lauantai 13. elokuuta 2016

Leonberginkoira tyttöä vei


Facebookissa näyttäisi ihmisillä kiertävän #myfirstsevenjobs -listaus, jossa siis luetellaan ihmisen seitsemän ensimmäistä työpaikkaa. Koska tykkään kaikenlaisista listauksista, päätin sellaiseen ottaa osaa itsekin. Kirjoittaessani sitä Facebookiin, huomasin tekstiä tulevan niin valtavasti, että ajattelin sen tehdä tänne blogin puolelle ja kertoa samalla aiheesta laajemminkin, sillä uutisia on tältä rintamalta. Joten tästä lähtee.

En tietystikään voinut lopettaa listaa seitsemään, sillä en pääsisi tähän päivään ja sittenhän lista olisi vajaa. Vajaa lista olisi loukkaus kaikkia listajumalia kohtaan, joten saatoin sen täydeksi.

- Kiinteistönhoitaja
- Keittiöapulainen
- Taidenäyttelyn valvoja
- Myyntineuvottelija
- Operaattori
- Logistiikkahenkilö
- Laadunvalvoja
- Henkilökohtainen avustaja
- Postityöntekijä
- Kerroshoitaja

Ja sitten se nykyinen, eli

- Tuotantoapulainen. Saa kutsua punojattareksi, työnkuvaani liittyen. Aivan kuten Facebookissanikin lukee.

Listan olisi voinut periaatteessa aloittaa sillä, että alakouluikäisenä kiikutin vuoronperään melkein koko tienoon koiria pihalle. Päivästä ja kuukaudesta toiseen, varmaan vuosiakin. Se oli palkatonta. Tai onko eläinten kanssa olo koskaan palkatonta? Ei se taida olla.

Ulkoilutin myös yhtä hamsteria. Kyllä. Se oli Eemeli.

Jäin miettimään muutamia asioita tästä ulkoiluttamisesta. Kuten että kuka antaa pienelle ja heiveröiselle tytölle riehakkaan leonberginkoiran? Kyllä siinä pientä Heidiä vietiin, kun koira oravan näki. Mutta en minä osannut pelätä silloin liiaksi tai seurauksia nähnyt ennalta. Hain aina uudelleen ja välillä koira vei Heidiä eikä toisinpäin, mutta niin se elämässäkin taitaa elo mennä.

Polvessani on arpi muistuttamassa näistä koirienulkoilutusajoista. Vanhempi kultainennoutaja onnistui jotenkin jossain pururadalla pujottelemaan jalkojeni välistä juuri ennen kuin näki toisia koiria ja lähtiessään niitä kohti veti minut remmillään nurin. Sitten sitä katseltiinkin kun polveen tulleesta reiästä pilkotti luu. Kiltit tädit pururadalla teki nenäliinoista ja muovipussista repimistään suikaleista siteen polveni ympärille. Vein noutajan kotiinsa ja vakuuttelin sen huolestuneelle omistajalle, että ei tässä polvessa mitään ole, tämä on ollut tässä jo kauan. Oli varmasti kyllä sen näköinenkin tekele siinä, että läpi meni.. Kotoa sitten lähdettiinkin sairaalaan tikattavaksi. Kolme tikkiä tuli ja sitä ennen paljon puhdistusta, hiekkaa ja purua oli haava täynnä ja luu paistoi sen roskan alla. En muista että se olisi sattunut missään vaiheessa. Jälkikäteen ei jalkaa heti tosin taivuteltu, mutta kyllä sillä silti käveli. Eniten suretti se, että hienot uudet shortsini, mustat pitsireunaiset, piti leikata halki, jotta ne sai tuon jälkeen jalasta pois.

Onnistuin noina aikoina myös vahingossa kouluttamaan yhden corgin, jota käytin ulkona sen pentuajasta lähtien. Vahinko se oli, sillä en asiaa suunnitellut mitenkään. Siksi käyttämäni käskyt oli aika kummallisia ja olen hyvin varma, ettei niitä toisteltu koiran omassa perheessä.


Mitä noihin ihan oikeisiin työpaikkoihin tulee, niin siinä on listassa pari kesätyötä ja yksi sitäkin lyhyempi pesti. Siinä on myös kolme työtä samassa työpaikassa kuuden vuoden ajalta. Työt aloitin muistaakseni vuosi peruskoulun lopettamisen jälkeen. Kyllä, kouluni jäi peruskouluun. Tuo on Suomessa aina ollut jonkinlainen häpeä, mutta se häpeä ei ole koskaan ollut lähtöisin minusta, vaan ulkopuolelta. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että olen koko ikäni joutunut todistelemaan ihmisille, että en ole tyhmä, vaikka en kouluja sen enempää käynytkään. Olen kuullut vaikka mitä toteamuksia ja oletuksia itsestäni, kuinka en ole mitään kun minulla ei ole ammattia. On käsketty opiskella ihan mitä vain, jotta saisin jonkun ammatin itselleni, ihan vain siksi että sellainen sitten olisi. Minä taas en osaa tehdä mitään puolella sydämellä tai vailla intohimoa. Se päämäärä siellä toisessa päässä ei ole silloin todellinen. Se on minulle turhanpäiväistä haahuilua, aikani tuhlausta, voimavarojeni väärinkäyttöä. Mutta Suomessa näitä työ- ja koulutuskuvioita katsellaan vähän tietynlaisten silmien läpi ja työ tai koulutus ainakin jossain määrin määrittää ihmistä. Ainoa, jossa tämä kouluttamattomuuteni ei ole hetkeäkään vaivannut, oli kun asuin ulkomailla. Siellä ei ketään kiinnostanut se, mitä olen joskus tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan ainoastaan se, mitä olen nyt. Ja se oli aina tarpeeksi.

Monista suomalaisista poiketen minua itseäni ei ole myöskään koskaan kiinnostanut kuinka korkeasti koulutettu joku on, missä asemassa hän töitään tekee, tai kuinka paljon rahaa tai muuta omaisuutta ihmisellä on. Ei tippaakaan. Minä arvotan ihmiset aivan muiden asioiden kautta. Kouluttamaton ja työtön on lähtökohtaisesti itselleni aivan samanarvoinen kuin korkeasti koulutettu ja korkeassa asemassa oleva ihminen. Vasta kun aletaan ihmistä tuntea, tulee se arvo sieltä esiin. Täysin ihmiskohtaisia juttuja, ja minulle on aivan sama mitä sinä elääksesi teet. Se, millainen ihminen olet, on se mikä ratkaisee.

Miksi kouluni jäi peruskouluun? Se ei johtunut siitä, että olisin ollut tyhmä tai huono koulussa. Se johtui elämästä ja siitä, miten se vei aivan muualle kuin olin ajatellut sen vievän ja siitä, miten se heitti kaikki alkuperäiset suunnitelmani romukoppaan. Tarkoitus oli näiden muuttuneiden suunnitelmien myötä pitää välivuosi ja miettiä kuviot uudelleen, mutta se venyi ja venyi, kunnes en enää edes tiennyt palaanko koskaan opiskelemaan yhtään mitään.

Sillä en koskaan keksinyt, mitä tahdoin isona tehdä. Muistan lapsuudessa haaveilleeni, että isona minusta tulee laskuvarjohyppääjä (kunnes tajusin, ettei se taida ihan ammatti ollakaan ja että pelkään korkeita paikkoja). Sitten tietysti eläinlääkäri, kuten melkein jokaisella tytöllä. Laulaja ja näyttelijä. Joskus vähän vanhempana koululaisena lentoemäntä (vaikka pelkään lentämistä ja siksi en olekaan koskaan lentänyt). Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tiesin mikä minusta tulee. Olen vuodesta toiseen odottanut sitä oivallusta. Tutkinut asiaa, miettinyt, ahdistunut kun en keksi. Murehtinut eläkkeitä ja vanhuutta ja miltä se kaikki näyttää tämän valossa. Vuosikausia.

Ja joka syksy hypistellyt kaupassa niitä sinne ilmestyneitä koulutarvikkeita. Haikein mielin.

Jossain kohtaa hain kahtena vuotena peräkkäin eläintenhoitajaksi. En päässyt sisään kummallakaan kerralla. Kouluun otettiin vain kolmekymmentä ja etusijalla oli muutama ihmisryhmä, johon en kumpaankaan kuulunut. Mutta kaikki tapahtuu mikä on tarkoitettukin. En ikimaailmassa haluaisi enää olla eläintenhoitaja. Koska minusta ei olisi siihen.


Olen lähestynyt asiaa myös sitä kautta, kun sanotaan, että kannattaa katsoa harrastuksiaan ja mitä eniten tykkää elämässään tehdä. Sitä kautta miettinyt, että jos sieltä löytyisi itselleen mieluisa ammatti. Minä tykkään kirjoittaa. Se on aina ollut ykkönen, lapsesta asti. Koulussa pidin äidinkielestä ja aineiden kirjoittamisesta ja olen koulun jälkeen kirjoittanut vaikka kuinka paljon. Itselleni, toisille, ja sitten blogien myötä näitä tekstejä eri aiheista. Rakastan sanoja. Ihan oikeasti rakastan. Ne on välillä niin kauniita, että itku tulee. Se, miten niitä voi käyttää, miten niiden kanssa voi leikitellä, miten paljon kauneutta ja tunnetta voikaan mahtua yhteen lauseeseen!

Kirjoittamiseen suhtaudun intohimolla. Tiedän, että saan hyvää tekstiä aikaiseksi erityisesti silloin, kun aihe koskettaa ja sitä kohtaan tunnen syvästi. Tiedän myös, että toisinaan kompastun omiin sanoihini, koska selitän asiat liian monimutkaisesti. Tiedän myös sen, etten saa pakotettuna tekstiä aikaiseksi, vaan siinä pitää aina olla tunne ja/tai inspiraatio taustalla. Siksi olen ollut vähän skeptinen sen suhteen, että voisinko siitä koskaan ammattia tehdä ja jos tekisin, mitä se käytännössä olisi.

Olen haaveillut suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelemisesta, mutta se olisi vaatinut melkeinpä muuttoa toiselle paikkakunnalle. Enkä siltikään tiennyt, mikä minusta sen seurauksena tulisi.

Joskus mietin copywriteria, mutta se kaatui johonkin. Itseeni varmaan. Mitä enemmän ammatista luin, sitä enemmän sitä pelästyin. Totesin, että ei ole muuten sittenkään minun juttuni.

Kunnes sitten kävikin niin, että pääsin kokemaan sitä maailmaa vähän sattumalta, yhden pienen hetken verran. Ja se inspiraatio, innostus, ajatusprosessi, se miten kämmenet hikoivat ja sydän sykki voimakkaasti, se vei kaikki mukanaan. Ja siemen oli istutettu. Se iti muutaman viikon, se vei tutkimusmatkalle jälleen, samoille sivustoille kuin silloin ennenkin ja se vei sen kaiken kautta siihen oivallukseen, että minulla olisi paljon vahvuuksia alalle. Mitä enemmän aiheesta luin, sitä enemmän innostuin. Kaikki se, mikä viimeksi hirvitti, ei enää pelottanut. Nyt se tuntui vain sopivan haastavalta. En epäröinyt enää, että pystyisinkö siihen.

Ja niin lopulta ymmärsin, että sitä tahdon tehdä. Ihan oikeasti tahdon! Tämä oivallus oli aivan uudenlainen, enkä moista tunnetta muista koskaan aiemmin saaneeni, vaikka tässä on maailmaa tallusteltu kuitenkin se päälle kolmekymmentäkaksi vuotta. Joten niin minä sitten tein. Ilmoittauduin koulutukseen, jonka seurauksena minusta tulee copywriter. Koulu maksaa valtavasti ja se kestää (vain) neljä kuukautta. Se on hyvin pidetty koulutus, se vaatii useita yksittäisiä reissuja kauas kotoa koulutuspäiville ja se alkaa ensi vuonna. Vuosi tästä eteenpäin ja olen siis jo tovin ollut copywriter. Kun luin, että koulutuksen päätteeksi on valmistujaiset, tuli kyynel silmään. Minullako valmistujaiset, minäkö valmistun ammattiin?

Ehkä suurin ihmetys tässä on se ajatus, että tekisi oikeasti jotain samaa työtä loppuelämänsä. Että olisi olemassa se oma ala. Se on ollut niin kauan täysin utopistinen ajatus. Eihän se edelleenkään sitä tarkoita, ettei koskaan enää alaa vaihtaisi, mutta siihenhän tässä pyritään kuitenkin. Kaikesta työstä, mitä olen tässä välissä saanut tehdä, olen kiitollinen. Olen siinä mielessä helppo, että tykkään hyvin yksinkertaisistakin töistä ja oikeastaan aivan ensisijaisesti niistä. Viihdyn helposti ja kaikki työ, mitä teen, teen ylpeydellä. Koen, että edustan työntekijänä sitä firmaa, missä olen töissä ja siihen liittyy aina tietynlainen ammattiylpeys. Työ ei ole koskaan vain työtä, vaan se on tekemistä ja valmistamista asiakkaalle. Tämän puolen olen oppinut menneiltä työvuosiltani, paikoista joissa olen ollut töissä ja sitä oppia arvostan.

Uskon, että copywriterina tämä puoli minussa tulee entisestään korostumaan. En malta odottaa tätäkään aspektia. Ammattiylpeys tullee nousemaan aika uusiin sfääreihin, kun pääsee tekemään ihan sitä omaa juttua, jota aika epätoivoisesti hapuili keskeltä olematonta vuosikausia. Kunnes se sitten lopulta ilmestyi. Inspiraatio on ihana asia. Se kaataa parhaimmillaan alleen vaikka mitä sellaista, minkä on jo aikakin kaatua. Se raivaa ja vie aina eteenpäin.

Jännittää. Pelkästään hyvällä tavalla.


Ja nyt pientä Heidiä viedään taas niin kuin leonberginkoirakin aikoinaan vei oravankiilto silmissään. Enkä tajua pelätä tälläkään kertaa. Pidän vain kiinni ja heittäydyn vietäväksi.

