keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pieni purnukka


Ikkunalaudalla
pieni hentoisen sininen purnukka
jossa lepää se,
joka joskus oli niin tärkeä,
tärkein.

Ennen rinnalla,
vieressä,
jaloissa,
sylissä,
aina kosketuksen päässä.

Nyt purkissa.

Vääryys.
Epäoikeus.
Suru.

Miksi nyt,
miksi näin,
miksi minä,
miksi me, 
miksi Natunen.

Ennen rinnalla,
vuosia ja vuosia,
mukana joka käänteessä,
aina ja koko ajan,
matkalla mukana kaikkialla,
nyt purkissa.

Pyyhin pölyjä.
Natusestakin.


2 kommenttia:

  1. Kaunis runo!

    Se on surullinen asia, niin surullinen, jolle emme vaan mitään voi, ettemme saa karvaisia rakkaitamme pitää aina fyysisesti lähellä. Kuitenkin muistot elävät ja kulkevat aina sydämissämme mukana.

    - Elämä ei ole ne päivät jotka ovat menneet, vaan ne jotka jäivät muistiin. -

    Ps. Heidi haluan sinulle tämän kertoa. Ennen näitä meidän neljää hyvin rakasta "iltatähteä", kun jouduimme ikiuneen laittamaan edellisen karvaisen rakkaan. Surin kovasti, kun yhteinen matkamme Sasu- kissan kanssa päättyi. Sanoin jopa, etten koskaan enää kisaa laita, kun menetys tuntuu näin pahalta. Tuohon Lapseni sanoi, että äiti kyllä eläimistä on paljon enemmän iloa kuin surua. Tuo pysäytti minut ajattelemaan, että niinhän se asia onkin. Olin vuosi haaveilut tupsukorvakissasta. Niin meille tuli Muori kolmen kuukauden päästä Sasun menetyksestä kaveriksi kuukauden päästä tulevalle tupsukorva Prinsessallemme. Reilun puolen vuoden päästä muutti Ramses-velikin meille. Monesti olen ajatellut, että onneksi toteutin haaveeni pian Sasun lähdön jälkeen. Se minkä surun ja ikävän Ramseksen äkkikuolema terveenä aiheutti on suurta, mutta vielä suurempaa on ollut se ilon täyteinen ja koettu yhteinen upea matka. Sitä muistelen kyynel silmässä, mutta onneksi päivä päivältä kuitenkin enemmän iloiten, että tuo matka on saatu kulkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runo syntyi ihan viidessä minuutissa. Pölyjä pyyhkiessä tuo kaikki tulee aina mieleen. Muutoin suru on onneksi hellittänyt kyllä huomattavasti. Jossain siinä viiden ja puolen kuukauden kohdalla se helpotti. Edelleen itkettää jos kovin asiaa ajattelee, mutta onneksi välillä myös hymyilyttää. Päällimmäisenä tunteena on syvä kiitollisuus, että Natunen tässä elämässä kanssani oli ja niin pitkään kuitenkin.

      Se on hienoa, että olet tupsukorvia ottanut aiemmasta surusta huolimatta, teillä on huikeita seikkailuja. Itselleni varmistuu ihan joka päivä aina vain vahvemmin se, että en enää eläintä ota. Tämä on järkipäätös enemmänkin kuin tunnepäätös, mun nuo diagnoosit huomioonottaen (pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus). En rehellisesti tiedä selviäisinkö hengissä seuraavasta menetyksestä. Ja kun se menetys on jossain vaiheessa edessä, tässä ei ole ehkä-kysymystä. Jos olisi mahdollista, että eläin eläisi ikuisesti tai niin kauan kuin itsekin, voisin asiaa uudelleen pohtia.

      Mutta mistä sitä tietää. En minä satavarma ole. Mutta jos joskus, niin se on sitten jossain kaukana tulevaisuudessa ja minun on oltava silloin aika paljon muuttunut tietyissä asioissa nykyisestä.

      Poista