perjantai 16. lokakuuta 2015

Mihin katosi kaikki kauneus?


Lueskelin tässä viime päivinä vanhat päiväkirjani läpi. Niitä on kerääntynyt jokunen alkaen siitä, kun ensimmäisen kirjoitin 11-vuotiaana. Välissä on ollut silloin tällöin vuosikausien taukoja ja osittain tuo harmittaa, että tietyiltä ajoilta en ole kirjoitellut.

En ole kertaakaan ennen lukenut vielä läpi niitä Hausfraun päiväkirjoja (osat I, II ja III), joita Saksassa kirjoittelin. Pelkäsin ennen lukemista, että niiden myötä tulee valtava ikävä Saksaan. Vaikka kirjoja on kolme, niin niihin mahtui tarinaa vain noin neljän kuukauden edestä. Niin paljon rustailin joka päivä, sivukaupalla.

Mutta sen sijaan, että niitä lukiessa olisi syttynyt sen valtava ikävä ja kaipaus, sitä heräsi jotenkin todellisuuteen. Nuo nelisen kuukautta sijoittui aika paljon meidän Saksassa elon loppuaikoihin, mutta ei vielä kuitenkaan pelkästään niihin aikoihin jolloin alettiin sieltä suunnitella lähtöä. Sivuilta sain lukea aivan tavallista arkea. Pitkälti samanlaista arkea, kuin nyt täällä Suomessa. Yhdellä isolla erolla - olin Saksassa ilmeisen huonolla tuulella aina. Olin suureksi osaksi joka päivä väsynyt ja suoritin päivän läpi tiettyjen rutiinien kautta. Aina joskus mentiin jonnekin ja tehtiin jotain huikeita juttuja, mutta niiden kertomisesta jäi uupumaan kertomus niiden kokemisesta. Saatoin esimerkiksi mainita, että käytiin katsomassa Alanis Morissettea Ranskassa, mutta en yhtään sitä, että siinä olisi ollut jotain hienoa. Tai kun seikkailtiin Springsteenin perässä kolmella Saksan ja yhdellä Sveitsin keikalla. Tai kun käytiin Zürichissä aina välillä kahvit juomassa.

Kyse ei liene kuitenkaan siitä, että aika kultaisi muistot. Kyse on ilmeisesti vaan siitä, että se kaikki lakkasi olemasta erityistä. Ne kaikki maisemat, se arki, ne reissut. Niistä tuli normaalia. Ja minusta se on valtavan surullista. Juuri hiljattain hämmästelin erään kommenttia revontulista, että kun niitä on elämänsä aikana nähnyt niin paljon, ei ne enää jaksa kiinnostaa. En voinut ymmärtää miten jokin niin maaginen lakkaisi kiinnostamasta, lakkaisi olemasta maagista. Pidin sitä surullisena. Aivan kuin tätä Saksa -kokemustani, mitä luin päiväkirjani sivuilta. Muistan miten joskus alkuaikoina Sveitsin pikkukylien läpi ajellessa mietittiin, että siellä ne kaikki ihmiset asuu joka päivä, niissä huikeissa maisemissa. Että tajuavatkohan he edes sitä? Osaavatko arvostaa? Veikattiin, että ei, ja mielessämme huudettiin, että tajutkaa nyt, että missä te oikein asutte! Vuorien lähellä. Vuorien!

Niinhän mekin asuttiin. Tonava virtasi vieressä ja asuintalo ympäristöineen oli aivan ihana. Mielessäni kaipaan eniten sinne, sillä se talo oli hyvin vahvasti koti ja sen ympäristössä tuli kameran kanssa tallusteltua kilometrikaupalla ja todistettua luontoa enemmän kuin siihen asti elämässä yhteensä. Niitä kävelyitä ei mahtunut noihin päiväkirjamerkintöihin. Mietin, että ihan hyvä, ettei niitäkin pilattu minulta. Vai olisinko niistä kirjoittanut kauniisti, jos ne olisivat mahtuneet sille ajalle?

Sillä yhdellä sellaisella kävelyllä joskus alkukevään päivinä sisäistin vihdoin sen, missä minä oikein olen. Missä kävelen. Saksassa! Pikkutytön unelmasta tuli silloin lopulta tosi. Ja löysin suunnattoman onnen.

Mihin se onni katosi? Oliko sitä niin valtavasti kun muistan, jätinkö vain kirjoittamatta? Olinko liian väsynyt tunteakseni onnea niinä aikoina, kun päiväkirjaa pidin? Olinko niin rutinoitunut suorittamaan arkea ja niin uupumuksen pauloissa, että en jaksanut pitää silmiä ja sydäntä enää auki sille kaikelle, minkä keskellä elettiin?

Kauneimmassa kodissa ikinä, kauneimmassa paikassa. Mihin sen ymmärtäminen katoaa? Kuka sen vie pois? Milloin ihminen turtuu ja lakkaa näkemästä, arvostamasta? Miksi? Minulla on vain kysymyksiä, mutta ei vastauksia. Yhtäkään.

Milloin tästä tuli liian arkipäiväistä ollakseen erityistä?
Miksi erityisyys katoaa kun arkipäiväinen alkaa?
Miksei ne voi olla olemassa samanaikaisesti?

Nyt nuo luettuani tuntuu, että sitä on arvostanut tätä nykyistä kaupunkia Suomessa paljon korkeammalle mitä arvosti koko Keski-Eurooppaa. En tiedä onko näin Keski-Euroopan suhteen, mutta sen tiedän, että tämä nykyinen kaupunki on pysynyt ihmeellisenä ja olen kokenut kiitollisuutta tästä kaikesta. Tuliko Saksa liian nopeasti elämään, eikä siihen ehtinyt valmistautua? Nopeastihan se kaikki tapahtui, eikä sitä ehtinyt tajuta ennen kuin oli jo siellä. Eikä silloinkaan vielä pitkään aikaan. Tänne muuttoon valmistauduttiin hyvinkin pitkään.

Yhdessäkään kohtaa päiväkirjaa en ollut kirjoittanut mitään sen suuntaista, että hitsi miten siistiä täällä on asua. Sen sijaan kirjoitin, että heräsin ajoissa ja uni olisi todellakin vielä maistunut. Ja että käytiin katsomassa formulakisoja, liput oli kyllä liian kalliit. Lakonisesti vain, että käväistiin kahvilla Zürichissä. Että olin siitä ja siitä kiukkuinen. Imuroin, pyyhin pölyt ja pesin lattiat, kuten kunnon hausfrau. Kokkasin hyvää ruokaa ja sen tein näin ja näin. Pihalla ammui lehmä ja hermot meni siihen. Jos uskon tuon neljän kuukauden päiväkirjamerkintöjä, ei Saksassa asumisessa ollut mitään ihmeellistä. En ollut siellä onnellinen, vaan kiukkuinen päivästä toiseen. Tätä meistä ei kumpikaan muistanut, ja molemmat ihmeteltiin sitä kun se kirjoista selvisi.

Ehkä niissä kuitenkin näkyy vain murto-osa, ja etenkin sen alkuhuuman ajat siitä puuttuu kokonaan. Tuossa vaiheessa turhautuminen kieleen oli jo selvästi noussut suureksi asiaksi. Muistan kyllä, kun ensimmäisen kerran näin Alpit horisontissa - ne joiden luo olin halunnut siitä asti kun olin niistä pienenä tyttönä ensimmäisen kerran kuvan nähnyt. Ei sitä tunnetta osaa edes kuvailla. Se oli valtava, näky ei tuntunut todelta, horisontin vuoret oli jotain täysin surrealistista. Jotain, mitä ei ollut koskaan nähnyt ja joista oli aina unelmoinut. Kyllä siellä unelmia toteutui, useita.

Silti tuntuu, että ison osan niistä kaikista tajuaa vasta nyt. Että miten hienoa siellä oli. Arvostan todennäköisesti sitä valtavasti enemmän nyt kuin mitä silloin. Antaisin paljon, jotta saisin elää ne uudelleen, sydämellä, mikä on enemmän auki sille kaikelle ja jaksaa uudelleen ja uudelleen hämmästyä sen kaiken kauneudesta. Ilmeisen totta on sanonta, ettei sitä tiedä mitä itsellä on, ennen kuin sen kadottaa. Ihan kaikkeen tämä ei elämässäni päde, mutta tähän asiaan kyllä.

Eihän tätä samaa käy sitten Uudessa-Seelannissa? Eihän? Ehkä hyvä, että tämän tiedostaa nyt. Sitä voi itseään muistuttaa, että arkipäiväisyys ei tarkoita hohdon loppumista, eikä koskaan tarvitse silmiään sulkea kauneudelta ja elämältä, vaan vaikka lapsen lailla on lupa ihmetellä ihan kaikkea ja aina uudelleen. Siten tahdon elää. Toivoisin, että olisin jo Saksassa osannut siten elää, mutta sitä en voi enää muuttaa. Tähän hetkeen voin aina vaikuttaa.

Myönnän, että mitä kauemmin täällä Suomessa on ja mitä enemmän tämä kaikki muovautuu pysyväksi osaksi elämää, sitä vaikeammalta ajatukselta lähteminen tuntuu. Vielä puolisen vuotta sitten olisin pakannut tavarat samantien ja lähtenyt taakse liiemmin katselematta, mutta tällä hetkellä ajatus lähdöstä riipaisee. Silti sen teen, tiedän, mutta koko ajan se muuttuu suuremmaksi asiaksi. Suomi on niin turvallinen, lempeä syli, jossa on ihmisen suuremmaksi osaksi hyvä olla. Ei tarvitse pohtia eikä liiemmin ikävöidä minnekään muualle, menneeseen. Toisaalta odotan kyllä jo sitä valtavaa seikkailua, mikä on edessä laivamatkan muodossa matkalla toiselle puolelle maailmaa ja niitä kaikkia kokemuksia ja upeita maisemia perillä taikamaassa. Mutta helppoa se ei ole. Varsinkaan, kun jotenkin onnistun keräämään niitä ihania ihmisiäkin ympärille koko ajan enemmän. Mieli tekisi ottaa etäisyyttä ja olla ihastumatta yhtään kehenkään, mutta enää en osaa elää puolisydämellä. Ehkä se on jotain, mitä juuri Saksasta opin.

Että puolella sydämellä eläminen vie paljon kauneutta pois.

4 kommenttia:

  1. Tunnistin tästä paljon omaa kokemustani Barcelonan vaihtovuodeltani. Opiskelin vuoden verran yliopistossa siellä. Puolivälissä kaikesta oli jo tullut rutiinia ja elämä pyöri asunnon ja yliopiston välissä. Nyt jos saisin kokea tuon 12 vuotta sitten olleen vuoden uudestaan, nauttisin koko vuodesta, olisin oikeasti läsnä ja tekisin niin paljon asioita kuin ehtisin. Harmittaa todella ja ehkä tästäkin syystä kaipaan tuohon kaupunkiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tavallaan mukava kuulla, että en ole ainoa. Tavallaan surullista, että tätä tapahtuu enemmänkin. Harmillista, että sitä antaa rutiinin ja muun tekemisen tulla sen kaiken nautinnon tielle. Ymmärrän kaipuun takaisin. En minäkään varmastikaan koskaan lakkaa kaipaamasta takaisin ja osittain se on juurikin tämän asian vuoksi. Tällä kertaa sen kokemuksen eläisi ihan eri tavalla. Miten sitä ei aina osaakaan ensimmäisellä kerralla? Höh.

      Poista
  2. Oon kans joskus ajatellut tuota sanontaa "ei osaa arvostaa, ennen kuin menettää", ja oon jokseenkin eri mieltä. Ainakin itse rakastan ihan täysillä nykyistä asuinpaikkaani ja lenkkeillessä joenrannassa eri vuodenaikoina ja vuorokaudenaikoina nautin niin, että pakahduttaa. Ja ajattelen, että kunpa tämä ei koskaan muuttuisi. Pysyisipä tuo niitynkulma aina tuossa rakentamattomana joutomaana ja annettaisiinpa noiden puiden kasvaa vanhoiksi ja isoiksi.

    Sun bloggauksista Saksan aikaan ei välittynyt mun mielestä erityisesti mikään huonotuulisuus. Mutta kyllä kuitenkin sellainen, että olit kotirouvana tosi puuhakas ja koko ajan jotain tekemässä :). Ja mitä tulee päiväkirjoihin, niin musta tuntuu, että mun päiväkirjat on aina ollut sellaisia kuvauksia siitä, mitä on tehty ja missä käyty, mutta ei juurikaan tunnetiloista. Paitsi ehkä "siellä oli tosi kivaa". Plaah.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, olen kyllä eri mieltä siitä sanonnasta kanssa monessa asiassa. Esimerkiksi nykyisen asuinpaikan, kissan, miehen ja muiden ihmissuhteiden kohdalla. En oikein tiedä mitä Saksassa tapahtui, mutta selkeää on, että arvostan sitä kokemusta nyt enemmän kuin silloin siellä ollessa.

      Heh, tosi puuhakas olin ja jokainen päivä oli pitkälti aikataulutettu ja herätys oli viideltä, monesti myös viikonloppuisin. Ei olisi tarvinnut, mutta nousin joka ikinen kerta, väsymyksestä huolimatta. Piti ehtiä suorittaa kaikki rutiinit. Ei kai se ole ihme, että olen ollut hieman vihainen päivästä toiseen. Nykyisin tiedän, että tuollainen elo päivästä toiseen ei sovi mulle yhtään. Ei edes yksi tuollainen päivä silloin tällöin.

      Oma päiväkirjojen kirjoitustyyli olisi kyllä normaalisti ollut juurikin sitä kaiken ihastelua ja syvällistä pohdiskelua ja ihmettelyä siitä, miten unelmista on tullut totta. Ei niistäkään asioista kaiketi vaan nauti enää siinä vaiheessa, kun koko ajan kiukuttaa.

      Poista