perjantai 4. maaliskuuta 2016

Mitä kuuluu Natuselle? osa 2


Aiemmat tekstit aiheesta:


Nämä kakkososat on tältä toiselta syöpäkierrokselta.

Tämän viikon torstaina Natunen sai viimeisen sytostaattinsa. Puoli vuotta on taas sitä hoitoa siis takana. Tämähän oli jo toinen kerta kun meidän pitää tämä käydä läpi ja niin kovin pelottaa, jos edessä on vielä kolmas. Vai onko, vaikka syöpä palaisikin? Tällä hetkellä en tiedä. En ole uskaltanut vatsaa edes aikoihin tunnustella.

Vielä noin kuukausi sitten mietin, että voi kun voitaisiin jatkaa sytostaatteja ihan sinne elämän loppuun asti. Ei syöpä palaisi ainakaan niin ärhäkästi. Mitään sivuvaikutuksia ei ollut ja siksi niin mietin ja toivoin, vaikka tiesin ettei niin oikein voi tehdä. 

Sitten jotain kuitenkin tapahtui, enkä enää toivonut sytojen jatkuvan. Natusella alkoi ilmetä tärinää jaloissa. Tähän on kerrottava vähän taustaa, sillä tuo tärinähän ei ole mitään kovin kummallista tämän eläimen tapauksessa. Natunen on manx ja se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että sillä on töpöhäntä. Töpöhäntä on kissalle epänormaali, mutaatio, ja Natusen tapauksessa se mutaatio jatkuu sinne selkärangan puolelle. Jo yli kymmenen vuotta sitten huomasin sillä pientä tärinää takajaloissa ja sitä tutkittiin silloin eläinlääkärissä muutamaan kertaan, kunnes vihdoin kiikutettiin röntgeniin ja kuvista löytyi lähellä häntää olevista nikamista vähän yhteenkasvamista, tai tässä tapauksessa siis tuo hännän mutaatio vaan jatkui sinne selkärankaan asti. Tämänkaltaiset jutut ei ole manxeilla harvinaisia ja joskus ne voi johtaa siihen, että eläin pitää lopettaa, kun nikamien välissä menevä hermo on niin puristuksissa ettei eläin hallitse takapäätään enää juuri ollenkaan, tai ollenkaan. Natusella onneksi tästä johtui vain tuo minimaalinen tärinä, mitä kaikki eivät edes nähneet. Minä tietysti omistajana vahtasin sitä kuin haukka ja näin jokaisen tapahtuman ja liikkeen. Kipuja ei ollut, joten tällä vain mentiin ja oltiin onnellisia, ettei se meillä johtanut mihinkään suurempiin ongelmiin.

Nyt kävi kuitenkin niin, että tärinä sekä voimistui että sitä alkoi olla myös etujaloissa. Järkeilin, että nivelrikko oireilee siellä, mikä rakentaa selkään ylimääräisiä luutumia. Sehän ollaan tiedetty, että sitä siellä selässä on, se ei vain ole aiheuttanut mitään muuta kuin napsumista tätä ennen ja suurempia hyppyjä Natunen on saattanut vältellä. Tuosta tärinästä ei näyttänyt olevan sille edelleenkään mitään haittaa, mutta sitten alkoi ruokahalukin lähteä. Tuota en osannut yhdistää nivelrikkoon, kun sytojen aikana Natusen ruokahalu on muutenkin ollut vähän vaihteleva. Viime kerralla ruokahalua ei ollut melkein kuuteen kuukauteen, nyt on selvitty paljon paremmin, kiitos närästyslääkkeen siinä sytojen ohessa. Laitoin tämän siis sytojen piikkiin kuitenkin, kun noin loppusuoralla oltiin, että ajattelin niiden nyt vihdoin alkavan aiheuttaa ongelmia. 

Natusesta alkoi kuitenkin tulla apaattisempi, väsyneempi. Näki, että sillä oli aika kurja olla. Tuosta ei taas tiennyt, että onko sillä niin kurja olla, koska ei saa ravintoa tarpeeksi ja on voimat yksinkertaisesti pois. Sitten kävi niin, ensimmäistä kertaa ikinä, että Natunen ei tullut ovelle vastaan kun tultiin työpäivän jälkeen kotiin. Kaikki ei ollut ok.

Kaivoin (piikittömän) ruiskun laatikosta, mikä on siellä ollut Natusta varten jo edellisestä sytohoidosta lähtien ja aloin imeä ruoan kastiketta kupista ja ruiskutin sitä Natusen suuhun. Toistin sen niin monta kertaa kun kyseistä kastiketta riitti. Sitten aloin tutkia netistä mitä kissalle pitäisi ruiskuruokana syöttää, jotta se saisi mahdollisimman paljon ravintoaineita sisäänsä. Törmäsin valmisteeseen, mitä saa ihan eläinkaupoista. Sitä haettiin. Ja sillä tiellä ollaan edelleen osittain.


Tärinä jatkui, kunnes yhtenä päivänä Natunen meni alakertaan tarpeillensa, jossa rouvalla on siis toinen kahdesta vessakopastaan. Olin itse yläkerran vessassa laittamassa naamaani kuntoon. Kuulin miten sillä kesti portaissa pitkään. Ihmettelin sitä vähän, mutta en tarpeeksi että olisin mennyt katsomaan. Portaiden yläpäässä se itki. Valitti muutamaan otteeseen ja mies keittiöstä näki miten takajalat ei oikein kantaneet. Natunen rojahti maate keskelle keittiötä. Siinä vaiheessa mietin, että soitan eläinlääkärille ihan kohta. Silittelin Natusta kuitenkin ensin ja se kehräsi kovin. Ja hetken päästä nousi siitä ja käveli ihan normaalisti syömään. Tärinä loppui tuohon.

Tästä ajattelin, että sillä oli joku kramppi ollut selässä ja nyt se laukesi. Natunen oli selvästi virkeämpi seuraavat pari päivää ja kaikki oli normaalisti, eikä mikään tuntunut juuri vaivaavan. Ei ollut syitä enää soitella eläinlääkärille.

Mutta sitten tärinä palasi. Ilmeisesti portaissa oli jokin hetkeksi napsahtanut jollain lailla kohdilleen, mutta nyt palattiin siihen normaalitilaan, missä sitä tärinää taas oli. Ja ruokahalu meni jälleen, kissan elo kurjemmaksi. Googlettelemalla tämä kaikki sopi nivelrikkoon, ei sitä itsekään tee mieli syödä jos on kipuja. Selkään on ilmeisesti kasvanut niitä luutumia vain lisää ja nyt ne aiheuttaa myös kipua. Myös kakkaamisen jälkeen Natunen joutui ottamaan lepoa, eli sekin selvästi aiheutti sille kipua. Syömättömyys aiheuttaa Natusella oksentamista (tyhjä maha ilmeisesti ärsyttää/närästää, kuten on tehnyt jo jokusen vuoden), ja se kakominen tekee selälle pahaa. Senkin jälkeen rojahtaa maate. Soitin eläinlääkärille soittopyynnön ja sain seuraavana päivänä soiton takaisin. Kipulääkitys alkoi. 

Ja jos joku miettii tässä vaiheessa että miksi ei vain menty eläinlääkäriin, niin vastaus löytyy noista edellisistä teksteistä mitkä alkuun linkitin (pidä silmällä kohtia joissa kerrotaan Natusen käytöksestä eläinlääkärissä) ja sitten sekin, että mm. verikokeita on turha ottaa, koska sytojen vuoksi kaikki arvot on joka tapauksessa aivan pielessä. Ne ei paljasta mitään.

Jo ensimmäisestä annoksesta kipulääkettä Natunen selvästi piristyi, joskin kaukana ollaan normaalista. En osaa sanoa onko se täysin kivuton, mutta suurin terä kivulta on pois. Tärinä lieventyi selvästi lääkityksen myötä. Krooniseen kipuun paras vaste tuolla lääkkeellä tulee seitsemän päivän päästä, eli tässä pitää vielä odotella jokunen päivä sen tehon arviointia. Alkuun sillä mennään isolla annoksella se seitsemän päivää ja sitten tarvittaessa annetaan aina puolikas annos. Väsynyt Natunen on, en edes muista milloin olisi viimeksi leikkinyt, saati saanut sille niitä niin ominaisia hepuleita. Ei niistä kauaa ole aikaa, mutta tuntuu nyt niin kaukaisilta. Portaat Natunen menee alas hyvin, mutta ylös kannan. Kun ollaan pidempään pois kotoa (työpäivä jne.), suljetaan pääsy alakertaan kokonaan. Ettei hyydy portaisiin, ettei kärsi. 

Ensimmäistä kertaa Natunen tuntuu sairaalta. Edes syöpä sitä ei saanut aikaan, ei sytostaattihoito, mutta nivelrikko sen teki. Natusesta tuli ihan yhdessä viikossa vanha. 

En tiedä saanko Natusta enää koskaan takaisin, siinä mielessä mitä se oli ennen kuin tämä uusin oireilu tuli. Sen katseessa on jotain muuttunut niin, etten tunnista niitä silmiä enää. Paljon haleja ja läheisyyttä on jaettu ja tuettu kun on sattunut. On itketty ja surtu sitä, että tällaisessa tilanteessa ollaan. Että koskaan ei saa hetken lepoa. Ei Natunen, eikä meistä kumpikaan. Itsehän olen hyvin väsynyt tähän kaikkeen huolehtimiseen. Välillä tuntuu, etten jaksaisi enää. Sytostaattien loppumisen johdosta siirryttiin nyt myös taas siihen tilaan, jossa odotellaan sitä syöpää palaavaksi. Hyvin epätodennäköistä on että se ei palaisi. Olisi ollut mukavaa, jos olisi saanut odotella sitä ilman tätä kaikkea muuta. Mutta sen sijaan kun sytot loppuivat, alkoi kipulääkitys ja toistaiseksi jatkuu edelleen päivittäinen ruiskuruokintakin, kun tarpeeksi se ei syö, vaikka jotain sentään jo. Noin kaksi kiloa on Natusen paino pudonnut.

Terapiassa on juteltu asiasta paljon ja terapeutille on selvää miten tärkeä eläin tässä on kyseessä. Kyseessähän on siis elämäni toisiksi tärkein otus, jos haluaa järjestykseen näitä ylipäätään laittaa. Heti mieheni jälkeen tärkein. Terapeutti vertasi tätä koko tilannetta omaishoitajana oloon, mikä on kyllä osuva kuvaus. Tässä on kohta kaksi vuotta aikaa siitä ensimmäisen syövän löytymisestä ja siitä hetkestä mun elämäni muuttui. Siirryin elämään, jossa huolehdin ja hoivaan, lääkitsen ja hoidan ja pidän huolen että kaikki on hyvin ja kun kaikki ei ole aina hyvin niin sitten olen sydän syrjälläni ja huolehdin lisää, pelkään Natusen puolesta, pelkään itseni puolesta, olen valvonut ja seurannut toisen eloa leikkausten jälkeen päiviä tai viikkoja 24/7, yritän koko ajan valmistautua tulevaan että selviän siitä tuli sieltä mitä tahansa, olen tuntosarvet pystyssä Natusen voinnin mahdollisen muuttumisen suhteen jatkuvasti, lääkitsen ja ruokin ja hoivaan ja huolin taas lisää. Kaksi vuotta. Joka päivä. Ja koko ajan on se tieto takaraivossa, että syöpä tulee vielä takaisin ja kaikki alkaa alusta tai vaihtoehtoisesti toinen on jo niin huonossa kunnossa tai muuten vain vanha, ettei leikkaus enää kannata ja mitä kaikkea se sitten tarkoittaa. Ei näitä ajattelemalla välttämättä ajattele, vaan ne pyörii ajatuksissa itsekseen ja kutsumatta.

Onko se ihme, että tuntuu, ettei aina oikein jaksa? Välillä menen ihan äärirajoilla, välillä menen rajojen yli. Vahva olen vain silloin kun jotain pitää hoitaa, eli lääkitykset ja ruokinnat ja muut käytännön asiat hoituu rutiinilla ja asenteella, ne vain pitää hoitaa. Niiden ulkopuolella olen ihan poikki. Nykyisin koen vahvasti, että tarvitsen tästä kaikesta säännöllisesti taukoa ja niitä taukoja olenkin koittanut järjestää. Kotona ei oikein lepoa enää koskaan saa, koska kotona se kaikki on vahvasti mielessä jatkuvasti. Onneksi on muutamia ihmisiä, joiden seurassa saa välillä hetkeksi unohtaa.



Niin raastavaa tämä välillä on. Kun rakastaa näin kovin ja välittää niin valtavasti ja haluaisi vain, että toisella olisi kaikki hyvin koko ajan, mutta kun ei ole, eikä sille voi välttämättä lopulta tehdä mitään. Ottaisin nuo kivut koska vain itselleni, milloin vain. Miksi en saa ottaa? Miksi en voi ottaa? 

Miksi Natunen lipsuu pois, koko ajan kauemmaksi? Miksi ei vain saa pitää kiinni eikä koskaan päästää irti?  

5 kommenttia:

  1. Voi Heidi :(. Niin hyvin kuvasit ne tunteet, mitä olen itse kaikkien hiipuvien lemmikkieni kanssa käynyt läpi. Sillä erotuksella, että itse en halunnut taukoja, vaan oli usein sellainen järjetön olo, että pakenen jonnekin sen rakkaan potilaan kanssa, jonnekin pois, missä se ei muka enää olisi sairas. Ja en jaksanut ketään ihmisiä. Ja kun yhden kanssa on saattohoidon käynyt läpi, niin se on julman kylmä ja tiputtava tunne, kun huomaa jonain päivänä, että nyt mennään taas seuraavan kanssa samaa polkua.

    Kuitenkin, vaikka se luopuminen on ollut ihan kamalaa, tuskallista ja tuntuu, että raaja revitään irti, niin saattohoidon päättyminen on tuonut myös aika nopeasti rauhan siitä, että se rakkain ei enää kärsi kivuista ja pahoinvoinnista.

    Meidän Nekulla oli myös selkärangassa silloittumaa ja nivelrikkoa, samoin ensimmäisellä koirallani. Saako Natunen nyt gabapentiniä kipuun? Sen pitäisi olla ainakin tehokas, mutta pahoinvointiin voisit kysellä lääkäristä Cereniaa? Sitä mun kaikki vanhat kissat ovat syöneet ja on helpottanut älyttömästi ruokahaluunkin. Reseptivalmiste, joka on pahoinvointilääke ja lievittää myös mahdollista sisäelinkipua, joita varmaan kaikilla syöpäpotilailla saattaakin olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti tuttuja tunteita meille molemmille, kyllä. Jotenkin hellyyttävä tuo sun ajatuksesi paeta jonnekin, missä se ei enää olisi muka niin sairas. Halusinhan mäkin toisaalta ensimmäisenä takaisin Skotlantiin kun Natusen syöpä löytyi. Siellä asuessa syöpää ei ollut.

      Ihan varmasti on monella tavalla helpottavaakin kun sen tietyn hetken aika tulee. Tiedän sen jo nyt, että kun tässä mennään itse niin äärirajoilla, niin helpotus on satavarmasti yksi tunteista myös. Niin monesta syystä.

      Natunen sai nyt tulehduskipulääke Loxicomia. Meillä tuo oli käytössä myös leikkausten jälkeen ja tuossa nestemäisessä muodossa helpoin myös antaa. Katsotaan tämä viikko nyt tällä ja jos ei muutosta tule niin sitten soittelen taas lääkärille. Kiitos noista vinkeistä.

      Tähän päivään herättiin siten, että Natunen koitti kakata siinä onnistumatta. Luuli onnistuneensa, mutta mitään ei kuitenkaan ollut tullut ulos. Sen jälkeen oli taas ihan poikki ja rojahti maate ja alkoi kakoa ja oksensi. Kivuton ei siis ole, tällaisissa pinnertävissä suorituksissa. Ei onneksi niin kivulias kuitenkaan, että valittaisi. Jos sitten tänään hakemaan Levolacia vielä näiden muiden lääkkeiden rinnalle, että tulisi kakka helpommin.

      Poista
    2. Ok, meloksikaamihan saattaa jo itsessään aiheuttaa sitä pahoinvointia ja oksentelua. Kissan kipulääkitseminen on kyllä tosi paljon vaikeampaa kuin koirien :/. Harvat tulehduskipulääkkeet käyvät ja sitten stydimmät (Tramal jne.) ovat jo niin voimakkaita, että meillä kisut on olleet ihan pöllyssä eivätkä yhtään oma itsensä, niin ei voi pitkäaikaiskäytössä oikein ajatella. Koiralle pystyi ihan huoletta antamaan vuosikaudet tulehduskipulääkettä ja se pärjäsi nivelrikkonsa kanssa niiden avulla tosi hyvin.

      Voisinpa auttaa jotenkin :(.

      Poista
  2. Natusella on ollut hyvä elämä. Se on saanut ja antanut paljon rakkautta. Voimia vielä vanhukselle ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitan juuri uutta tekstiä. Tänään aamupäivällä Natunen lähti tästä maailmasta ja meidän luota pois.

      Poista