lauantai 19. maaliskuuta 2016

Kaksi viikkoa


Huomenna siitä tulee kaksi viikkoa, kun meistä kolmesta se pienin lähti pois tästä elämästä. Olen yllättänyt toipumisellani sekä itseni, että monet muutkin. Terapeuttini mukaan lukien.

Ajatukseni siitä, miten tämän ajan olisi pitänyt kulua, on ollut hyvin erilainen kuin miten se on mennyt. Mielessäni näin itseni makaamassa sängyssä aamusta iltaan sen kaksi viikkoa, itkien tunnista toiseen. Pelkäsin ikävän aiheuttamaa kipua etukäteen aivan valtavasti enkä ollut ihan varma miten hyvin sitä voi selvitä. Tiesin, että jotenkin selviän, mutta että se on tapahtunut näinkin vaivattomasti ja nopeasti, on yllättänyt minut. Luulin, että tarvitsen töistä vapaata sen kaksi viikkoa. Natunen kuoli sunnuntaina. Olin tiistaina jo töissä.

Minulla oli joskus pupu. Sain sen muistaakseni kun olin 11-vuotias ja menetin sen kun olin 19-vuotias. Itkin sen perään neljä päivää ja sitten jotain tapahtui. Toivuin. Ilmeisesti tuo neljä päivää on minulle sellainen maaginen raja, sillä se pahin vaihe oli tälläkin kertaa selvästi ne neljä päivää.

Toipumisen nopeuteen on vaikuttanut monikin seikka. Uskon, että se auttoi, että Natunen oli ylipäätään siinä kunnossa missä oli ja kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Rakkaudesta sain päästää Natusen täältä pois ja tykkään siitä valtavasti, että sain tehdä sen viimeisen päätöksen eläimen puolesta. Se ei siis missään nimessä ollut ikävää eikä taakka, vaan lahja minkä sain antaa. Siitä olen kiitollinen, että päätös oli käsissäni. Kuka toinen olisi voinut tietää mikä on parempi Natuselle? Ei kukaan. Sen tiedän ihan varmaksi.

Etukäteen olin pelännyt, että Natunen pitäisi lopettaa joskus ennalta sovitusti ja vaikka kutsumalla eläinlääkäri kotiin, kun ei vielä ehkä olisi päällepäin niin kovin sairaskaan. Miten sellaisen kykenee sopimaan ennalta ja miten siinä kykenee odottamaan sitä päivää, nukkumaan yönsä ja hengittämään? Sitä pelkäsin. Tämä meni nyt paremmin.

Surun seasta nousi suureksi tunteeksi hyvin nopeasti myös helpotus. Helpotus siitä, että Natuseen ei enää satu ja helpotus siitä, että tämä omakin urakka on ohi. Sillä se oli oikeasti uuvuttavaa. Kahden vuoden taistelu. Osittain tuntuu, että tässä pystyy ensimmäisiä kertoja kahteen vuoteen nyt hengittämään vapaasti. Se tunne tulee enemmän ulkopuolelta kuin itsestä. Se tulee sieltä paikasta, missä Natusen on nyt hyvä ja kivuton olla. Se tuntuu lämpönä rintakehällä ja kiitollisuutena siitä, että ylipäätään saatiin tätä maailmaa tallustaa yhdessä ja kokea ihan hurjia ja hienoja juttuja. Olen rikkaampi siksi, että Natunen oli minun.

Uskon, että sekin, että kirjoitin sen blogikirjoituksen silloin heti sunnuntaina illalla selkeytti omaa päätä ja oli terapeuttinen kokemus sinänsä. Kaiken läpi käyminen vielä kerran, heti tuoreeltaan, auttoi ottamaan askeleita eteenpäin, kun sen oli itselleen jäsentänyt kokonaisuudessaan, vaihe vaiheelta. Jokaisella lauseella sitä päästi aina enemmän irti ja hyväksyi sen, että tämä on tapahtunut.


Tietysti yksi ratkaisevin tekijä tässä toipumisessa oli se, että siihen sai valmistautua sen melkein kaksi vuotta. Ja niinhän minä tein. Se vei melkein puolitoista vuotta, että sain sen työn tehtyä, ennen kun aloin tuntea että siitä voisi jotenkin selvitä. Jos tämä olisi tapahtunut nopeasti, olisi tunne tällä hetkellä hyvin erilainen. Mutta meillä olikin Natusen kanssa sopimus. Jokin aika ennen ensimmäistä syöpää sovittiin, että sitten kun pitää lähteä, se ei saisi tapahtua nopeasti. Että tarvitsen aikaa. Meni kuukausi tai pari ja ensimmäinen syöpä löytyi. Ja siitä hetkestä saatiin melkein kaksi vuotta. Meillä oli hyvä sopimus.

Kiitos, Natunen.


Olin ajatellut, etten pysty enää koskaan katsomaan ainuttakaan kissan kuvaa ilman ikävää, en hassuja kissavideoita enkä silittämään ainuttakaan kissaa. Sen sijaan olen selannut Natusen kuvia ja videoita, eikä niiden katsominen suureksi osaksi tunnu muulta kuin rakkaudelta ja kiitollisuudelta. Ne hymyilyttää ja naurattaa. Tuo ihana otus oli meidän. Valitsi meidät. Siitä olen niin valtavan kiitollinen.

Surusta kiitollisuuteen kesti sen noin neljä päivää. Ensimmäinen työpäivä meni suureksi osaksi tihrutellessa ja kotona iski todellisuus jyrinällä päälle, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei työpäivän päätteeksi kipittänytkään ovelle vastaan eikä näkynyt missään muuallakaan. Ei ikkunalla odottamassa. Mun napsuvarpaani ei ollut enää tässä elämässä. Niin paljon sitä toivoi, että koti ei olisi niin tyhjä.


Sen neljännen päivän kohdalla tuli lämpö asumaan rintakehälle. Ymmärsin sen, että kun Natusen on nyt kivuton olla, niin miksi minun olisi huono olla? Se tunne melkein pakahdutti, kaikki se kiitollisuus ja rakkaus. Miksi minä kärsisin, kun Natusella oli nyt kaikki niin hyvin? Ensimmäistä kertaa täysin hyvin aikoihin. Enää ei tarvinnut pelätä mitään, ei mihinkään sattunut eikä kukaan pakkoruokkinut kun ruoka ei maistunut. Natusen oli hyvä. Siispä mun oli kanssa hyvä. Eikä ikävä enää raastanut. Vedin syvään henkeä ja tuntui niin jumalattoman hyvältä ja kevyeltä. Jo neljäntenä päivänä.


Toki vaikeita hetkiä mahtui niihin ensimmäisiin päiviin. Ensimmäiset kerrat on olleet kaikista vaikeimpia. Kun ensimmäistä kertaa meni nukkumaan ilman, että Natunen käpertyy siihen viereen. Ensimmäinen kerta suihkussa ilman Natusta, joka sinne tuli pitkälti poikkeuksetta aina mukaan. Viimeiset kuukaudet nostin sen ylös portaita. Sitä se aina odotti. Hyppäsi penkin päälle alakerrassa, jossa ujutin käteni sen massun ali niin, että se makasi käsivarrellani jalat suorina käsivarren molemmin puolin. Ja kehräsi. Ensimmäisenä yksinäisenä suihkukertana itkin koko suihkussa olon ajan. Ensimmäiset kaksi kertaa nostin sen edelleen mukaani portaat ylös ja laskin lattialle portaiden yläpäässä, vaikkei Natusta enää ollutkaan. Edelleen myös vilkutan ja kerron mihin mennään kun kotoa lähdetään.

Sanon, että heippa Natunen. Ole kiltisti. Ja söisit jotain, jooko.

Sunnuntaina kerättiin suurin osa Natusen tavaroista pois. Maanantaina keräsin lelut lattioilta. Se hajotti ja se sattui. En melkein pystynyt siihen. Se oli vaikeampaa kuin Natusesta irti päästäminen klinikalla. Istuin siinä lattialla lelupino edessäni, enkä saanut laitettua niitä pitkään aikaan pois. Sydän särkyi. Istuin ja itkin. Puristin leluja kämmeneeni enkä halunnut päästää irti. Jouduin ihan todella tekemään töitä että sain laitettua ne pois. Osa meni ystävän kissoille, osan kuluneimmista laitoin roskiin ja muutaman tärkeän säästin.


Natusen sateenkaaripallo oli sen lempparipallo. Sen kanssa palloteltiin lukuisia kertoja ja sen perässä juostiin. Seeprahiiri oli Natusen mukana kun matkattiin Saksaan. Karvapalloa kiikutti suussansa ja toi mouruten sen makuuhuoneeseen kun jo nukuttiin. Sydäntyynyyn kiehnasi kehräten.

Tämä talo muistuttaa Natusesta. Niistä paikoista, missä se aina ennen oli, mutta ei ole enää. Niistä kaikista jutuista, mitä missäkin tehtiin, miten leikittiin, mitä Natunen rakasti eniten tehdä ja missä se hassutteli ja touhusi. Missä sen kanssa halittiin ja pusittiin ja rakastettiin niin, ettei tunteen paljoutta meinannut kestää.

Täällä muistaa myös mistä Natunen viimeisen kerran käveli, vaikka jalat ei enää kantaneet. Missä kohtaa siihen viimeisenä täällä koski, mitä sille viimeisenä täällä sanoi. Missä oltiin ennen kuin viimeiselle matkalle lähdettiin.

Tämä muistuttaa siitä kaikesta, mitä ei enää ole.

Siksi meille oli jo heti silloin sunnuntaina selvää, että tänne ei voi jäädä. Meni pari tuntia siitä kun eläinlääkäristä tultiin tyhjän kopan kanssa takaisin, kun etsittiin jo asuntoa ja laitettiin muutamasta tiedustelua. Tiistaina käytiin ensimmäisellä näytöllä. Keskiviikkona toisella ja siihen kirjoitettiin vuokrasopimus eilen. Uusi alku. Se tuntui ja tuntuu aivan välttämättömältä. Otan ensimmäisiä askeleita aikuisena minuna ilman Natusta. Hain Natusen kotiin kun olin 19 -vuotias. Se on pitkä aika tähän päivään. Koko aikuisikäni. Yhden kissan elämän mittainen aika.


Ja eilen Natunen palasi taas kotiin. Viesti uurnan hakemisesta tuli töissä puhelimeeni ja tilanne konkretisoitui taas vähän liian todelliseksi ja itkuhan siinä pääsi. Puhumattakaan siitä itkusta mikä pääsi kun paketin avasi ja piteli uurnaa kädessä. Se on niin kaunis ja siellä se Natunen nyt lepää. Ajatus siitä, että haki Natusen postista kotiin oli jotenkin hyvin surrealistinen ja aika raastava. Se konkretisoi kaiken kyllä hetkeksi hyvinkin selkeästi.

Mutta sekin itku loppui. Itku loppuu aina joskus. Ikävä lakkaa raastamasta. Ja kun se lakkaa raastamasta, se saa hymyilemään ja se lennättää.

Ja sitten ulkona paistaa jatkuvasti aurinko.

Sillä maailma on kauniimpi paikka, kun sen sai Natusen kanssa tallustaa.

4 kommenttia:

  1. Ihana teksti (ja jo toinen, mikä saa mut tänään vetistelemään). :') Edelleen otan osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoitteluni vetistelyn aiheuttamisesta! Kirjoittaja vetisteli kyllä myös.. Ja kun luki tekstin uudelleen läpi.. Ja pari kertaa vielä sen jälkeenkin, kun piti lukea. Kiitos.

      Poista
  2. Nousi tippa linssiin tuossa lelujen poiskeräämisen kohdalla.. Oman koiravanhuksen poismenon jälkeen lamaannuin täysin kun piti edes ajatella moista. Onneksi mies oli armollisesti tehnyt tuon ikävän homman kun itse olin töissä.

    Ymmärrän myös niin hyvin tuon uuden asunnon hankkimisen. Uusi koiranpentu tuli kuukauden päästä edellisen kuolemasta, koska koirattomaan taloon oli musertava palata. Pentu ei tietenkään korvannut edellistä koiravanhusta, mutta suru oli helpompi kestää kun oli pentu josta piti huolehtia ja opettaa yhteiskuntakelpoiseksi. Edelleenkään nykyinen koira ei vastaa edellistä, mutta on yhtä rakas kuin edellinenkin ja tuo omalla tavallaan iloa elämään. Niin erilaista mutta kuitenkin samanlaista, vaikea selittää :) Mutta miehelle olen sanonut että luultavasti on pakko alkaa etsiä uutta asuntoa kun on nykyisen koiran aika lähteä, koska tätä asuntoa on todella vaikea kuvitella koirattomana.

    Ihmettelen vielä kuuden vuoden jälkeenkin mistä saimme miehen kanssa voimia tehdä sen lopullisen päätöksen, mutta rakkaus lemmikkiin on onneksi vahvempi kuin järki siinä vaiheessa. Otan myös todella osaa. Toivon myös että kun pahin on ohi voitte tarjota maailman parhaan kodin jollekin toiselle kisulle joka sitä on vailla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lelujen keräämisessä oli kyllä jotain aivan käsittämättömän vaikeaa. Siitä kirjoittaminen ja tuon kohdan lukeminen on itselle ehkä kaikista tuskallisinta. Tässä koko jutussa tuo lelujen kerääminen taisi olla kaikista kamalinta, niin hassua kuin se onkin näin sanoa.

      Meillä on tosiaan talo tyhjä, mutta koen, että sen kuuluu ollakin niin. Että sekin on ok. Ei tänne silti ole hyvä jäädä ja siksi muutetaankin, mutta tyhjänä pysyy meillä seuraavakin koti. Ymmärrän heitä jotka uuden ottaa kun edellisestä aika jättää, mutta itse en koe siihen mitään tarvetta, eikä mieskään. Aikaisintaan sellainen tulee tapahtumaan vasta joskus vuosien päästä, mutta ei välttämättä enää koskaan. Todennäköisempää on, ettei koskaan. Ja se on ihan okei.

      Poista