lauantai 28. toukokuuta 2016

Elämäni ensimmäinen lomapäivä


Eilen lähdettiin meidän ensimmäiselle lomareissulle. Kyllä, ihan ensimmäiselle! Ei olla yhdessä tehty ainuttakaan lomareissua, enkä itse ole muutoinkaan moista tehnyt koko aikuisiälläni. Paljon on menty, kilometrejä toisensa perään ajettu, nähty ja koettu, mutta ihan oikeita lomia siihen joukkoon ei meidän kahden yhteiselle ajalle mahdu.

Sillä aina on pitänyt tulla illaksi tai viimeistään yöksi kotiin, Natusen luo. Ainoat yön yli -reissut on tehty Natusen kanssa ja ne on olleet pakollisia, esimerkiksi muuttomatkoja Euroopassa. Ei koskaan lomareissuja.

Nythän tämä kaikki on oleellisesti muuttunut. Samaan aikaan sitä on innoissaan tästä uudesta vapaudesta, mutta samalla tiedostaa miksi tämä uusi vapaus on nyt olemassa. Ristiriitaisia tunteita se herätti, välillä ei olisi halunnut lähteä ollenkaan, mutta reissun edetessä kokemus kääntyi hyvinkin nopeasti positiiviseksi. Myönnän, että alkuun lähtö pelotti. En tiennyt miltä se tuntuu. Mutta heittäytymättä ei mikään koskaan selviä ja nyt tiedän. Tuntuu hyvältä.

En muista milloin viimeksi olisi naurattanut niin. Milloin viimeksi olisin vastaavin silmin katsellut maailmaa. Innostunut siellä täällä olevista poroista niin, että kiljuin jokaisen nähdessäni ja aiheutin kuskille ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Tämä tunne on aivan uusi.

Se on kai nimeltään huolettomuus.

Ensimmäistä kertaa ei ole tarvinnut miettiä sitä, että illaksi pitää ehtiä takaisin kotiin. Ensimmäistä kertaa ei ole mielessä pyörinyt se, että jos meille sattuu jotain tien päällä, että mitä Natuselle sitten käy. Ei ole tarvinnut miettiä miten Natunen kotona pärjää juuri sillä hetkellä, eikä ole myöskään reissussa mukana, joten sitäkään ei ole tarvinnut miettiä. Ei ole tarvinnut huolehtia mistään. Enkä tiedä olenko koskaan tuntenut vastaavanlaista onnea. Sillä huolettomuus tuo valtavaa sisäistä rauhaa ja sisäinen rauha tuo onnea. Samanlaisen tunteen muistan etäisesti mummolasta, jossa pienenä kesälomalaisena paljain jaloin kirmasin takapihan nurmella ja leikin sateessa, eikä tarvinnut huolehtia mistään. Paitsi siitä, että milloin pääsee seuraavaksi uimaan ja kuinkahan paljon jaksaa syödä mansikoita sinä päivänä.

Nyt istun vuokramökin pihalla, aurinko paistaa, linnut laulaa ja käkikin kukkuu. Metsää ympärillä ja muurahaiset touhuaa. Katson miten kaksi kantaa yhteistuumin toukkaa ja kolmas koittaa kiivetä niiden yli havunneulanen leuoissaan. Tunnen suoranaista seesteisyyttä, enkä kykene lopettamaan hymyilemistä. Se kumpuaa jostain syvältä sisältä ja aivan uudesta paikasta.

Että vaikka kurkku on kipeä ja päätä särkee ja saatan olla tulossa kipeäksi, ei se haittaa. Silti koen suurempaa ja täydempää onnea kuin ehkä koskaan ennen. Kaikki tuntuu olevan juuri oikein tässä hetkessä. Se jatkuva huoli on poissa, se mikä ei koskaan jättänyt rauhaan niin kauan kun Natunen oli elossa ja mikä nousi aivan tappiinsa kahden viimeisen vuoden aikana.

Ja vaikka onnellisuus laski Natusen kuoleman myötä huomattavasti, se tuntuu nyt lähteneen uuteen nousuun ja se nousee uutta reittiä. Se nousee minusta itsestäni, kaikesta siitä mitä minä olen ilman Natusta, tästä uudesta elämästä ja huolettomuudesta. Kaikesta siitä mitä en ennen ollut, mitä en ennen voinut, mihin kaikkeen nyt kykenen, miten olen ihmisenä kehittynyt, miten monella tapaa täydempi olen nyt ja miten elämä on kaunis. En sano että kauniimpi, sillä kaunis se oli silloinkin kun Natunen tässä maailmassa kanssani oli, mutta eri tavalla kaunis. Aivan eri tavalla.

Koen olevani onnekas, niin onnekas. Että minussa on kyky katsoa tätä maailmaa näine silmineni, mitkä ei ehkä automaattisesti ole aikuisen silmät. Sillä samanlaisella lapsen innokkuudella koen asioita ensimmäisiä kertoja, näen uusia juttuja, innostun jopa tolkuttomasti ja heittäydyn kaiken vietäväksi. Vaikka pelottaisi. Ja samaan aikaan koen itseni ehkä ensimmäistä kertaa aikuiseksi, sillä koen ensimmäistä kertaa eläväni. Aistin jo sen, että pikkuhiljaa minulle selviää enemmän ja enemmän kuka olen. Vielä en sitä tiedä, mutta niitä palasia löytyy aika huomaamatta ja joskus niistä rakentuu kokonaisuus, jota minuksi kutsutaan. Ehkä vasta nyt uskonkin siihen, ensimmäisiä kertoja vuosiin. Minä löydyn vielä.

Elämä ei ole koskaan maistunut niin elämältä kuin nyt. Ja minä pidän siitä, että saan kokea sen juuri näin, että osaan tunnustella sitä samalla kun se tapahtuu, enkä hukkaa sitä tunnetta kaiken tuoksinassa. Että saan siitä kaksin käsin kiinni, tarkastelen sitä siinä käsissäni jokaisesta suunnasta ja sitten hyppään taas virran vietäväksi.

Elämä. Hitsit, miten kivaa se joskus on.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos Anumaaria <3 Luin sun viestisi korkean tunturin huipulla. Kyllä oli huikea loma!

      Poista
  2. Aaaa ai että. Koen vain ihan pientä osaa tuosta mutta sekin on jo niin siistiä etten voi kuvitellakaan kuinka mahtavaa sulla on. Tekee iloiseksi lukea tällaisesta onnesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että joku toinen tuntee edes pientä osaa tästä kaikesta! Koska kyllä senkin on jo oltava tosi huikeeta. Jaettu ilo on todellakin se paras ilo!

      Poista