminen ole vain introverttien vaan muidenkin taakka aina välillä. Tosi kurja tunne ja sen voimakkuuden kokemiseen liittyy taas koko ihmisen entinen elämä. Voimia sinullekin <3

      Poista