sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Natusen viimeinen vuorokausi


Voi kumpa olisin odottanut pari päivää ennen edellisen tekstin kirjoittamista, niin ei tarvitsisi taas kirjoittaa. Tällä kertaa ei toivoa enää ole. Ei sitä pientäkään.

Koska Natusta ei enää ole.

Lauantaina aamulla Natunen koitti kakata siinä onnistumatta. Sen jälkeen rojahti jälleen maate ja alkoi kakoa ja oksensi. Oli todella poikki. Illalla vointi oli jo niin huono, että epäilin pääasiassa suolistotukosta. Ruoka ei edelleenkään maistunut ja kissa oli apaattinen. Kehräsi edelleen, mutta näki että sillä oli kurja olla. Hankin sille Levolacia ummetukseen ja annoin siitä annoksen illalla. Oksensi sen aivan välittömästi pihalle suurena limana ja jatkoi kakomista ja nieleskelyä pitkään sen jälkeen, kunnes oksensi uudelleen suuret limat. Natusen selkään sattui se kakominen, se oli selvää. Tuossa vaiheessa kaivettiin päivystävän eläinlääkärin numero ylös ja soitin sinne. Kerroin mahdollisimman nopeasti tarinan syövistä ja sytostaateista ja nivelrikosta ja uusimmista oireista. Ohjeistivat tulemaan paikalle ja sinnehän sitten mentiin. Tärisin. Natusen katseessa oli jotain niin lopullista.

Natunen pisti normaaliin tapaansa hanttiin niin, että pakkohäkki otettiin jälleen käyttöön. Suosittelin sitä itsekin. Rauhoitus sen avulla meni hyvin ja Natusta alettiin tutkia tunnustelemalla. Suolessa oli tavaraa, mutta mitään tukosta ei tuntunut. Puhuivat jos jostakin tipoista ja ravinteista ja mahdollisista kuivumisista ja röntgenistä ja vaikka mistä lääkityksistä. Sitten kiikutettiin röntgeniin ja jäätiin odottamaan. Pääasiassa tahdoin itse tietää tietysti vatsan tilanteen, mahdollisen syövän leviämisen ja sitten selän nikamien tilanteen. Jonkun ajan päästä sieltä tulivat kissan kanssa takaisin ja lääkäri aloitti sanomalla, että valitettavasti.. Olin jo varma, että kuvissa näkyi jotain hirveää. Jatkoi kuitenkin, että röntgenlaite ei toimi. Valitettavasti. Ahaa. Jotenkin tuossa kohtaa oltiin ihan hoomoilasina. Päivystävään klinikkaan meillä oli muutoinkin vähän ennakkoluuloja monien huonojen palautteiden perusteella, mutta tahdoin niin, että meille kävisi siellä eri tavalla.

Seuraavaksi alettiin etsiä suonta tippaa ja vitamiineja ynnä muita varten. Ajettiin yksi tassu. Ei onnistunut. Ajettiin toinen tassu. Ei onnistunut. Ajettiin takajalatkin, mutta ei onnistunut. Suonia ei löytynyt. Mietittiin, että mitä ihmettä meiltä tällä reissulla jää käteen? Muuta kuin iso lasku, siis.

Patistin vielä röntgeniin, että meistä olisi kyllä kiva jos ne kuvat saataisiin otettua. Hoitaja meni sitä laittamaan kuntoon ja lopulta siinä vihdoin onnistui. Kuvat saatiin. Niitä mentiin yhdessä lääkärin kanssa katsomaan. Lääkäri kertoi mitä siellä näki. Suolessa oli tavaraa, mutta ei tukosta. Munuaisissa oli jokin jälki. Mahalaukku kaasua täynnä. Nikamissa sitä ja tätä. Mitään ei kerrottu sen enempää, piti itse osata kysyä kaikesta, että mitä ne tarkoittaa ja mihin ne vaikuttaa ja voiko ne olla syynä siihen ja tähän. Vähän tuntui inhottavalta. Lääkäri oli nuori ja puhui suomea vähän huonosti, enkä kaikkea siksikään ymmärtänyt. Varmistelin asioita useaan kertaan ja ne saattoivat silti mennä ohi.

