torstai 16. kesäkuuta 2016

Ei pelkkää ruusua


Elämäni on oikeastaan aina vuoristorataa. Tämä on sama varmaankin aika monelle, ellei jopa kaikille. Onko joidenkin elämä tasaista? Yleensä tämä menee kohdallani niin, että päiväni ovat aikamoista vuoristorataa. Saatan aivan helposti kokea koko tunteiden kirjon yhden päivän aikana, miksen moneenkin kertaan. Viime aikoina nuo vaiheet on kuitenkin olleet pidempiä. On ollut pitkään suurta onnea ja on ollut pitkään suurta surua. Monesti se tunne, minkä kanssa herää, on ollut koko päivän tunne.

Rukalla yksin vaeltaessani, puuskutellessani aina vain korkeammille huipuille, koin sellaista onnea etten osannut siihen varautua ollenkaan. Ne maisemat, se aurinkoinen päivä, se itsensä ylittäminen nousuissa.. Se, että olin siellä yksin (miehen juostessa kisaa). Se, että jälkikäteen näin koko matkan viimeiseltä nyppylältä ja näin mitkä kaikki huiput valloitin. Yksin! Ihan huikea tunne. Pakahdutti. Se päivä oli täydellinen. Se loma oli täydellinen. Vaikka tulin siellä kipeäksikin, ei se menoa haitannut, eikä omaan mielialaan vaikuttanut.


Sitten tuli arki. Oikeastaan jo ajatus kotiin tulemisesta tuntui siltä, ettei kotia oikeastaan ole. On vain asunto. En tiedä missä vaiheessa ja miksi tämä muutos tapahtui, kun tuo paikka oli aiemmin tuntunut vahvastikin kodilta. Kun mielessäni reissulla kuvittelin uuden asunnon ja itseni taas sinne, ei ajatus tuntunut hyvältä. Tähän varmaankin liittyi se, että Natunen oli ollut paljon mielessä reissulla, koska ilman Natusen kuolemaa ei koko reissua olisi koskaan ollutkaan. Kotonahan se kaikki konkretisoituu. Että Natusta ei tosiaan enää sielläkään ole.

Muutoinhan arjessa ei mitään vikaa olekaan. Natunen vain puuttuu siitä ja siksi minusta puuttuu selkeä palanen.

Reissun jälkeen edessä oli hyvin nopeasti kissanvahtiviikonloppu. Ensimmäinen kerta kun sitä oli kissojen kanssa tekemisissä Natusen kuoleman jälkeen. Se jännitti etukäteen, kun ei yhtään tiennyt miltä se tuntuu. Alkuun sitä meinasi, että siitä selviää, mutta ensimmäisen visiitin jälkeen kotona se sitten iski. Itsellä ei ole enää kissaa. Tai on, purkissa ikkunalaudalla. Siellä se Natunen on. Purkissa! Ajatus on jotenkin niin absurdi ja väärä, käsittämätön ja tuskallinen, että en tiedä oliko uurna edes hyvä idea.

Seuraavana maanantaina olisi ollut Natusen 13-vuotissyntymäpäivä. Sen sijaan silloin tuli kuluneeksi 3kk Natusen kuolemasta. Päivä oli todella raskas. Olin aivan uupunut päivän päätteeksi, ihan loppu. Itkettyä tuli paljon. Sitä oli aivan vereslihalla. Asiaa ei ollut auttanut muutamana yönä kiusanneet painajaiset, joissa Natunen oli vielä elossa, mutta vatsa täynnä kasvainta tai että Natunen piti aina uudelleen lopettaa ja aina uudelleen kuiskasin sille korvaan miten paljon rakastan.

