perjantai 21. elokuuta 2015

Oi Uusi-Seelanti, sinä satumaa


Melkein kolme vuotta se vei, että uskalsin lukea Saksa -blogini läpi. Olen vältellyt sitä todella pitkään, vaikka onkin tehnyt mieli lukea niitä kokemuksia. Yksittäisiin teksteihin olen saattanut palata tässä välissäkin, ainakin pintapuolisesti, mutta muutoin olen sen antanut olla. Olen pelännyt, että lukeminen sattuu liikaa. Että se kaipaus, mikä minussa Saksaan on edelleen ollut vahvana, räjähtäisi ihan käsiin.

Jostain tuli kuitenkin se tunne, että nyt voisin sen lukea. Ensimmäisestä tekstistä lähtien vietin kuin liimattuna koneen ääressä ja luin kaiken yhdeltä istumalta. Osittain tuntui kuin olisin lukenut sitä ulkopuolisen silmin ja elin mukana vaiheissa, joita en kaikkea edes muistanut. Mieleen tuli myös paljon tarinoita ja tapahtumia ja hetkiä tekstien takana ja ne muistin edelleen elävästi, tunteita ja tuntemuksia myöten. Mutta silti itkin vain kahdessa kohtaa. Toisessa kun kirjoitin ikävästäni ystävääni kohtaan ja toisessa jossa kerroin vanhempien visiitin jälkeisestä kaipuusta. Itse Saksa ei aiheena aiheuttanut itkua. Eikä suurempaa kaipausta. Ei enää. Osittain tuntuu, että nyt tekstien lukemisen kautta päästin vihdoin irti. Saksa tuntuu aika kaukaiselta juuri nyt. Melkein huomaan miettiväni, että asuiko siellä oikeasti koskaan ja elikö sitä hienoa elämää aivan oikeasti ikinä. Tiedän, että totta se oli. Siitä on tullut vain kaunista muistoa, sellaista pehmoista ja varsin huikeaa, enkä unohda sitä kokemusta koskaan. Tietyt tapahtumat ja asioiden yksityiskohdat saattavat muuttua terävän mustista harmaiksi, mutta en usko, että unohdan tunteita koskaan. Ja niitä koki sen Saksa -kokemuksen aikana hyvin laidasta laitaan, hyvin suurella voimalla.


Tämän irti päästämisen jälkeen onkin nostanut Uusi-Seelanti -kaipuu päätään varsin massiivisesti. Tunne on suorastaan pakahduttava, kun katson kuvia sieltä. Se on jopa vähän repivää ja halu lähteä on hirmuisen suuri. Se on kuin ei melkein saisi hetkeen henkeä, kun niin vahvasti kokee kodin siellä odottavan.

Aivan huikeaksi tämän koko edessä odottavan kokemuksen tekee se oivallus, että Uuteen-Seelantiin pääsee myös laivalla. Rahtilaivoissa on aika hulppeitakin hyttejä muutamille matkustajille ja kaikenlaista tekemistä kuntosaleista lähtien, ja tuo viikkojen matka määränpäätä kohti olisi aivan mieletön seikkailu jo itsessään. Lentäminen ei ole ajatuksena muuttunut missään kohtaa mielekkäämmäksi ja jos sitä ei ole pakko tehdä, niin miksipä sitä tekisi? Varsinkin, kun on toinenkin keino päästä perille, mikä omassa mielessäni on kyllä se paljon upeampi kokemus. Laivoja lähtee ympäri Eurooppaa ja niillä pääsee eri paikkoihin, melkein mihin päin maailmaa tahansa. Niillä on pysähdyksiä milloin missäkin satamassa ja maassa, ja välillä on päivänkin verran aikaa tutustua niihinkin maihin. En tiedä mitään hienompaa tällä hetkellä, enkä malta odottaa.


Tuo satumaa saa kuitenkin vielä odottaa, pidempäänkin, sillä kyllä tässä edelleen menee pitkän aikaa ennen kuin matkalle lähdetään. Puhutaan todennäköisesti vuosista. Rahaa pitää tottakai säästää edelleen lisää, opiskelut saada päätökseen ja kaiken järjestelemiseen menee siihenkin aikaa.

Ja suurimpana ja mieleisimpänä syynä olla vielä täällä on tietysti se, että niin kauan kun kissa on elossa, me pysytään täällä.

Sitä kautta asiaa miettiessä en olisi missään muualla mieluummin. Sitä kautta toivon, että menee todella kauan, ennen kuin päästään lähtemään. Sitä kautta ajattelen, että ei haittaisi vaikka ei Uuteen-Seelantiin lähtisi koskaan, jos vain saisin Natusen pitää elämässäni ikuisesti. Harmikseni se ei vain ole mahdollista, ja siksi onkin vähän katkeransuloista haaveilla muutosta Uuteen-Seelantiin, kun se muutto tarkoittaa sitä, että Natusta ei sitten enää ole. Mutta vaikka en haaveilisi tulevasta, ei sekään pitäisi Natusta täällä ikuisesti. Mielelläni tekisin mitä vain, ettei tarvitsisi koskaan luopua, mutta kykyni ovat hyvin rajalliset. Valitettavasti.

Ja siksi uskallan haaveilla. Ja voi pojat, kyllä muuten haaveilenkin. Uudessa-Seelannissa on koti, kokonainen elämä, roppakaupalla seikkailuja, loputtomasti nähtävää ja maisemia, mitkä salpaa hengityksen. Kuka minä olen siellä? Kuka minusta tulee siellä? Mitä kaikkea opin siellä?

Jonakin päivänä tiedän. Menkööt siihen päivään aikaa hyvin vähän ja samalla todella kauan. Haluan lähteä ja en halua koskaan lähteä. Haluan kokea, mutta en halua menettää. Ja silti menetän, ja siksi tulen kokemaan.

Olisihan se kiva, että elämä olisi helppoa, mutta isot asiat ilmeisen harvoin tulevat helpolla. Jotta unelmista saa tehtyä totta, joutuu niiden eteen yleensä tekemään suuriakin uhrauksia. Mitä suurempi unelma, sitä suurempi hinta. Mutta juju onkin siinä, että ei pidä antaa pelon estää niiden unelmien saavuttamista.

Voin kertoa, etten ole koskaan tehnyt mitään yhtä pelottavaa kuin sinä päivänä, kun myydään kaikki ja lähdetään Uutta-Seelantia kohti. Eikä siihen tarvita edes sitä lentokoneella matkustamista.

5 kommenttia:

  1. Itsekään en tykkää lentämisestä, mutta silti tänäkin vuonna lentänyt kolme kertaa (Puola, Istanbul, Mauritius) ja esim. viime kesänä koin 30 min lennon huomattavaksi miellyttävämmäksi kuin että olisi mennyt yön yli laivalla. Uusi-Seelanti on yksi tulevaisuuden matkakohde, suunnitelmissa käydä samalla ainakin Ausseissa ja Fidzissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas tosta jäi sana pois. Tarkoitin lentoa Tukholmaan ja itse asiassa se taisi kestää liki tunnin, Ahvenanmaalle duunireissulla meni puoli tuntia.

      Poista
    2. Aika moni tuntuu lentävän huolimatta siitä, ettei siitä pidä tai vaikka pelkää. Itsehän en ole vielä koskaan lentänyt ja se aiheuttaa jo ajatustasolla niin suurta ahdistusta, että mielelläni vältän sitä vaikka elämäni loppuun asti jos vain mahdollista. Laivassa olosta sitten taas nautin valtavasti. Vaikka toisaalta tulen myös aika helposti merisairaaksi jos alus on heiluvaa sorttia. Ymmärsin, että tällaiset rahtialukset menevät myrskyssäkin kuin kiskoilla, mikä on tietysti hyvä juttu.

      Jos ehditään Uuteen-Seelantiin ennen sua niin sun ei tarvitse miettiä majapaikkaa. Saa tulla kylään. Jonnekin Nelsonin seudulle ajateltiin suunnata.

      Poista
  2. Vitsit kun kirjoitat niin ihanasti, elävästi ja mukaansatempaavasti! Toivon, että saatte pitää Natusen vielä pitkään, mutta samalla en malta itsekään odottaa Uuden-Seelannin aikakautta ja sen ajan postauksia (joita toivottavasti on tullakseen..!) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia. :) Aiheista, joista tuntee niin voimakkaasti, on helppo kirjoittaa.
      On tavallaan erittäin kivaa, että kissan jälkeen on olemassa jotain ihan huikeaa, jota odottaa. Muutoin edessä olisi vain tyhjyyttä, surua ja loputonta kaipausta. Pelkkää mustaa. Nyt sen synkkyyden jälkeen on jotain, mitä odottaa.
      Ja siitä voit olla varma, että vaikka lähtöön menisi kymmenenkin vuotta, niin siitä tulee tekstiä tuutin täydeltä silloinkin. En osaisi olla kirjoittamatta!

      Poista