Röntgenin jälkeen tippaa laitettiin ihon alle ja lääkitystä (mahansuojalääkettä, pahoinvoinninestolääkettä ja mitähän kaikkea) annettiin pistoksena, sekä peräruiske, jotta kakkaa tulisi ulos (ja sitähän sitten tuli, ei paljoa mutta vähän) ja sitten heräte ja Natunen koppaan ja mentiin aulaan odottamaan. Natunen alkoi huutaa aika välittömästi ja kuola valui vanana suupielistä. Huutelin lääkärin perään ja kysyin, että mitähän tämä nyt on kun ennen ei ole tällaista ollut. Laittoivat sen jonkin lääkereaktion piikkiin. Antoivat vielä toisen pahoinvointilääkkeen pistoksena tuossa vaiheessa (onnistui pyyhkeen avulla kun Natunen ei ollut täysin voimissaan laittaakseen liiaksi hanttiin). Pyysin röntgenkuvat itselleni ja sain ne sähköpostiini ja laskun maksamisen jälkeen lähdettiin kotiin kissan kanssa. Vähän ihmeissämme, että jäikö käteen mitään. Toivottiin, että selvittäisiin sunnuntai ja sitten maanantaina heti aamusta omalle klinikalle ja lääkärille.

Natunen rauhoittui kotona, tokkurassa toki oli. Meni nurkassa olevaan pesäkoppaansa ja linnoittauduin siihen viereen. Jonkin aikaa oltiin siinä ja katseltiin Natusen vointia. Sitten päätin, että nukun siinä lattialla. Mies toi peiton ja tyynyn ja menin Natusen viereen maate. Natunen kömpi kopasta viereeni peiton päälle. Nukuin pienissä pätkissä. Natunen käveli välillä parin vierekkäin olevan pesäkopan väliä, mutta palasi aina kainalooni peiton päälle. Silittelin sitä pitkin yötä ja annoin pusuja ja höpisin sille. Natunen kehräsi.

Kellon ollessa kuusi nousin antamaan kipulääkettä, jonka söi kiltisti edelleen maate. Nukuttiin lähekkäin seuraavat kolme tuntia, edelleen välillä pusutellen ja silitellen. Yhdeksältä nousin laittamaan Levolacia ja ruokaa ruiskuun ja siirryin antamaan sitä edelleen puoliksi makaavalle Natuselle. En saanut alas mitään kun se vastusti niin kovin ja lähti liikenteeseen.

Jalat eivät kantaneet. Kompuroi ja huojui ja huusi, koska sattui. Sain kiinni vähän matkan päästä, huusi silti. Minä huusin miehen hereille. Natunen koppaan ja soitto eläinlääkärille. Tiesin, että tämä on tässä.

Hoitaja mainitsi eutanasian tai vaihtoehtoisena kokeiluna todella voimakkaat kipulääkkeet. Sanoin, että tullaan klinikalle ja lähdettiin välittömästi. Päätöstä en vielä siinä kertonut, kun en ollut miehen kanssa asiasta ehtinyt enempää keskustella. Natunen oli hiljaa kopassa. Kuola valui suupielistä. Mies meni puhdistamaan autoa lumesta ja minä laitoin tavarat valmiiksi ja juttelin Natuselle. Kerroin, että kohta ei enää satu. Kerroin, että rakastan, kerroin että on tärkeä ja kerroin, että on aina ykkönen. Toistelin, että kohta ei enää satu.

Automatkalla varmisteltiin vielä toisiltamme, että ollaanko samaa mieltä. Oltiin samaa mieltä. Ei mitään järkeä jatkaa enää mitään lääkekokeiluja, kun ei pysty kävelemään, ei kakkaamaan ja kun Natusen olo on ollut selkeästi niin kurja. Ei näin kurja, mutta suunta on ollut selvästi huonompaan. Oli aika. Se hetki, kun pitää päästää irti.

Matkalla juttelin Natuselle ja rapsuttelin kopan raoista. Toistelin taas, että kohta ei enää satu. Kutsuin hellittelynimillä, mitä olin sille antanut. Rauhoitin kuten aina. Itse olin toki ihan palasina ja tärisin ja itkin pitkin matkaa. Matka ei onneksi ole pitkä. Klinikalla erityisen mukava hoitaja otti meidät vastaan ja ohjasi suoraan lääkärin huoneeseen odottamaan. Juttelin ja rauhoittelin Natusta lisää, rapsutin ja silittelin nenänvartta.

Kohta ei enää satu.

Lääkäri oli tällä kertaa mies ja varsin mukavan oloinen. Oli ensin tutkimassa Natusta, mutta sanoin, että päätettiin, että kovien kipujen vuoksi on tullut aika. Varmistin vielä mieheltä, että hän on varmasti samaa mieltä. Oli edelleen. Eläinlääkäri ymmärsi hyvin ja tuki päätöstä. Alettiin valmistella tapahtumaa. Molemmat meistä itki ja jossain vaiheessa tuntui siltä, että eläinlääkäri itsekin liikuttui. Toi meille paperia, joilla kuivata kyyneleitä ja joihin niistää.

Natunen oli sen verran heikko, että tällä kertaa rauhoitus onnistui ilman pakkohäkkiä. Minä sain käsiini suojahanskat, joilla pidin kissasta kiinni ja eläinlääkäri antoi pistoksen takapuoleen. Eläinlääkäri lähti huoneesta ja jäätiin sinne odottamaan Natusen nukahtamista ja taas juteltiin ja sanottiin heippa ja että kohta ei satu enää.

Ja niin Natunen nukahti. Tietäen, että sitä rakastetaan.

Meiltä oli kysytty halutaanko Natunen mukaan vai tuhkataanko ja jos tuhkataan niin yhteistuhkaus vai yksittaistuhkaus. Me oltiin tämä päätetty jo silloin kohta kaksi vuotta sitten. Natunen tulee uurnaan meille kotiin ja uurnan nimi on Sininen Uni. Hoitajan tullessa esittelemään uurnavalikoimaa lappusesta oli siitä helppo löytää se, mikä oltiin jo aikoinaan valittu tätä hetkeä varten.

Eläinlääkäri palasi huoneeseen tarvittavien lääkeaineiden kanssa ja valmistautui kanyylin laittoon. Sanoin, että viime yönä suonta ei löytynyt. Tämä aamupäivä ei ollut poikkeus. Verenpaine oli ilmeisesti niin alhaalla, että lukuisista yrityksistä huolimatta kanyylia ei saatu. Suonia ei löytynyt tai veri ei pumpannut tarpeeksi. Miehen kanssa siinä vähän ylpeänä kyynelten seasta mietittiin meidän Hurja Rouva Natusta, että loppuun asti pistää hanttiin, niin kuin aina. Meidän asennekatti.

Toinenkin keino eutanasian suorittamiselle onneksi myös on ja se on pistos sydämeen. Tuossa kohtaa eläinlääkäri sanoi, että jos odotettaisiin aulassa. Saataisiin olla paikalla kyllä jos tahdotaan, mutta se ei ole niin kaunista. Eläin ei tunne mitään eikä reagoi, mutta kaunista se ei ole. Ei haluttu jäädä katsomaan. Annettiin viimeiset pusut Natuselle ja sanottiin heippa.

Se oli viimeinen kerta kun nähtiin Natunen elossa.

Jonkin ajan päästä meidät päästettiin takaisin huoneeseen ja lääkäri ja hoitaja poistuivat sieltä. Natunen makasi pöydällä pehmusteen päällä. Niin rauhassa. Kivuitta. Natusen vatsa ei enää liikkunut hengittämisen merkiksi, mitä niin monesti ennen olin tarkkaillut, jo Natusen elämän alusta lähtien. Nyt oli tullut loppu. Itkua ei pidätellyt mikään maailman voima. Siliteltiin, hyvästeltiin, pusutettiin. Silitin nenänpäätä, korvaa, massua. Turkki oli valtavan pehmeä. Nuuskin sitä, etten unohtaisi tuoksua. Annoin suukkoja ympäri päälakea ja poskea. Toivotettiin hyvää matkaa ja kerrottiin, että nähdään muutaman viikon päästä kun saapuu uurnassa takaisin kotiin. Oli vaikeaa valita mikä oli se viimeinen kosketus, viimeinen suukko, viimeinen nuuhkaisu. Sen aika tuli kuitenkin, yhteisestä päätöksestä. Otettiin tyhjä koppa käteen ja vilkutettiin mukavalle hoitajalle kiitokset. Alkoi yksinäinen, itkuinen kotimatka.

Kotona pääsi kaikki valloilleen ja itkettiin vierekkäin sohvalla. Koti oli tyhjä, niin paljon oli menetetty. Niin valtavan paljon. Itkua jatkui pitkin päivää ja pitkin iltaa ja olen varma, että jatkuu myös pitkin yötä. Leluja joka puolella, telineitä, pesäkoppia, pahvitaloja ja -raapimisalusia. Vesiautomaatti kävi itsekseen ilman juojaa ja ruoat oli koskemattomina kupissa. Niin paljon puuttui. Iso osa perheestä oli poissa.

Osa tavaroista on korjattu nyt pois. Välillä pitää ottaa lepoa ja halia toista, kun niin kovin molempia itkettää. On niin valtava ikävä ja suru.

Mutta myös helpotus on tunteena voimakas. Että Natuseen ei enää satu. Se on kaikista tärkeintä ja se on se asia, millä on oikeasti väliä. Itseen sattuu, meihin sattuu, mutta Natuseen ei. Niin sen kuuluu mennä.

Olen niin valtavan kiitollinen siitä, että saatiin nämä melkein kaksi vuotta lisäaikaa. Että se ensimmäinen syöpä leikattiin ja toinenkin ja syötettiin sytostaatit ja muut lääkkeet. Kaikki oli vaivan arvoista, vaikka omat voimat meinasikin ehtyä aina välillä. Kaikkeni tein, aina, aivan kaikkeni. Natusen elämänlaatu oli moitteetonta ihan pariin viimeiseen viikkoon asti ja vasta viimeisenä viikkona alkoi kipuja olla, joita saatiin lääkityksellä pidettyä suhteellisen hyvin kurissa. Natusta hoidettiin hyvin, Natunen oli aina tärkein ja ykkönen. Natusella oli aivan loistava oma eläinlääkäri, jolle olen ikuisesti kiitollinen tästä viimeisestä kahdesta vuodesta. Natunen sai aina kaiken ja vielä enemmän. Mitään ei puuttunut ja tärkeimpänä rakkautta ja paijausta ja suukkoja riitti niin, ettei ehkä yksikään kissa ole kokenut sellaista välittämisen määrää koskaan.

Natunen oli oikea kissa minulle, juuri minulle valittu ja minä sille. Natunen oli oikea meille. Ja oli oikea päätös päästää Natunen tässä vaiheessa pois. Siinä ei ole mitään kyseenalaistamista ja se on hyvä.

Enää ei Natuseen satu, ei. Meihin vielä ja varmasti pitkään, mutta ajan myötä se helpottaa. Minäkin selviän. Vielä puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että selviän, mutta ajatus vahvistui aivan viime aikoina. Ehkä Natunen odotti, että olin valmis. Ehkä siksi antoi nämä melkein kaksi vuotta syöpädiagnoosista. Jotta minä olisin valmis, ennen kuin oli aika lähteä. Jotta selviän.

Nyt opetellaan elämään ilman Natusta. Meidän perhe ei ole koskaan ollut näin pieni. Minua ja miestäni ei ole ollut olemassa ilman Natusta. Tuo kissa on ollut iso osa meidän tarinaa ja kaikki mitä ollaan yhdessä koettu, on koettu Natusen kanssa. Ja mitä seikkailuja onkaan koettu!

Natusella oli hyvä elämä. Parempi kuin monella muulla, sen tiedän. Mitään en olisi voinut enempää tehdä. Viimeisenä suurena rakkauden tekona annettiin Natusen mennä sinne, missä mihinkään ei enää satu eikä kolota. Sinne missä ei ole syöpää eikä nivelrikkoa.

Nähdään taas Natunen. Jää kummittelemaan, jooko. On kova ikävä. Rakastan paljon. Olet ikuisesti sydämessä ja tatuoituna iholla. Sopivasti tuossa rinnan päällä, sydäntä lähellä.

Olet ykkönen. Hurja Rouva Natunen.

En unohda ikinä. Äitin hassu rakas.

34 kommenttia:

  1. <3 En kyllä voinut itkemättä lukea tätä postausta. Voimia teille rutkasti, ei ole helppoa tehdä sitä tärkeää päätöstä.

    Natunen on myös ilahduttanut täältä ruudun takana seurattuna siitä lähtien, kun aloin sun treeniblogia lukea. Hän toi iloa monen ihmisen elämään.

    Voi Natunen <3 Mutta nyt on ilman kipuja. Siellä se mun arkajalka Emppukin on missä lie ovatkaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vollottaen on kyllä kirjoitettukin. :( Kiitos paljon. Päätös oli onneksi helppo ja selkeä, siinä ei ollut edes toista vaihtoehtoa.

      On jotenkin niin liikuttavaa ja ihanaa ajatella miten monelle Natunen oli tuttu. Kuinka moni pääsi osaksi Natusen elämää blogin/blogien ja instan kautta. Mun mielestä on aivan parasta ajatella, että niin moni sai siitä osan. Kun olihan se nyt maailman paras kissa, omituinen ja niin jumalattoman suloinen otus.

      Nyt on ilman kipuja ja se on tärkeintä. Mä ajattelen, että Natunen on edelleen täällä meidän kanssa ja yhdessä mennään rajan yli sitten joskus kun mun aikani tulee <3

      Poista
  2. Itkuhan tätä lukiessa tuli. Itsellä on vasta vajaa vuosi siitä kun mun ensimmäinen ikioma kissa jouduttiin lopettamaan. Kovasti yritettiin taistella, muttei pieni jaksanut, oli niin sairas. Ja vain 1,5-vuotias:(

    Voimia teille elämän opetteluun ilman rakasta lemmikkiänne <3 Se on kamalaa päättää toisen elämästä, vaikka tietääkin, että parempi niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunne siis välittyi.. Tiedän myös mitä on joutua luopumaan noin nuoresta kissasta. Edellinen kissani piti lopettaa sairauden vuoksi juurikin 1,5 -vuotiaana. Otan osaa.

      Kiitos <3 Mä näen sen aivan ihanana asiana, että juuri minä ja me saatiin päättää Natusen elämästä. Koska se on sitä suurinta rakkautta, kun päästää toisen pois kun kivut on liian suuret tai elämänlaatu muutoin heikko. Ei kukaan toinen sitä hetkeä olisi osannut päättää, kun ei kukaan toinen voinut tuntea Natusta niin kuin minä ja me. Se lahja oli hienoin, mitä Natuselle saatoin antaa. Oli ihan parasta, että se päätös oli juuri mun käsissä.

      Poista
  3. Kauhee miten paljon ihminen voi itkeä tätä lukiessaan... voimia teille... <3 :'(

    VastaaPoista
  4. Huhhuh tätä kyynelten määrää. Voi Natu. ♡ Hurjasti voimia ja haleja teille, olette ajatuksissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Reetta! <3 Toivottavasti sulla itku loppui kuitenkin kohta jo jälkeenpäin.

      Poista
  5. Osanottomme suureen suruunne ja menetykseen täältä Natusenkin entisiltä kotiseuduilta! Jaksamista ja voimia teille!

    Iloinen olen siitä, että saitte kaksi vuotta lisäaikaa elää yhdessä syöpähoitojen takia ja tuo aika oli hyvää aikaa Natuselle. Nyt oli oikea aika Natusen lähteä sateenkaarensillalle, vaikka se sattuu ja tuntuu vaikealta, mutta tulee aika kun yhteisiä kauniita ja ihania muistoja pystyy ajattelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Soleil. Noista kahdesta vuodesta olen ihan jumalattoman kiitollinen. Niistä olen onnellinen Natusen vuoksi ja meidän vuoksi. Ne elettiin niin täydellä ja suurella sydämellä, ettei koskaan ennen. Ne auttoi mua myös nyt tässä hetkessä, kun sain aloittaa surutyön oikeastaan jo silloin ja alkaa valmistautua tähän kaikkeen. Sen ansiosta pysyn nyt edes jotenkin kasassa.

      Poista
  6. Osanottoni ja voimia <3! Olen itse valitettavasti samassa tilanteessa. Olen seurannut blogejasi vuodesta 2012 ja koirani sairastui hieman ennen Natusta nivelrikkoon ja jouduimme mieheni kanssa viikko sitten tekemään saman päätöksen :( Suru ja tyhjyys on todellakin käsittämättömän raskasta, vaikka ratkaisu olikin ainut oikea... vielä suru muuttuu helpommin kestettäväksi, näin uskon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Ja samat sinne :( Ei ole helppoa, kun on niin tyhjää. Jotain niin suurta puuttuu, perheestä palanen. Onneksi mikään ei kestä ikuisesti, ei tämä kipukaan. Se mitä tunnetaan nyt ei ole se mitä tunnetaan koko loppuelämä. Aika on jännä asia, se auttaa aina. Ennemmin tai myöhemmin.

      Poista
  7. Voi Heidi <3 Itkin kun luin tätä. Kaikesta on tässä vuosien aikana (mitä sinuun olen blogiesi kautta tutustunut) huokunut se, miten äärettömän tärkeä tämä pikkuinen on sinulle ollut. Otan osaa suruusi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anumaaria <3 Kiitos myötäelämisestä myös. Tämä pikkuinen isolla persoonalla oli mun elämäni ehdottomasti tärkeimpiä otuksia eikä toista vastaavaa tule koskaan tilalle. Ei yksikään toinen ole niin kuin Natunen. Natunen oli jotain aivan erityistä. Maailmani kuningatar <3

      Poista
  8. Voimia ja rohkeutta sinne.

    VastaaPoista
  9. Olen niin pahoillani teidän puolesta. Kyyneleet valuu täälläkin. Paljon paljon voimia teille molemmille. <3

    VastaaPoista
  10. Eihän mitkään sanat riitä tällaisessa tilanteessa, mutta halusin tulla ilmaisemaan tukeni ja osanottoni. Omakin kokemus rakkaan menettämisestä (monessakin muodossa) löytyy, joten osaan hieman eläytyä siihen mitä koette, ja tämä teksti nosti omatkin vanhat tuntemukset pinnalle. En voi toivoa teille kuin voimia, paljon voimia ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna <3 Eihän tässä auta oikeastaan mikään muu kuin aika. Sanoilla saattaa olla silti joskus suurikin voima, kun ne ilmaistaan oikeassa kohtaa. Itseä jotenkin lohduttaa ylipäätään se, että Natusen taivalta seurasi niin moni ja niin moni Natuseen ihastui. Nyt me kaikki jaetaan sitä samaa surua. Meillä se suru nyt on luonnollisesti suurin, mutta sitä on ripoteltu vähän joka puolelle. Natunen oli monelle sen verran tärkeä, että moni häntä suree, edes vähän. Se tuntuu lohduttavalta.

      Poista
  11. Otan osaa suureen suruunne <3 Itse saattelin omat kissani ikuiseen uneen vuosina 2011 ja 2012, 6 kk välein. Ikävä on yhä suuri, uskon että on aina...Ihollani on muistona kummastakin oma muistotatuointi nimineen ja elinvuosineen. Ja kaulassa kulkee muistokoru, jonka sisällä molempien kissojen karvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Ei ole helppoa sinullakaan ollut. :( Ihanat muistot olet ottanut! Meillä alettiin kerätä purkkiin Natusen karvaa jo silloin joskus kaksi vuotta sitten ja nyt meillä on sellainen karvapurnukka olemassa, mitä voi tarvittaessa nuuskutella ja kosketella. Mulla on samanlainen purnukka edesmenneestä kanistani. Tuo koruidea on aivan ihana. Ehkä sellaisen joskus hankin.

      Poista
  12. Osanottoni ja kovasti voimia suruun. Kaksi vuotta sitten jouduin pitkän taistelun jälkeen luopumaan 6-vuotiaasta kissastani suolistosairauden vuoksi. Viime keskiviikkona jouduin tekemään taas vaikean päätöksen, kun 4-vuotiaalta kissaltani pettivät munuaiset. Elämä tuntuu joskus niin epäreilulta. Onneksi surua vähän helpottaa, kun tietää ettei rakkaillamme enää ole kipuja. Niin paljon rakastamme, että voimme tehdä päätöksen heidän puolestaan. Nuku rauhassa Natunen, kaunista sinistä unta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja paljon voimia toivotan sinne sinunkin suruusi. Ymmärrän, että tuntuu kovin epäreilulta, niin nuoria kisujakin vielä. Sairaudet on niin kurjia ja sitä vain tahtoisi nuo ikuisesti pitää rinnalla. Epäreiluahan se on, että elämä ei mene niin. :( Pääasia onneksi on se, että eläin ei enää kärsi. Meidän työ täällä on vähän vaikeampi, kun se niin kovin sattuu kun pitää irti päästää, mutta se kuuluu toisaalta vain asiaan. Ja se kertoo siitä, että jotain tärkeää ja rakasta on ollut. Mä olen niin onnellinen siitä, että mulla oli Natunen elämässä. Jotain niin hienoa, jotain niin tärkeää ja jotain niin rakasta. Olen ylpeä siitä, että Natunen valittiin mulle ja että mut valittiin Natuselle <3 Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Koko tällä jutulla, jokaisella sen vaiheella, kaikella sillä miten siinä kävi.

      Ja se tarkoitus on se, että juuri me oltiin eläimillemme oikeat ja nuo karvapallot oli juuri oikeita meille.

      Sinistä unta.. Ihana. Kiitos. <3

      Poista
  13. Voi Heidi! En osaa sanoa mitään tarpeeksi tyhjentävää enkä itse ole vastaavaa kokenut, mutta oon niin valtavan pahoillani teidän surusta ja kivusta, vaikka kaikki menikin lopulta Natusen ja teidän kannalta melkeinpä niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa voi mennä. Voimia ja sydän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos May <3 Aina ei ole sanoja eikä niitä tarvitsekaan olla. Onneksi jokainen päivä on edellistä helpompi ja tästäkin me selvitään. En voi uskoa että siitä on nyt viikko.. Että vielä viikko ja yksi päivä sitten Natunen oli meidän kanssa täällä. Nyt enää sydämessä ja tiukasti onkin siellä elämän loppuun asti. <3

      Poista
  14. Voi Natunen :'( Vuodatin muutaman kyyneleen itsekin. Jaksamista teille! <3

    VastaaPoista
  15. Itkin suorastaan silmät päästäni alusta loppuun asti tekstiä lukiessani. Näin lemmmikinomistajana kosketti vain niin syvältä. Etenkin kun lukemisen ajan rinnan päällä maata kehräsi toinen kissoistani, jolla noin kuukausi sitten todettin nivelrikkoa toisessa lonkassa. Diagnoosin saatuani pillahdin jo eläinlääkärissä itkuun kun eläinlääkäri mainitsi eutanasian mikäli kipulääkitys ja muut hoitomuodot eivät riitä pitämään kissan elämänlaatua elämisen arvoisena. Kissan ehdoilla mennään, ja kun se päivä koittaa kun kissa on niin kivulias että on tullut aika päästää se kivuistaan, nii luopuminen tulee olemaan rankkaa vaikka sen on etukäteen tiennytkin. Eihän sitä koskaan tiedä etukäteen koska luopumisen aika tulee, mutta onhan se konkreettisempaa kun ikään kuin diagnoosista alkaa lähtölaskenta. Jo pelkkä päivittäinen kipulääkitys loppuelämän ajan oli korkea kynnys itselle, mutta koska kissa on kuitenkin pirteä ja liikkuu jne, niin ei ole vielä sen aika poistua. Toivottavasti ei ole vielä pitkään aikaan <3

    Voimia teille suruun. Otan osaa.

    -Venla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, pahoitteluni moisesta itkuvyörystä! Olen kuullut samaa monelta ja useaa kautta, että tätä ei ollut helppo lukea. Kaikki ei edes pystyneet sitä loppuun asti lukemaan. Sitä lemmikinomistajana samaistuu niin voimakkaasti.

      Ikävää, että sielläkin on nivelrikkoa löytynyt. Onneksi tuo ei kuitenkaan välttämättä ole sellainen vaiva, että se veisi kyvyn elää joskus. Suurelle osalle kissoista nivelrikkoa tulee vanhemmalla iällä ja vaivan kanssa voi elää hyvinkin pitkään ja täysillä, eikä se välttämättä koskaan vie kissaa elämästä pois. Joskus niin harmillisesti kuitenkin käy, kuten meillä kävi. Silti olen siihen tyytyväinen, että syöpä ei Natusta saanut. Se me voitettiin, nivelrikkotaistelu sitten taas hävittiin.

      Jollekin sitä aina lopulta häviää. Nuo elukat kun ei elä ikuisesti koskaan. Ja se on kyllä niin väärin.

      Toivon kissalle pitkää ikää ja teille vielä monia yhteisiä vuosia <3 Paijaa otusta vähän mun puolesta kanssa.

      Kiitos!

      Poista
  16. Eksyin blogiisi sattumalta googlen kautta. Otan suuresti osaa suruusi. <3

    Menetin 1,5 vuotta sitten 11-vuotiaan kissani. Syöpä leikattiin kolme kertaa, mutta viimeisellä kerralla lääkäri uskalsi ottaa vain yhden patin kolmesta pois. Muutaman kuukauden päästä kisulle tuli pahoja hengitysvaikeuksia, joten päätin että on aika päästää irti. Se oli todella vaikeaa, sillä kissa oli oma pirteä itsensä loppuun asti. Eniten kadutti se, että jouduin ennen viimeistä piikkiä poistumaan huoneesta. En pystynyt olemaan tukena loppuun asti.

    Nyt käyn taas tätä samaa asiaa läpi. Jäljelle jäänyt kissani, pian myös 11-vuotias, kävi juuri toisessa leikkauksessaan. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli hyvänlaatuinen kasvain, mutta näitä kahta uutta ei edes lähetetty enää tutkittavaksi. Parhaimmassa tapauksessa saamme pari vuotta lisää, ja silloin kissa on jo aika lähellä tämän rodun keskimääräistä elinikää.

    Vaikeinta tässä kaikessa (menettämisen lisäksi) on se, että ihmisten mielestä tuntuu olevan jotenkin todella väärin surra "jotain kissaa". Ei löydy ymmärrystä tai tukea alkuunkaan. Kissani ovat olleet minulle tärkeämpiä kuin yksikään ihminen, en olisi selvinnyt monesta vaikeasta elämäntilanteesta ilman niitä. Tuntuu kuin iso osa itsestä kuolisi samalla.

    Kiitos tästä kirjoituksesta, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä, että on ihan ok rakastaa ja välittää, oli ystävä minkälainen tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei sinä nimetön, kiva kun eksyit tänne ja löysit tästä itsellesi positiivisen viestin. <3
      Kaikki eivät sitä ymmärrä, että eläimet on toisille perheenjäseniä, ja vaikka ymmärtäisivät sen, eivät ymmärrä sitä että kyseessä saattaa olla tärkeydeltään täysin ihmisiin verrattava tai jopa tärkeämpi olento. Minä en häpeä myöntää, että Natunen oli mulle elämäni toisiksi tärkein olento. Koska niin Natunen oli. Se on vain faktaa. Ei kukaan toinen voi määritellä sinulle tärkeiden asioiden tärkeyttä, sillä se on henkilökohtainen tunne. Eikä ne tunteet ole koskaan väärin.

      Otan osaa menetyksesi johdosta ja surettaa puolestasi, että käyt sitä samaa läpi uudemman kerran. :( Tilanne siellä kuulostaa hyvin paljon samalta kuin mitä meillä oli Natusen kanssa. Toivotan voimia ja haluan myös muistuttaa, että tämä loppuaika on kaiken ohella lahja. Kun todella tiedostaa, että se tulee loppumaan jossain kohtaa, sitä elää hetkessä ihan eri tavalla kuin ennen. Itse hukutin Natusen rakkauteen, ruokaan, leluihin ja kaikkeen mahdolliseen, ja otin paljon kuvia ja videoita. Kaikkea tuota vieläkin enemmän kuin ennen, vaikka ennenkin sitä kaikkea oli jo valtavasti. Näin jälkikäteen näistä kaikista loppuajan hetkistä on aivan valtavan kiitollinen, vaikka sen kyllä tiedosti jo silloin, että siinä eletään aivan erityistä aikaa. Siksikin olen siihen tyytyväinen, että lähtö ei tullut yllättäen. Niin arvokasta aikaa oli tuo viimeiset kaksi vuotta.

      Voimia. Ollaan kiitollisia joka hetkestä niiden kanssa, jotka on meille tärkeimpiä <3

      Poista