torstai 31. maaliskuuta 2016

Lentämisestä ja hukkumisesta


Kyllä asiat on muuttuneet. Minussa.

Huomasin jo hyvin nopeasti että ne asiat, joita tahdoin tehdä ennen Natusen kuolemaa eivät ole asioita, joita enää tahtoisin. Ne, mitkä silloin tuntui lentämiseltä, ei enää siltä tunnu. Huomaan nyt, että moni sellainen asia oli nimenomaan taukoa siitä kaikesta huolesta ja huolehtimisesta, ja sitä kautta varsin elintärkeitä, että pysyin ylipäätään järjissäni. Eikä siinä ole ollut mitään väärää.

Tuoreimpana uutena asiana oli alkoholi, mikä tuli takaisin kuvioihin vuoden alussa, melkein yhdentoista vuoden tauon jälkeen. Halusin sen takaisin ja se oli ylipäätään kokemuksena niin uusi ja jännittävä, että se tarjosi sitä kautta tauon kaiken sen huolen keskelle. Ja se oli hauskaa. Humalaa en kertaakaan halunnut enkä sitä tavoitellut, mutta sen puutteesta huolimatta kokemus jo itsessään rentoutti ja antoi muuta ajateltavaa. Seurasta tietysti puhumattakaan.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tuo haluni alkoholin nauttimista kohtaan hiipui pois Natusen kuoleman jälkeen. Yritin juhlistaa sillä uuden asunnon vuokrasopimusta, mutta jo kaupassa tiputin mieleisen siiderimäärän kolmesta kahteen ja lopulta join vain yhden, eikä se uponnut helposti.

En enää kaipaa senkaltaista lentämistä.

Mutta uskon, että se on jollain tapaa minulle hyväksi, ja siksi koitan pitää tätä tapaa yllä. Niin hassua kuin se onkin, niin hyväksi tuo varmasti minulle on.

Toinen mikä on nyt jäänyt pois, on musiikki. Musiikki on aina ollut äärettömän tärkeää ja se on tarjonnut tilan ja paikan, mihin hukkua. Se tuntuu myös lentämiseltä, mutta enemmänkin hukkumiselta. Hukkuminen on tässä tapauksessa kuitenkin hyvää hukkumista, ei tukahduttavaa, vaan vähän lentämisen kaltaista. Sellainen hetki, jossa ajantaju katoaa ja sitä vain siirtyy toiseen todellisuuteen.

Natusen kuoleman jälkeen en ole kuuntelemalla kuunnellut musiikkia. Salilla on tietysti aina napit korvissa, jotta kykenen keskittymään yhtään mihinkään siellä, ja välillä saan sen tunteen siitä hukkumisesta ja lentämisestä sielläkin. Se on toinen maailma.

Mutta sitä toista maailmaa en ole enää hetkeen kaivannut. Tai halunnut. En tiedä oikein miksi sitä välttelen. Se on ilmeisesti ollut niin vahvasti myös sitä taukoa murheista, että nyt sitä ei enää tarvitse siinä määrin.

Musiikin kuuntelusta tulee ensisijaisesti mieleen Natusen toisen syöpäleikkauksen jälkeisiä päiviä, kun yhtenä päivänä makasin sen kanssa lattialla ja kuuntelin pelkästään musiikkia koko päivän. Kaksitoista tuntia. Se oli hieno päivä. Natusen kanssa lattialla. Lauloin niin että illalla ja seuraavana päivänä oli kurkku kipeä.

En myöskään halua enää lähteä. Ensimmäistä kertaa mikään muu ei tunnu niin hyvältä kuin jääminen. Huomaan, että se suuri halu lähteä oli jonkinlaista pakopaikan kaipuuta sekin, ja tulevaisuuden suunnittelu oli kai pakollista, jotta näki siellä olevan jotain mukavaa ja jännittävää mitä odottaa, ajassa Natusen jälkeen. Hiljattain olen huomannut, että olen rakastunut tähän kaupunkiin syvemmin kuin moniin muihin paikkoihin. Tämä tuntuu kodilta. Tämä tuntuu siltä, että tänne on hyvä jäädä. Ja tämä tuntuu kaikelta tuolta juurikin ihmisten vuoksi. Kaikki näistä ihmisistä ei ole savolaisia, mutta tuntuu, että tämä kaupunki vetää myös puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Elämä täällä tuntuu pitkälti lämpimältä syliltä. Täällä on hyvä olla. Täällä luotan siihen, että ihmiset auttaa ja kaikesta selviää.

Täällä selviää siitäkin, kun Natunen kuoli. Tunnen, että olen niin paljon velkaa tälle kaupungille ja sen ihmisille. Velka ei tunnu taakalta vaan lämmöltä. Niin paljon tämä kaupunki on minulle antanut, eikä oikeasti mitään vienyt. Ei edes Natusta. Sen sijaan se antoi parhaan eläinlääkärin ja parhaan hoidon, lisävuosia ja niin paljon asiantuntemusta. Se antoi sen kaiken, ja siksi voin nyt tuntea massiivisen surun sijaan jumalatonta kiitollisuutta, että tänne tultiin.

En halua enää hukkua, enkä lentää niillä keinoin, joilla olen ennen lentänyt. Edelleen haluan kyllä lentää ja toivon, että haluan myös jatkossa hukkua. Olen siihen valmis, mutta en koe sille tarvetta. Jonakin päivänä taas.


Sillä nyt minä haluan lentää luistimilla pitkin järven jäitä ja kävellä kuun valossa keskellä ei mitään. Sitä minä haluan. Haluan tuntea oloni aivan pieneksi ja haluan tuntea tätä valtavaa kiitollisuutta kaikkea kohtaan. Haluan unohtaa välillä kaiken ja haluan hukkua uusiin tunteisiin, tähän kaupunkiin ja sen ihmisiin. Enkä halua juuri nyt lähteä. Jääminen ja pysähtyminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Ei ole enää kiire pois. Niin levoton kuin olenkin, niin nyt tahdon vain jäädä.

Sillä nyt jääminenkin tuntuu lentämiseltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti