keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kyllä minä niin mieleni muutin


Saahan niin tehdä, saahan?

Olen terapian myötä huomannut kyseenalaistavani paljon asioita itsessäni. Olenko se joka olen ajatellut olevani? Haluanko asioita, joita olen ajatellut haluavani?

Uusi-Seelanti on aiheuttanut viimeiset kuukaudet kasvavaa ahdistusta. Ajatus lähtemisestä jonnekin niin kauas on ollut kipeä. Koko ajan kipeämpi. Sieltä en pääse pois. Sinne pitää jäädä. Entä jos en tahdo jäädä, entä jos tahdon välillä käydä Suomessa? Entä jos jotain kamalaa tapahtuisi, miehelle vaikka? Olisin ihan yksin kokonaisella pallonpuoliskolla. Yksin toisella puolella maapalloa. Näitä olen mielessäni miettinyt, mutta silti ollut menossa.

Vaan en ole enää. Kun olen miettinyt mitä ihan tosissani haluan ja en halua, olen huomannut, että Uusi-Seelanti ei ole sitä mitä haluan. Olkoonkin maa täynnä taikuutta ja suunnatonta kauneutta, oikeaa kieltä ja mukavia ihmisiä. Se on liian kaukana. Ja sillä on väliä. Puoli vuotta sitten olisin lähtenyt harkitsematta mitään muuta. Nyt en enää halua. Ja sen ymmärtäminen tuli varsin voimakkaana kokemuksena, varmana ja helpottavana. Sen ymmärtäminen oli ihan tosissaan kuin taakka olisi harteilta kadonnut. Se oli kuin caps lockilla aivoihin painetut sanat. En tahdo mennä.

Olen laittanut viime kuukausina merkille itsessäni sen, ettei ennen niin pakahduttavaa kaipausta aiheuttaneet kuvat taikamaasta ole enää aiheuttaneet juuri mitään tunteita. Muuta kuin että se on niin kaukana. Sitten taas olen enenevässä määrin katsellut menoa Keski-Euroopan suunnalla ja pakahdellut niitä kuvia. Ja tajunnut, että ihan oikeasti se sydän vetää sinne, yhä edelleen. Eikä mikään muu paikka vedä sille vertoja, tuskin koskaan tulee olemaan sen vertainen, saati parempi. Ei edes Uusi-Seelanti, tuo taikamaa.

Samaan tahtiin kun tunteet kasvoivat Saksaa kohtaan, taas, hiipuivat tunteet Uutta-Seelantia kohtaan. Miehen kanssa asiasta ei tarvinnut sen enempää edes keskustella. Kyllä, molemmat meistä haluaa edelleen Saksaan, tai muualle Keski-Eurooppaan. Kotiin takaisin. Ja niin siitä tuli suunnitelma. Ja niin suunnitelma Uudesta-Seelannista lakkasi olemasta. Eikä se tunnu pahalta, ainoastaan hyvältä. Lämpimältä, rakkaudelta, kodilta.

Kun Suomeen Skotlannista tultiin, meidän ykkösajatus oli mennä muutaman vuoden päästä takaisin Keski-Eurooppaan. Täällä kuitenkin huomasi miten tärkeänä piti yhteistä kieltä, nimenomaan sillä tasolla, että sitä voi keskustella tuntemattomienkin kanssa. Ja kielen vuoksi aikoinaan lähdettiin myös Saksasta pois. Niin vaihtui paluumuutto niille seuduille tulevaksi muutoksi toiselle puolelle maailmaa. Kielen vuoksi. Pitkälti vain kielen vuoksi! Eikö se ole vähän hullu ajatus? Lähteä niin kauas käytännössä vain siksi, että siellä on vuoria ja puhutaan samaa kieltä? Voiko se kieli olla oikeasti niin suuri asia?

Kyllähän se on sitä ollut, myönnän sen. Mutta sen merkitys on nyt pienentynyt. Ei siksi, että en halua toiselle puolelle maailmaa eikä siksi, että en kestäisi elää tämän Saksa-kaipaukseni kanssa. Vaan siksi, että oli aika jolloin ne tuntemattomien kanssa höpöttelyt oli pitkälti sitä ainoaa sosiaalista kanssakäymistä muiden kuin mieheni ja perheeni kanssa. Nyt olen huomannut, että osaan jopa ystävystyä ja olen haalinut ympärilleni tärkeitä ihmisiä useampia. Olen tavannut ihmisiä, kertonut heille vaikka mitä, olen menettänyt muurini. Ja sitä kautta niistä (uusista) muutamista läheisistä on tullut sen miljoona kertaa tärkeämpiä kuin niistä muutamista tuntemattomista, joiden kanssa on toisinaan saattanut vaihtaa pari sanaa. Nyt tiedän, että kykenen tapaamaan ihmisiä, keskustelemaan, solmimaan ihmissuhteita ja hankkimaan ystäviä. Enää en ole ainoastaan sosiaalinen tuntemattomien kanssa. Ja nyt tiedän, että löydän tärkeitä ihmisiä ympärilleni myös Saksasta, oli kieli mikä hyvänsä. Koska olen siihen nyt valmis. Enkä enää jännitä.

Uuden-Seelannin jälkeen tuntuu, että Saksa on ihan tuossa vieressä. Niin hirmuisen lähellä, ei juuri missään. Itseasiassa saman verran siellä tapaisin isoa osaa tärkeimpiäni kuin täälläkin nyt, kun asutaan kuitenkin täälläkin kaukana monista heistä. Siltä osin ei edes nämä asiat muuttuisi. Ja koska se on niin lähellä, sieltä pääsee myös helposti takaisin, jos vaikka se kieli olisikin niin suuri ongelma. Mutta sen tiedän, että jos en toistamiseen koita, en voi tietää. Ja olen ihan valmis asian selvittämään.


Enkä voi uskoa sitä, miten onnekas olen, että pääsen sinne takaisin. Miten voikin käydä tällainen tuuri! Saan palata sinne, mitä en koskaan lakannut kaipaamasta. Saan palata kotiin. Kuinka onnekas olenkaan! Kuinka paljon enemmän siitä saakaan tällä kertaa irti, kuinka paljon nykyinen minä näkee enemmän ja on valmis ottamaan vastaan kuin silloinen minä. Kuinka monia huikeita reissuja on edessä, jotka jäi aiemmin kokematta, ja kun lemmikittä lähtee niin ei tarvitse enää tulla edes yöksi kotiin jos ei tahdo. Voih, pääsen taas piipahtamaan entisillä kotikulmilla, kävelemään jälleen siellä Tonavan vartta pitkin! En tiennyt, että se olisi koskaan enää mahdollista. Käsittämätöntä. Olen niin valtavan onnekas.

Tässä on noin vuoden verran kerätty rahaa säästöön Uutta-Seelantia varten ja suunniteltu sitä, selvitetty asioita ja ihmetelty kaikenlaisia muuttokuvioita. Ja nyt se vaihtuikin Saksaan. Yhtäkkiä Saksa on taas totta. Miten elämä joskus yllättääkään, kun asioita vähän enemmän pohdiskelee.

Sillä miksi mennä toiselle puolelle maapalloa, paikkaan jonne ei oikeasti edes halua, kun se mitä kaipaa, on tuossa ihan vieressä?

10 kommenttia:

  1. Kotiin on hyvä mennä ja asioilla on aina tapana järjestyä. :)
    Noin olen arvellut käyvänkin, lukenut tuon sinun kirjoitusten rivien välistä.
    En kohta viiden vuoden asumisen jälkeen voi moittia uudesta kotimaasta mitään muta kuin nettiyhteyksiä reissun päällä, ne pätkivät. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet hyvin lukenut rivien välistä, kun itse en olisi vielä viikko sitten uskonut koskaan meneväni Saksaan takaisin. :) Mutta onnellinen olen siitä, että tällainen ajatus nyt päähän putkahti ja sen verran vahvana, että siihen voi luottaa. Ja tietää, että kotiin pääsee vielä takaisin <3
      Reissun päällä olevat huonommat nettiyhteydet ehkä kestää niissä maisemissa. ;)

      Poista
  2. Saa muuttaa mieltään! Ihan niin monta kertaa, että löytyy se mitä oikeasti haluaa <3 Nää sun tekstit on niin huikeita, niin mukaansatempaavia! Tuntuu kuin olisi itse lähdössä takaisin Saksaan! :D Jeee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, ihanaista! Ja tiiätkö olen myös siitä ihan hirveän innoissani, että pääsen viemään mun lukijani takaisin sinne! :') <3
      Kiitos <3

      Poista
  3. Saksa vaan on paras! Eli ymmärrän ja symppaan todellakin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä se kyllä vaan on, ei siitä pääse mihinkään! <3 Kivaa, että ymmärrystä riittää tälle mielenvaihdokselle! :)

      Poista
  4. Saa muuttaa! Eikö ookin helpottavaa kun tajuaa mitä oikeasti haluaa? Gut instinct on ollu niin monta kertaa oikeessa et alan pikku hiljaa oppia luottamaan siihen. Ihanaa että sulla on mahdollisuus käydä tuolla terapiassa ja oivaltaa niin monenlaista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi saa! Ja onneksi aina välillä tulee näitä suuria oivalluksia. Tai ehkä että ne uskaltaa myöntää itselleen ääneen. Gut instinct on se millä pitkälti koko elämäni elän - mukava huomata että se lopulta aina herättelee ennen kuin on liian myöhäistä <3
      Terapia on kyllä ihan parasta. Niin mun juttuni, niin tarpeellinen ja niin jättimäinen kokemus. Voi sitä oivallusten määrää mikä siitä vielä seuraakaan!

      Poista
  5. Jei! Sit vaan saksan kurssille, nythän on aikaa oppia kielikin!

    T. Satunnainen lukija:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jollain tavalla varmastikin opiskelen kieltä. Vaikka sen suhteen ei olekaan mieli muuttunut - edelleenkään en usko että voin sitä koskaan oppia sille tasolle, mille sen haluaisin oppia. Mutta enää sillä ei ole väliä, en välitä etten osaa :) Mutta kyllä, jollain tavalla sitä opettelen joka tapauksessa.

      Poista