keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Antaisitko sydämesi mulle?


Minulla on jo pienestä pitäen ollut sellaista ärsyttävää kaipausta jonnekin paikkaan, jonkun ihmisen luo, johonkin tilaan tai tilanteeseen, mitä en ole päässyt toteuttamaan, enkä ole myöskään koskaan tunnistanut mihin tuo kaipaus loppupeleissä koittaa minua viedä. Kaipauksen kohde on ollut vain häilyvä tunne, utuinen ajatus jostain, josta ei ihan saa kiinni. Muistan joskus 16-vuotiaana kirjoitelleeni kesäisellä pihallamme kirjaani tekstiä otsikolla 'Kuolematon kaipaus'.

Sittemmin olen päässyt eroon sellaisesta jatkuvasta, jopa näännyttävästä kaipauksesta, ja se on muuttunut konkreettisemmaksi muun muassa sen vuoksi, että kohteet on selvillä. Jos jonnekin nykyisin valtaisasti kaipaan, niin se on pääasiassa takaisin Saksaan (mikä ei toteudu) ja tulevaisuudessa häämöttävään Uuteen-Seelantiin (mikä joskus toteutuu). Kaipaus Saksaan voittaa näissä siinä mielessä, että se on voimakkaampi, sillä siihen liittyy ne kaikki muistot. Uusi-Seelanti on vasta sellainen utuinen ajatus, joskin voimakas. Kaipaukseni laatu kumpaakin kohtaan on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin vaikka silloin teini-iässä, jolloin se suorastaan ahdisti. En tiennyt oikein mitä kaipasin, mutta kaipasin silti. Niin valtavan kovasti.

Aikuisiän kaipaukseni ovat selkeitä ja niille on selkeä osoite. Hiljattain olen huomannut yhden uuden nostavan päätään. Olen nyt katsellut Greyn Anatomiaa dvd:ltä kausikaupalla lyhyessä ajassa ja huomannut sen myötä tulleen ajatuksen, että tahdon jotain enemmän. En enemmän kuitenkaan yleisesti, vaan ihmissuhteiden, ystävyyksien saralla. Jokin siinä houkuttaa ja herättää ehkä vähän haikeaa kateellisuutta, kun katselen ulkopuolelta sellaista selkeää yhteisöä, ystäviä, joilla jokaisella on mielenkiintoinen tarina taustalla ja niistä asioista keskustellaan toisten kanssa. Jokainen on toisensa tukena ja vaikeina aikoina voi aina jonkun kanssa keskustella asiasta ja sitä kautta oivaltaa jotain uutta.

Huomasin, että kaipaan samanlaista. Sellaista syvää, en hyvänpäiväntuttuja tai pintapuolisia kaverisuhteita. Sellaista, jossa voi antaa koko sydämensä ja saada vastapalveluksena toisen sydämen. Ja vaikka olenkin yhden ihmisen ihminen, enkä juuri viihdy porukassa, koen sen nyt sellaiseksi mitä kaipaan. En tiedä kaipaanko sitä oikeasti ihan itsenäni, vai muuten vain, mutta kaipaan kuitenkin. Merkityksellisiä ihmissuhteita.


Kuvasta poiketen en enää vihaa small talkia kuten ennen Suomeen saapumistani. Nyt se sujuu niin helposti ja vaivatta, että yllätän sillä itseni joka kerta kun suuni avaan ja huomaan juttelevani oma-alotteisesti vieraalle ihmisille mistä tahansa asiasta, mikä mieleni päällä on. Toistaiseksi vielä pidän siitä, sillä uutuudenviehätys on vahvaa. Mutta se ei ole kuitenkaan sitä, mitä kaipaan. Se ei ole sillä tasolla, mikä tyydyttäisi tällaista kaipausta.

Olen siitä onnekas, että elämässäni on tällä hetkellä useampi ihminen, jonka kanssa käydä tällaisia keskusteluja, jos sille päälle satun. Suomeen muuton jälkeen olen ollut avoimempi vastaanottamaan hienoja ihmissuhteita elämääni ja niitä on tullut vastaan aika yllättävistäkin paikoista. Lapsuudenystäväni (parhaan ystäväni) kanssa ei keskusteluille suodatinta ole laisinkaan ja se onkin antoisinta ystävyyttä, kun mitään ei tarvitse etukäteen punnita ja ystävyys on niin vakaalla pohjalla, että molemmat tietää sen, että siinä ollaan elämän loppuun asti. Se on ihmissuhteissa hienoimpia juttuja. Se on kuin loppuelämäksi sidottu parisuhde, jossa molemmat on täysillä mukana. Se on tämä mainos, mikä kuvaa itseasiassa hämmästyttävänkin tarkasti koko meidän yhteistä matkaa, Saksaan muuttoa myöten. Ja mitä en voi kuivin silmin katsoa, koska tunteet ottaa vallan joka kerta.

Haluaisin sitä samaa lisää, vaikka yksikin ihminen riittää (ja minulla on rakennusvaiheessa useampikin). Silti janoan. Janoan kuulla lisää syviä tarinoita ja elämän kolhuja. Tämä on sikäli hankalaa, että vaikka olen avoin ihminen, olen silti se introvertti ja erakko. Tästä johtuen lämpenen toisinaan aika hitaasti. Lämpenemisellä en tarkoita sitä, että kestäisi tykästyä ihmiseen, sillä tykästyn hyvinkin nopeasti. Ihan vaikka ensimmäisten minuuttien aikana voin olla korviani myöten ihastunut toiseen (sukupuolesta siis riippumatta). Mutta että tuntisin olevani täysin turvassa ja että kokisin jonkin suuremman murheeni jakamisen arvoiseksi, siihen saattaa mennä aikaa useampikin tapaaminen. Sillä kun sen teen, olen siinä ikuisesti enkä enää päästä koskaan irti. Se on itselläni avain siihen, että ihmissuhde muuttuu syväksi. Vaikka toinen osapuoli olisi jo jakanut vaikka mitä, ei se ole vielä tähtiin kirjoitettu ennen kuin itsekin annan itsestäni jotain enemmän. Joidenkin kanssa tulee jaettua yhtä sun toista hyvinkin nopeasti, jos kemiat vain kohtaa. Ja jos jostain syystä se ihmissuhde kuitenkin loppuu johonkin (esim. työpaikan vaihtuessa tai elämäntilanteen muuten radikaalisti muuttuessa), niin en silti unohda sitä ihmistä ikinä. Vielä vuosienkin jälkeen mietin, että mitenköhän hänellä menee. En päästä irti.

Toisaalta en usko, että voisin koskaan saada useita sellaisia ihmissuhteita, mitkä olisivat kuin Greyn Anatomiasta. Elämä ei ole elokuvaa (tai tv-sarjaa), ei, mutta ei siinä kyseessä ole siltikään mitään poikkeuksellisia ystävyyksiä. Silti se tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Paljon ihania ihmisiä tässäkin maassa on, minulle ihania ja minusta ihania, mutta he ovat kaikki minusta fyysisesti kaukana. Kirjoittamalla annan näillekin ihmisille itsestäni paljon, mutta en koe sitä niin ihmeellisenä siinä mielessä, että kirjoittaminen on tullut aina vaivattomasti ja siinä olen aina ollut avoin. Se ei kuitenkaan välttämättä takaa sitä, että itse ihmissuhde olisi jotain kovin syvää tai pysyvää, vaikka siltä tuntuisikin. Vasta kun tapaa toisen ja keskustelee, ja vasta kun kasvotusten keskustelemalla jaan jotain suurempaa itsestäni, kun uskallan olla avoimesti ja kokonaan siinä, vasta silloin voin sanoa, että siinä on jotain suurta. Ja tällainen vie monesti aikaa. Se vie aikaa niin paljon, että en ehdi.

Sillä haluaisin sen kaiken jo nyt. Mielellään heti ja korkeintaan viikon päästä. Ja ehdottomasti ennen kuin muutan maasta taas pois. Vaikka sitten onkin entistä vaikeampi lähteä, en halua elää puolella sydämellä tässä odotellessanikaan. Olen täysillä mukana ja syli avoinna elämälle. Kokemuksille, ihmisille.

Hienointa on, kun tietää, että elämässä on ihmisiä, joiden oven taakse voisi vain ilmestyä laukkuineen päivineen jos jotakin kamalaa tapahtuisi, ja tietää, että ei käännytetä pois. Se on se tunne mitä haen ja kun sen löydän, koen kaikenlaisia lämpimiä tunteita. Tiedän, että minulla on paikka niiden ihmisten elämässä. Ja se luo lisää turvaa ja kykyä olla aina vain avoimempi. Se on kuin pehmeä ja lämmin peti sydämen ympärillä, josta sen ei tarvitse enää nousta, vaikka kello kuinka herättäisi. Se on se viisi minuuttia vielä, parhaimmillaan elämän loppuun asti.

6 kommenttia:

  1. Harmi tämä välimatka, muuten voisin rampata teillä harva se päivä kahveella tai teellä ja juttelemassa ja vaikka mitä.

    Mulla on tamperelaisia ystäviä kaksi kappaletta ja toisen kanssa ei nähdä juurikaan ja toisen kanssa taas nähdään epäsäännöllisen säännöllisesti ja on se ihan kivaa ja antoisaa nähdä milloin missäkin ja jutella milloin mistäkin. Onneks voi jutella vaikka olis välimatkaakin, mutta on se väkisinkin erilaista vaikkakin yhtä hyvää varmasti vaikka ei voi nähdä niin usein.

    Greyn Anatomiaa en oo koskaan kattonut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo on kyllä harmi. Samaan tapaan mää oisin teillä ja lojuisin varmaan vaan siellä sohvalla eläinten kanssa. :D Mutta tääkin on hyvä ja on antoisia hetkiä aina kun nähdään.

      On se erilaista kun ei oo fyysisesti niin paljoa tekemisissä, mutta onneksi on edes jotain ja kirjoittaminen on kyllä iso juttu myös. En mää kovin monelle mene sydäntäni purkamaan vaikka muuten oonkin kirjoittaessa avoin, kyllä siinä saa vastapuoli olla jotain erityistä. Mulla ei täällä oo yhtään ihmistä joita näkisi vapaa-ajalla, enkä tiiä tuleeko sellaisia. Töihin on jäänyt pari ihmistä joiden kanssa synkkasi, mutta en tiiä oisiko heidänkään kanssa koskaan tekemisissä töiden ulkopuolella.

      Greyn Anatomia tyydyttää mun monta hyvän tv-sarjan kriteeriä kerralla. :)

      Poista
  2. Greyn Anatomian parissa oon itkeä tihrustanut niin monta kertaa, että huhhuh. Enkä tykkää sarjan viimeisimmistä käänteistä yhtään, voisin perustaa I hate Shonda Rhimes -kerhon, möö. Mutta silti katson.

    Oon aiemminkin tainnut mainita, että vähän arastelen uusia ystävyyksiä, mutta toisaalta silti kaipaan niitä. Luulen, että viihtyisin hyvin jossain semmoisessa yhteisössä juurikin (tyyliin Frendit :D tai Meredithin lapsuudenkodissa majaileva porukka). Semmoinen kahdenvälinen ystävyys on ehkä pikkasen liian ahdistavaa. Mutta mulla kun on viisi sisarusta, niin välillä tosiaan haaveilen jostain yhteisöllisemmästä asumisesta. Että olisi vaikka joku pieni pihapiiri, missä asuisi kivoja ystäväihmisiä. Tai fiksujen ihmisten kanssa perustettaisiin kommuunityyppinen asuminen. Siis olisi omat asunnot ja se yksityinen tila, mutta sitä yhteistä myös..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoppa muuta, harva jakso menee kuivin silmin ja joitain saa vollottaa ihan kunnolla ja vaikka kuinka pitkään. Ja välillä ei saa edes unta jos on illalla katsonut juurikin jonkun varsin häiritsevän jakson. Mulla on menossa seiskakausi ja näitä en oo tosiaan koskaan katsonut telkkarista, ainoastaan hyvin satunnaisia jaksoja aiemmista kausista joskus useampi vuosi sitten. Pelottaa oikein mitä sieltä tulee vastaan, kun niin kaikenlaista siellä vaan tapahtuu.

      On tainnut olla puhetta juu aiemminkin ja aika lailla sama juttu mulla. En tiedä miten se onkin niin hankalaa oikeasti viedä joku ihmissuhde sinne syvemmälle tasolle, jos se ei sinne automaattisesti jotenkin mene. Veikkaan, että niin harvan kanssa loppupeleissä on siihen valmis, harvan kanssa synkkaa oikeasti niin kovin, että tietää, että siinä on keeper.

      Voin kuvitella, että kun on useampi sisarus niin sitä on kasvanut vähän sellaiseen yhteisöhenkeen. Mua taas kauhistuttaisi jakaa asunto useamman ihmisen kanssa, ja oikeastaan pihapiirikin. Oma rauha on kuitenkin mulle tosi tärkeää ja koti on mulle ihan omaa reviiriäni. Ja silti se Meredithin asumisjärjestely tuntuu kivalta ajatukselta, vaikka en siihen koskaan itse lähtisikään. Kunhan olisi tärkeitä ihmisiä enemmän lähellä ja voisi piipahtaa puolin ja toisin koska vaan kylässä. Ja puhua mistä vaan.

      Poista
  3. Voi vitsit, taas kerran tämä tekstisi herätti niin paljon ajatuksia!

    Itsekin olen lomani aikana katsonut greikkareita (joo, on se oikee lyhenne) ja huomaan itkeväni usein eniten niissä kaikissa kohdissa, mistä kumpuaa se syvä ystävyys. Johtuen varmaan eniten siitä, ettei itselläni sellaisia ystäviä ole.

    On tavallaan niin ristiriitaista, että samaan aikaan, kun kaipaa niin kovin paljon omaa aikaa ja yksinäisyyttä, niin kuitenkin haluaisi edes yhden tai kaksi ystävää ympärilleen.

    Mutta tiedän melko hyvin, mitä tarkoitat ja samanlaista kaipuuta on itsellänikin. Se ystävyys sattuu joskus kohdalle, jos on sattuakseen, mutta yhtään "ihan ok" -ihmistä en enää elämääni halua ottaa. Sellaista, joka vaan vie energiaa :/

    Äh, tekisi mieli vielä kommentoida vaikka mitä, mutta puhelimella on niin hankala naputtaa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva herättää ajatuksia! Sain paljon yhteydenottoja tähän tekstiin liittyen ja yllättävän monella oli samoja ajatuksia ja tuntemuksia. Ja Greyn Anatomia näytti aiheuttaneen kanssa vastaavan reaktion jokaiselle sitä seuraavalle. :')

      Ei ole tosiaan helppoa, koska tuo ristiriita on ihan todellinen. Sitä haluaa ja tarvitsee ja samaan aikaan haluaa omaa tilaa ja rauhaa, ja silti haluaa ja tarvitsee muita! Ja kun mä en yksinkertaisesti osaa viedä asioita sinne seuraavalle tasolle kovin helposti, vaikka tahtoisinkin. Ehkä se on torjutuksi tulemisen pelkoa tai sitten sitä, että pelottaa, ettei loppupeleissä olekaan mitään sanottavaa toisilleen, kun poistuu tutusta ympäristöstä (esim. juurikin vaikka työkaverit).

      Ihan ok- ihmisiä en minäkään kaipaa, tai muunlaisia energiasyöppöjä elämääni ota. Kyllä pitää synkata ja mielellään niin että rytisee!

      Kyllä mekin vielä jotain hienoa löydetään, joohan. Uskotaan siihen. Viimeistään sitten kun ihan pakosti tarvitsee, niin sitten. Joo. <3

      Poista