Jollain tavalla suru on nyt voimakkaampaa mitä se oli aiemmin, lukuun ottamatta ensimmäistä kahta viikkoa. Aiemmin saatoin miettiä Natusta ja selailla kuvia ja videoita, ja ne hymyilytti, ehkä naurattikin. Nyt en voi edes ajatella selaavani niitä ja välttelen Natusen ajattelemista syvällisemmällä tasolla ihan kokonaan. Vähän väliä Natunen tulee mieleen, mutta annan ajatuksen mennä pois päästämättä sitä syvemmälle. Se vain hipaisee pintaa, eikä jätä edes jälkeä. Jos päästän syvemmälle, se jättää jälkeensä vain lisää sirpaleita.

Suurin syy tähän surun vaiheeseen vasta tässä kohtaa on todennäköisesti se, että tätä ennen on ollut kaikenlaista mukavaa puuhasteltavaa ja jännää odotettavaa. Natusen kuoleman jälkeen piti ensimmäisenä etsiä uusi asunto, käydä näytöillä, muuttaa, sisustaa, sitten sai käydä stand upin parissa iltaa viettämässä, järjestää tupareita.. Suunnitella reissuja sinne tänne Suomeen, kun kerrankin voi.

Ja sitten tuparit peruuntui. Se oli oikeastaan jo toinen suuri pettymys Natusen kuoleman ja tuon hetken välillä ja se oli liikaa. Vaikka edessä oli vielä niitä lomareissuja, ei ne auttaneet enää. Tuo pettymys pakotti pysähtymään, tuntemaan. Suremaan. Se muutti surun suuntaa ja muotoa. Jos sitä ennen olin itsenikin yllättänyt sillä miten helposti siitä pääsin yli, sen jälkeen tajusin, että ei se ehkä helpota täysin koskaan. Että kipu tuntuu edelleen ja että kaipaus on suurta.

Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kipu tuntuu ja kaipaus on suurta.


Välillä mietin jäämistä ja lähtemistä. Mietin, miltä kumpikin tuntuu. Välillä haluan toista enemmän kuin toista, välillä en halua kumpaakaan enkä tiedä missä paikkani on. Välillä toinen pelottaa toista enemmän ja välillä toisinpäin. Jos aiemmin tämä paikka tuntui koko ajan lämpimältä syliltä, ei se enää sitä jatkuvasti ole. Välillä täälläkin tulee kylmä, kun tuupataan voimakkaasti kauemmaksi. Ihmiset tekee kodin, sen tiedän ja sen olen itsekin sanonut. Aina sillä rintamalla ei ole ihan sellaista kuin tahtoisi tai tarvitsisi (parisuhdetta lukuun ottamatta), ei aina ole niin lämpöistä kuin pitäisi olla jotta olisi kunnolla hyvä olla. Ja silloin helposti miettii, että miksi sitä ei vain lähtisi.

En silti näe sitä mitenkään ajankohtaisena. Ajatus siitä, että tässä pakkaisi tavaroita muuttaakseen toiseen maahan on aika kauhistuttava. En oikeasti halua lähteä.

Siinä on vain se, kun en toisinaan tahdo jäädäkään.

Tarpeeksi rohkeutta ei lähtemiseen kyllä ole. Enkä oikeasti tiedä onko enää koskaan, ainakaan niin kauan kun ajatus jäämisestä tuntuu yhtään mukavammalta kuin lähteminen. Tavallaan toivon, että jotain niin merkittävää täällä tapahtuisi, että ei tarvitsisi enää koskaan ajatellakaan lähtemistä. Jotakin niin merkityksellistä ja syvää, että se sitoisi minut tänne ihan puhtaasta halusta. Sellaista, jonka seurauksena haluaisin jäädä niin kovin, että lähteminen olisi vain kasapäin hassuja haaveita vailla mitään tarvetta toteuttaa niitä. Sillä tavallaan en koskaan tahtoisi enää lähteä. Levottomuus on uuvuttavaa. Ja sen eteen toimiminen lisää levottomuutta aina entisestään. Jos en olisi koskaan aikoinaan lähtenyt, en pois kaipaisi tälläkään hetkellä eikä sydämeni olisi siellä sun täällä.

En osaa sanoa, oliko lähteminen aikoinaan hyväksi minulle. Toki sen seurauksena olen aivan eri ihminen kuin ennen ja nimenomaan niin monella hyvällä tavalla ja siksi olen täällä missä nyt olen, tällaisena kuin nyt olen. Ja se on pitkälti pelkästään positiivista, muutos itsessäni on ollut huikea, enkä usko että sitä olisi tapahtunut jos en olisi koskaan lähtenyt.

Mutta ei se pelkkää ruusua ollut. Se oli myös piikkejä.

Ja niitä piikkejä tunnen edelleen. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, terälehdet vai piikit, sitä en osaa tällä hetkellä päättää.

Koti on kai siellä missä sydän on ja siksi olenkin niin levoton. Missä sydämeni on? Se on joka paikassa, pitkin maailmaa ja niiden ihmisten kanssa, jotka minulle merkitsevät jotakin. Se on haaveiden mukana paikoissa, joissa en ole käynyt ja ihmisten käsissä, joita en ole tavannut tai elämääni muuten saanut, tavalla jolla tarvitsin. Koetuissa hetkissä, rakkaissa paikoissa, lämpimissä sanoissa. Hymyissä, joita on saanut todistaa.

Ja se jäljellä jäävä osa on aivan palasina.

Koska Natunen on kuollut.

4 kommenttia:

  1. Voi noita unia :(. Kun ensimmäinen koirani kuoli, näin joitakin kuukausia myöhemmin unta siitä, että se ei ollutkaan kuollut. Unessa tunsin valtavaa surua, kun tiesin, että se ei ole terve ja joudutaan kuitenkin lopettamaan. Se oli todella musertava uni ja sai itkemään päiväkausiksi yhtä paljon kuin koiran oikeasti tapahtunutta kuolemaa.

    Näitä blogitekstejäsi lukiessa elän yhä uudestaan omia menetyksiä, ja myötäelän niin täysillä, että itkeä pillitän silmät punaisina.

    Tunnistan myös levottomuuden ja lähtemisen kaipuun, vaikka samalla jotenkin tiedän, että itse en koskaan lähde. Ehkä olen aina sitonut itseni lemmikeillä kiinni sinne, missä olen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo uni kuulostaa paljon samalta kuin uni, jossa Natunen oli elossa, mutta vatsa oli täynnä kasvainta. Siinä tiesin, että odotettiin vain Natusen kuolemaa. Mitään ei voinut tehdä. Onneksi näitä unia ei ole enää tullut. Ne edelsi tuota syntymäpäivää ja Rukan reissua. Tulihan niitä silloin heti kuoleman jälkeen, mutta ei onneksi sen jälkeen jatkuvasti.

      Pahoitteluni itkuista. Vaikka samaan tapaan olen itsekin lukenut sun tekstejä samoista aiheista..

      Mä haluaisin sitoa itseni yhteen paikkaan jollain tavalla. En vain kovin vahvasti usko, että se tulee koskaan tapahtumaan. Toivoisin, että joskus kuitenkin.

      Poista
  2. Tuntuu niin pahalta sun puolesta. Omien rakkaiden eläinten kanssa on suru käynyt läpi monia muotoja ja niistä on jäänyt ikävä ja rakkaus jäljelle. Kenenkään suru ei toki ole samanlaista, mutta yleensä se pahin kipu kuitenkin pikku hiljaa helpottaa. Toivon,että sinullakin olo helpottuu. Voimia toivon sinulle sinne paljon!

    pärsky

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sympatiasta ja myötäelämisestä <3 Uskon, että toinen joka yhtä kovin on rakastanut ja yhtä kipeästi menettänyt tietää, miltä tämä tuntuu. Uskon itsekin siihen, että aika auttaa ja monia surun muotoja tähän matkalle mahtuu. Nyt tuntuu yhtäkkiä vaan niin kovin raskaalta. Mutta ohi tämäkin vaihe menee, siinä missä muutkin vaiheet. Ja sitten jonain päivänä paistaa taas aurinko aivan erityisen kovin ja hymyilyttää <3 Kiitos!

      Poista