Antaa mennä ja viedä, olen vihdoin valmis!

8 kommenttia:

  1. Paljon oot kyllä ehtiny tekemään ja monelta alalta kertynyt kokemusta! Onnea opintoihin, toivottavasti koulutus ja ala vastaa odotuksia :) Ja onneksi nykyään ei tarvitse jumahtaa mihinkään tiettyyn ammattiin tai työhön, vaan on ihan ok muuttaa mieltään.

    Hieno piirre ihmisessä muuten tuo, ettei kiinnitä liikaa huomiota muiden titteleihin ja koulutukseen. Itse en osaa olla täysin sitä miettimättä, nimenomaan siis korkeassa asemassa olevien ihmisten suhteen. Jotenkin ahdistaa ja tulee hirveä alemmuuskompleksi, jos joutuu tapaamaan jotain "tärkeitä ihmisiä", jotka on tietysti aina itseä vanhempia, kokeneempia ja kaikkea :/ Vaikka samalla koitan toki ajatella, että ihmisiähän nekin vaan on, eivätkä varmaan automaattisesti ajattele itseään nuorempia, kouluttamattomampia ja kokemattomampia ihmisiä jotenkin tyhmiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kaikenlaista sitä on tullut puuhasteltua ja näen kyllä ihan vain rikkautena sen, että on kokemusta jos jonkinlaisesta työstä. Ei sitä koskaan tiedä mikä niistä on tulevaisuudessa hyödyksi. :)

      Olen kyllä vähän samanlainen tuossa piirteessä kuin sinäkin. En arvota ihmistä sen suhteen, että mitä ovat koulutukseltaan tai missä asemassa ovat, mutta kyllä itseäkin aina jännittää keskustella itseäni huomattavasti viisaampien kanssa. Lähinnä, koska on aina pohjalla se, että olen joutunut todistelemaan erityisesti heille, etten ole tyhmä koulutuksen puutteesta huolimatta. Olen tosin aika hiljattain rentoutunut tämän suhteen kun olen tutustunut näihin ihmisiin ja huomannut, että ihan samat ajatukset ja muut jutut siellä pyörii heidänkin mielessä. Samat murheet, pelot ja vaikeudet, sekä toiveet ja onnenaiheet. Ihmisiähän me kaikki tosiaan kuitenkin ollaan. :) Mutta ymmärrän hyvin tuon alemmuuskompleksin, se on mulle kovin tuttu tässä samassa asiassa.

      Poista
  2. Varaudu siihen, että ilman koulutusta ja työkokemusta voi olla melko vaikea saada töitä varsinkin näinä aikoina. Samoista työpaikoista voi kilpailla sata tradenomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenelleköhän tämä kommentti oli nyt tarkoitettu? Kun jos tuon tekstini lukee (kokonaan), ei se aiheeseen edes liity.

      Poista
    2. Oletin että jos haluat copywriteriksi, niin haluat myös copywriterin töitä.

      Poista
    3. Tottakai. Mutta minä joka tapauksessa kouluttaudun alalle, siksi tämä koulutuksen puute -osio meni ohi. Minulla myös on olemassa tämä nykyinen työpaikka, josta ei tarvitse lähteä koulunkaan ajaksi, eli töiden saamisesta ei tarvitse huolehtia.

      Poista
    4. "Soveltuvia tutkintoja ovat esimerkiksi kauppatieteiden maisterin tutkinto, liiketalouden ammattikorkeakoulututkinto tradenomi (AMK), liiketalouden perustutkinto merkonomi sekä viestintäalan tutkinnot valtiotieteiden maisteri ja yhteiskuntatieteiden maisteri sekä kieli- ja taidealan tutkinnot filosofian maisteri ja taiteen maisteri."

      http://www.mol.fi/avo/ammatit/30210.htm

      Poista
    5. En mä nyt ihan tiedä vieläkään mitä yrität mulle kertoa. Meinaatko että en ole lukenut pitkälti kaikkea mahdollista aiheesta, suomeksi ja englanniksi? Koitatko tiputella jostain pilvilinnoista, missä en ole?

      Mä menen kouluun ja valmistun (toivottavasti) copywriteriksi. Siinä kaikki mitä tiedän. Ei mulla ole suunnitelmia, toive toki, mutta ei suunnitelmia. Se on ihan arvoitus mihin töihin päädyn vai vaihdanko edes paikkaa nykyisestä pois, jossa jo välillä teen noita copy-hommia. Sitä tulee mitä tulee. Ihan niin kuin tähänkin asti niin sinne mennään minne elämä vie. Älä säkään turhaan huolehdi mun tulevaisuuden työllistymisestä. ;)

      Poista