tiistai 6. joulukuuta 2016

Kaikki


Olen ollut elämäni aikana kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisistä on varhaisimmat muistoni, taisin olla kolme. Isällä oli niissä surua. Ehkä siksi jäivätkin mieleeni, sillä muistan, miten isä itki. Olikohan se ainoa kerta, kun näin hänen itkevän?

En ole täysin varma. Hän taisi itkeä isänpäivänä kerran. Olin koulussa tehnyt hänelle teoksen, jossa oli vihreälle paperille askarreltu musta hevonen, jonka ratsastajan laukussa oli paperirulla, jossa luki onnea onnea saat näin multa, oma rakas isä kulta. 

Viime viikonloppuna olin elämäni toisissa hautajaisissa. Tällä kertaa se oli me lapset, kun itkivät isää. Isän ei enää tarvinnut itkeä mitään, murehtia mistään.


Koko tilaisuuden ajan huomasin vähän väliä tuijottavani arkkua ja ajattelevani melkein pakkomielteisesti, että hän makaa siinä arkussa, ihan lähellä. Että kun ei ole melkein kahteenkymmeneen vuoteen ollut häntä lähellä ja nyt hän makaa siinä. Kuolleena. Tuossa valkoisessa laatikossa. Ajatus oli jotenkin niin kovin absurdi, etten saanut siitä otetta ihan täysin ja silti se piti tiukasti kiinni. Mielessäni näin hänet arkun sisällä. Mietin, miten hän on siellä, miltä näyttää, mitä on päällä, onko kädet ristissä vatsalla vai makaavatko sivuilla, onko tukka kammattu, kummassa suunnassa on pää ja kummassa jalat. Ajatus ei tullut ja mennyt, vaan se kiusasi ja piti otteessaan kaikessa omituisuudessaan. Se tunne oli varsin vaikeaselitteinen ja itselle täysin uusi. Siihen liittyy kaikkineen paljon surua, hukkaan heitettyä elämää, hyvästejä, surrealistisuutta, lopullisuutta. Ja siltikin jonkinlaista toivoa ja rauhaa.


Minua myös kiusaa ajatus siitä, että koska en nähnyt isää niin moniin vuosiin enkä ole nähnyt häntä myöskään kuoleman jälkeen, huomaan välillä miettiväni, että onhan ihan varmasti kuollut? Että onhan se jostain varmasti tarkistettu, että se oli hän joka hänen sängystään löytyi? Välillä mietin, että mitä jos hän vain saapuu joku päivä kotiinsa ja huomaa, että koko asunto on tyhjennetty.

Oliko se varmasti hän, joka siellä arkussa oli?

Toisaalta luotan kyllä sen kaiken oikeellisuuteen. Mutta koska en ole nähnyt asiasta omin silmin todisteita, niin miten voin oikeasti aivan täysin tietää? Ymmärrän sen aivan erityisesti nyt, että miksi kuollut näytetään omaisille. Meidän tapauksessa se ei ollut mahdollista. Olisin katsonut.

Entä jos isä onkin vaikka juuri nyt saapunut kotiinsa? Ei hänellä ole edes puhelinta josta minulle soittaa, koska se on minulla täällä kotona.

Mistä minä voin oikeasti tietää?


Olen miettinyt myös paljon sitä ihmistä, jonka olen menettänyt. Kuka se oli? Isän papereita vuosikausien varrelta läpikäydessä on hänestä maalautunut oikeastaan itselle ihan uudenlainen kuva. Se ihminen, jonka itse tunsin ja muistin tuli niistä kyllä myös esille, mutta aivan yhtälaisesti, ellei sitäkin voimakkaammin, tuli esille ihminen jota en koskaan tuntenut ja jota en koskaan itselleni saanut. Joskus oli olemassa tuo nuori ja komea mies, joka oli valtavan fiksu ja jolla oli mahdollisuudet mihin vain.

Ja sitä kautta minulla olisi ollut mahdollisuudet mihin vain. Kaikkeen siihenkin, mitä ei koskaan ollut ja mitä en koskaan saanut.

Se on se ihminen, jonka menetin. Se, joka juuri kuoli, oli ihminen jonka menetin jo vuosikausia sitten. Nyt menetin sen kaiken, mitä olisi voinut olla. Ja sitä kautta suru on suurempi. Ei pelkästään omasta menetyksestä vaan kaikesta siitäkin, mitä isällä olisi voinut olla. Hänellä olisi voinut olla kaikki.

Minulla olisi voinut olla kaikki.

Meillä kaikilla olisi voinut olla kaikki.

Voi, kunpa saisinkin vain ottaa tuota kuvan nuorta miestä kädestä kiinni, rutistaa ja sanoa, että me pystytään siihen kyllä. Että vaikka tuntuu, että voimat itseä suuremmat hallitsee ja kummitukset menneestä ja omasta mielestä koittaa rikkoa kaiken kauniin, niin yksi voima voi olla aina suurempi. Ja se ihan oikeasti on rakkaus. Kuiskuttaisin korvaan, että kaikki järjestyy. Me voidaan pystyä siihen yhdessä. Meillä voi olla kaikki. Kaikkea ei tarvitse heittää hukkaan. Minä autan. Anna mun olla sulle kaikki.

Miksi en voinut olla kaikki?



Me tiedämme että sä lähdet
vain koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle
pian taas laulu onnesta soi

Ja jollet sä luoksemme tulla 
vois milloinkaan uudestaan 
niin kuitenkin sydämissämme 
sua vain aina muistellaan


Nähdään isi joskus jossain toisessa maailmassa, jossa meidän polut taas kohtaa. Anna mun silloin olla sulle kaikki. Jooko? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti