maanantai 15. helmikuuta 2016

Viisivuotissuunnitelma


Kuinka paljon sitä voi oikeasti asioihin vaikuttaa, ja kuinka paljon niihin kannattaa edes yrittää vaikuttaa?

Jos joku olisi kysynyt viisi vuotta sitten missä näen itseni viiden vuoden kuluttua, mitähän sitä olisi sanonut? Tiedän vain sen, että nykyisyydestä en olisi osannut ennustaa oikeastaan mitään. Tietysti olisin toiveena esittänyt, että mieheni kanssa olen edelleen yhdessä ja todennäköisesti naimisissa, kun kihloissakin oltiin jo silloin viisi vuotta sitten oltu huimat kuusi päivää.

Mutta olisinko osannut veikata, että naimisiin mentiinkin suurella kiireellä, kun päätettiin yhtäkkiä kartoittaa mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja sieltä meille mahdollisuus avautui? En. En olisi viisi vuotta sitten uskonut laisinkaan, jos joku olisi sanonut, että hei, mitä jos muutattekin ulkomaille. Olisin varmaankin nauranut, ihan vilpittömästi. Niin absurdia se olisi ollut.

Ja kun Saksaan muutettiin, en olisi ikimaailmassa osannut arvata, että muutetaan sieltä reilun vuoden kuluttua Skotlantiin. Aivan yhtä absurdi asia kuin ulkomaille muuttaminen alunperinkin. Saati sitten, että Skotlannista päätyi puolentoista vuoden jälkeen taas Suomeen ja juuri tänne Pohjois-Savoon. Ei näitä tiennyt ennen kuin niistä tuli ajatuksissa hetkeä aiemmin totta tai vasta kun ne jo tapahtui, vaikka jokainen muuttoajatus lähtikin itsestä. Ei sitä osaa edes ennustaa mitä tulee itse kohta haluamaan.

Tällä hetkellä en osaa ennustaa eteenpäin edes viikkoa. Toiveita voi aina olla, mutta en edes tiedä, mikä on viikon päästä todennäköisintä. Niin paljon sitä itsekin koko ajan muuttuu, jopa viikossa, ja elämä vie jatkuvasti eri suuntaan mihin ehkä ajatteli sen vievän. Tilanteet elää koko ajan ja huomaan monesti, että mitä ajattelin viikko sitten kohta tapahtuvan, ei olekaan tapahtunut vaan tilalle on tullut jotain ihan muuta.

Siksi mieluummin heittäydyn kuin yritän ennustaa tai suunnitella tarkasti. Välillä niissä elämän tuulissa kompuroi ja kaatuu, mutta ylös sieltä noustaan aina viimeistään jossain vaiheessa. Sitä heittäytyminen on. Se vie joka suuntaan.

Kun miettii sitä kaikkea, mikä juuri tähän hetkeen on vienyt ja johtanut, ei sitä melkein voi edes käsittää. Matka on ollut pitkä ja mutkikas. Täysin ennustamattomissa.

Missähän sitä on viiden vuoden päästä? En edes yritä arvata. Esitän vain toiveen ja se on se, että olen missä hyvänsä, olen siellä mieheni kanssa edelleen.

Haluaisin myös esittää toiveen sen suhteen, että kissan kanssa myös, mutta en siihen enää usko. Toivoa voisin, jos edes pikkuisen uskoisin. Todennäköisesti meitä on kuitenkin silloin enää kaksi. Se sattuu, mutta senkin kanssa voi jotenkin elää. Eikä vain murehtimalla, vaan heittäytymällä siihenkin. Se tulee mitä tulee, ja kaikki loppuu aikanaan.

Myös ne asiat, mitkä sattuu. Nekin menee ohi.

Viimeistään jossain vaiheessa.

Viisivuotissuunnitelma: mennä sinne minne elämä vie. 

2 kommenttia:

  1. Tärkeää on että uskoo siihen että elämä kantaa. Että ei pelkää etukäteen sitä mikä voisi tapahtua. Meillähän ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Meillä on vain nyt.

    VastaaPoista