perjantai 9. lokakuuta 2015

Kolikon kaksi puolta


Olin taannoin kissavahtina kahdelle karvakuonolle muutaman päivän ajan, joiden luokse on meiltä matkaa reilut kaksi kilometriä metsän läpi. Kävin paikalla kerran tai kahdesti päivässä ja jäin aina tunniksi tai pariksi pitämään niille seuraa. Monesti poistuin asunnolta vasta illalla, jolloin oli jo pimeää. En uskaltanut kävellä metsän läpi takaisin kotiin mörköjen pelossa, joten juoksin. Välillä tuntui, että ihan henkeni edestä, vaikka tosiasiassa siellä tuskin mitään oli, joka olisi minut tahtonut suuhuni syödä. Vihasin sitä metsäpätkää, joka minua niin pelotti.

Mutta rakastin joka kerta sitä tunnetta, kun juoksemisen saattoi lopettaa ja olin edelleen hengissä. Kukaan tai mikään ei minua suuhuni syönyt. Koskaan en olisi tällaista tehnyt ilman tuota hoitokeikkaa, ja siksi tykkään siitä, että pääsin tällaista tekemään. Itsensä ylittäminen pienissäkin asioissa on aina yhtä huikeaa. Jälkikäteen tunne on aina yhtä suuri. Jokaisessa pelottavassakin asiassa on iloa.

Eräänä iltapäivän hetkenä hoitopaikkaan kävellessäni, auringon lämmittäessä kasvojani, tulin miettineeksi että taidan olla aika onnellinen. Siinä tilanteessa se oli aika suuri tunne, kun Natunen oli aiemmin samalla viikolla vasta leikattu, syöpäkasvaimet juuri poistettu. Mutta mietin, että se on se paras hetki olla. Siinä hetkessä syöpää ei enää ollut, eikä uusia patteja tullut. Kaikki tuntui tuossa tilanteessa olevan kohdillaan. Toki sitä muuttaisi asioita jos niitä voisi muuttaa, mutta koska niille ei mitään voi, sille syövälle en mitään voi, voin vain hyväksyä sen. En totisesti siitä tykkää, mutta voin sen hyväksyä. Ja tuntea kiitollisuutta siitäkin kaikesta, mikä siihen liittyy, sillä eihän kaikki siinäkään ole automaattisesti huonosti. Asioilla on aina monta puolta ja jokaisessa surussakin jotain iloa. Pitää vain osata nähdä.

Mietin miten olenkin siinä tilanteessa missä olen. Miten paljon tämä kaupunki on minulle antanut, miten paljon olen sen kaiken ansiosta muuttunut, kasvanut. Miten harva asia enää pelottaa, arkiset eivät laisinkaan. Ihmisten kohtaaminen on nykyisin arkipäivää ja yhä edelleen meillä perheessä hämmästellään sitä, miten entinen minä ei olisi koskaan tehnyt erinäisiä asioita, joita nykyinen minä tekee asiaa edes sen enempää pohtimatta. Itse en enää juurikaan hämmästele, niin vahvasti se on kasvanut osaksi nykyistä minääni.

Olen tältä kaupungilta saanut niin paljon. Niin paljon. Vaikka epäonnea on kissan syöpäkamppailun myötä matkalle mahtunut mukaan, niin olisinko edes tällainen ilman sitäkään kaikkea? Ja parastahan on se, millaisen eläinlääkärin tämä kaupunki on myös meille antanut. Kiitollisuus on valtavasti läsnä näitä kaikkia asioita miettiessäni.

Kuinka monta ihmistä olen elämääni saanut tämän kaiken myötä? Niin monta, etten aina edes muista kuinka monta ja keitä he kaikki ovatkaan, joihin haluan pitää jatkuvalla syötöllä yhteyttä. Vaikka eivät fyysisesti olisikaan täällä, niin silti tämä näin suuren yhteyden tunteminen toisiin ei olisi ollut mahdollista ennen tänne muuttoa, tähän kaupunkiin. Koska en ollut sille valmis, eikä sydämeni sille avoin. Nyt olen saanut niin paljon elämääni lisää, asioita, joita en ennen edes tiennyt kaivata.

Kun siinä tilanteessa, kissojen luo mennessäni, auringon paistaessa kasvoilleni mietin onnellisuuttani ja Natusen tilannetta, ja samaan aikaan Maria Mena lauloi kuulokkeissa niin ihanan toiveikkaasti don't worry darling, this too shall pass, saattoi muutama onnellisuuden ja tilanteen kauneuden pakahduttama kyynel vierähtää poskelle.

Sinä iltana kävelin kohti pimeää metsää revontulet taivaalla. Eikä enää pelottanut niin kovin se pimeä metsäkään.

Kaikki oli kohdillaan.

Mustan kissan niskapusuja. <3

Syksyn lehtiä ihastellessani tässä eräs päivä ja niiden tuoksua nuuhkiessani mietin, miten tykkäänkin siitä tuoksusta. Ja sitten ajattelin, että johtuuko se tuoksu siitä, että ne lehdet kuolevat, maatuvat? Sekö on syksyn tuoksu? Eikö se ole silloin kuoleman tuoksu?

Mutta miten kaunista se onkaan. Kaikki ne lehdet maassa, katuvaloissa kiiltävä märkä asfaltti ja jalkojen alla kahisevat lehdet, tuoksun huumatessa pään ja miljoonien pienten muistojen tullessa salamana mieleen entisiltä vuosilta, jostain entisten elämien ajoilta.

Jokaisessa kuolemassakin on kauneutta, totta tosiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti