tiistai 16. kesäkuuta 2015

Syöpäkontrolli


Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Natusen syöpäkasvain leikattiin pois. Sytostaatit loppuivat joulukuun lopulla. Oli aika käydä tarkistamassa nykyinen tilanne eläinlääkärillä. Ollaanko voitettu syöpä, vai vieläkö se jossain jyllää?

Aiemmin olen kirjoittanut aiheesta täällä kolmesti. Ensimmäinen kirjoitus syövän löytymisestä löytyy täältä, leikkaus- ja toipumistarina täältä, sekä Natusen kuulumiset syyskuun lopulta täällä.

Koko tämän ajan, tämän vuoden, on elänyt pienessä tai suuressa pelossa, ja menettämisen mahdollisuus on oikeastaan ollut jatkuvasti mielessä, enemmän tai vähemmän. Natusen syöpä oli aggressiivista tyyppiä, ja sen etäpesäkkeiden lähettämismahdollisuuksiksi oli kuvailtu kohtalainen tai suuri. Vaikka leikkauksessa saatiinkin kaikki näkyvä pois, eikä kuvissa silloin etäpesäkkeitä näkynyt ja sytostaatitkin syötiin, niin ei sitä voi koskaan tietää, kun syöpä oli kuitenkin juurikin sitä raivopäistä sakkia. Monesti näissä tapauksissa on käynyt jopa niin, että kun se leikataan, se villiintyy leikkauksesta pitkin kehoa. Kuin kuoriutuva hämähäkin muna, josta sinkoilee pieniä poikasia joka suuntaan. Ei ole tavatonta, että tikkien poistossa on jo havaittu uusia paholaisia jossain päin kehoa.

Varauduttiin siis kaikkeen, jopa siihen, että eläinlääkäriltä tullaan takaisin ilman kissaa. En pitänyt sitä kovin todennäköisenä, mutta kaikkeen tahdon aina varautua. Edeltävänä iltana Natunen sai taas katkarapuja, jotta ei tarvitsisi harmitella jälkikäteen, että miksi niitä panttasi, kun niistä niin kovin tykkää. Natunen pääsi myös normaalista poiketen piipahtamaan illalla vaatehuoneeseen kun vaihdoin siellä pyjamaani päälle, kun sinne niin kovin aina tahtoo. Aamulla vielä leikittiin Natusen tämänhetkistä lempileikkiä, jossa vessan oven alta jahtaa ihan kahelina rullattua vessapaperin palaa. Pääsi myös mukaan suihkuun, kuten joka aamu. Siellä köllii pyykkikorin päällä ja ihmettelee, että mikä se sellainen otus on kun vapaaehtoisesti itsensä kastelee. Ehkä pitää silmällä, ettei vesi vaan satuta ja kohtele kaltoin, kuten sen itse mieltää, jos sen alle joutuu.

Vatsani oli aamulla ihan sekaisin ja jännitin tulevaa aika kovin. Vasta vähän ennen lähtöä kuitenkin vihlaisi vatsasta ekan kerran. Olin sen tietoisesta mielestäni onnistunut sulkemaan pois, mutta alitajunnassahan se koko ajan varmasti pyöri. Natusen vuoksi tahdoin olla (tälläkin kertaa) mahdollisimman rauhallinen ja sen eteen teen myös tietoisesti aina töitä, jotta aistisi minusta turvaa, eikä paniikkia. Nukkumassa olevan kissan kaappasin sitten juuri ennen ovesta poistumista syliin ja koppaan ja sitten lähdettiin matkaan. Tapansa mukaan Natunen huusi alkumatkan ja hiljeni vastaanotolla, kun vuoroa ooteltiin.

Kauaa ei tarvinnut ootella kun jo päästiin sisälle, ajoissa. Eläinlääkäri oli sama kuin ennenkin, ja muisti kyllä tapauksen. Tässä kohtaa pitää taas kehua häntä, että kyllä ollaan löydetty hyvä, osaava, rento ja asiantunteva eläinlääkäri Natuselle! Paras, mitä tässä on kahdentoista vuoden aikana ollut. Paikan Natunen muisti entuudestaan ja se ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Ei varmasti sinne odotustilojen puolellekaan.. Siellä oli pöydällä kopassa ja huusi, murisi ja sähisi, vaikka kukaan ei mennyt lähellekään. Selkä kyyryssä, korvat luimussa ja silmät mustina. En usko että olen sitä ihan siinä mielentilassa ennen nähnyt, vaikka aggressiiviseksi se muuttuukin lääkärikäynneillä. Niin, ja väänsi pökäleet. Oli selvää, että tällä kertaa ei rauhoituspiikkiä anneta enää samaan tapaan kuin ennen, jolloin on voinut vain irrottaa kantokopan yläpuolen ja varmalla otteella survaista piikki lihaan. Tällä kertaa päädyttiin erikoishäkkiin, mikä ei sekään Natuselle ollut ensimmäinen kerta. Aiemmin sitä on käytetty sterilisaatiota varten nukuttaessa, kun silloinen naislääkäri vain katsoi huoneen toisesta päästä Natusta silmiin ja totesi, ettei uskalla siihen koskea.

Siirtäminen tähän erikoishäkkiin ei sekään ollut ihan yksinkertaista, kun kantokoppaa piti pitää ihan ylösalaisin käsissä ja sieltä putosi ensin pökäleet ja vasta jossain kohtaa sen jälkeen kissa, kun koppaa heilutteli ylös alas. Kopan pohjalla ollut pyyhe tuli mukana ja jäi häkin sisäpuolelle. Se muodostui myös ongelmaksi, kun tämä erikoishäkki toimii niin, että sen sisällä on liikkuva seinä, jota vedetään (tai työnnetään), jonka avulla kissa saadaan lytistettyä häkin seinää vasten ja näin rauhoituspiikin saa annettua ilman, että kissaan pitää koskea. Jotta siis seurauksena ei ole verta ja suolenpätkiä (ihmisillä). Pyyhe piti kikkailla jollain eläinlääkärin ottimilla alalaidasta ylälaitaan häkin seinämien kuutio kerrallaan. Sen jälkeen Natunen piti vielä pakottaa seinämän suuntaisesti, ennen kun päästiin lytistämään, sillä onnistui olemaan jotenkin ihmeellisesti kaksin kerroin. Lopulta onnistui, ylimääräinen seinämä työnnettiin häkin toiseen seinään takaisin ja Natunen sai tilaa nukahtaa. Pyyhe häkin päälle, valot pois ja kerrottiin, että voidaan hakea parin tunnin päästä. Siinä välissä Natusen vatsa tunnusteltaisiin hyvin ja otettaisiin röntgen -kuvat etenkin keuhkoista, sillä tämä syöpätyyppi leviää yleensä sinne ensimmäisenä. Ja sehän ei ole hyvä juttu. Keuhkoja ei leikellä, ei.

Lähtiessä olin salaa ylpeä siitä, että kissani on näin sisukas. Että se pistää vastaan ja elää nimensä mukaisesti. Hurja Rouva Natunen. 12-vee. Teräsmummo. Mikä asennekissa! Mietin, onko se oppinut tällaisen kapinoinnin minusta, vai minä siltä.

Kotona oli taas todella kummallista. Tyhjää, hiljaista. Vähän väliä odotti Natusen tulevan jostain, tai luuli kuulevansa askeleet, kunnes sekuntia myöhemmin muisti, että täällä ollaan ilman eläintä. Ja taas mietin, että tämä on se pahin asia kestää sitten, kun aika Natusesta jättää. Tämä tyhjyys ja sen jatkuva tajuaminen, monta kertaa päivässä, että toista ei enää ole. Samaan aikaan kun ensin luulee, monta kertaa päivässä, että toinen on täällä. Se on varmasti kuin menettäisi kaiken aina uudelleen ja uudelleen.

Kaksi tuntia kului aika nopeasti, jonka aikana koitin olla ajattelematta asiaa liiaksi. Matkalla eläinlääkärille takaisin kuitenkin koitin kuulostella molempia vaihtoehtoja, että kumpi niistä tuntuu enemmän siltä, että niin tulee tapahtumaan. Jotenkin se, että keuhkoissa se syöpä olisi, tuntui todella kaukaiselta, mutta silti kyllä mahdolliselta. Eniten mielessä pyöri se, että eläinlääkäri kertoo, että mitään ei ollut. En tiedä johtuiko se puhtaasti toiveesta vai mistä. Ehkä en vain halunnut uskoa, että Natunen menetetään nyt. Sitä pidin hyvänä merkkinä, että ainakaan kesken kaiken minulle ei oltu soiteltu, sillä se olisi ollut kamalin vaihtoehto. Se olisi varmasti tarkoittanut sitä, että ei kannata herättää eläintä enää rauhoituksesta ollenkaan, että tilanne oisi ollut niin paha.

Paikalla istuttiin odottelemaan lääkäriä oven taakse, jossa hänellä oli toisia potilaita. Aika pian tulikin huoneesta ulos käymään parin potilaan välillä ja huikkasi ohimennen, että kuvat oli puhtaat. Siinä tuli tunne, että tottakai ne oli puhtaat. Ei kai siellä nyt mitään olisi voinut ollakaan. En siis tuntenut mitään suurta helpotuksen huokausta tässä kohtaa, sillä minusta tapahtui vain niin kuin pitikin tapahtua. Jännä tunne (myöhemmin on kyllä tuo helpotuskin löytänyt tiensä tänne). Odotellessa lisätietoja keskusteltiin samalle penkille tulleen miehen kanssa hänen koirastaan, jolla oli pahan korvatulehduksen vuoksi toispuoleinen kasvohalvaus ja hänen 17-vuotiaasta kissastaan, jonka oli opettanut ulos narun päässä oleskelemaan. Siis itsenäisesti, ei ihmisen kanssa. Samaan tapaan kun koiria pidetään pitkässä narussa kotipihalla. Viisi vuotta siihen kuulemma meni, että se oppi naruun. Sitkeä opettaja. Muutaman kerran on päässyt irti, mutta ei lähde pidemmälle kuin mihin narun päässäkään ylettyisi ja tulee kutsuttaessa heti takaisin. Ei kai tajua, että on irti.

Jossain kohtaa lääkäri vapautui ja mentiin yhdessä katsomaan kuvia röntgen-huoneeseen. Sanoi, että keuhkot on niin puhtaat, että siellä ei tosiaankaan mitään ole. Muutkin sisäelimet näytti hyvältä. Oli tunnustellut nisät ja koko vatsan ja kyljetkin huolella, eikä ollut tuntenut mitään. Jonkun toisenkin oli pyytänyt tunnustelemaan, eikä hänkään ollut tuntenut mitään ylimääräistä missään. Selkärangan nivelrikkoakin vertailtiin edellisiin, vuoden takaisiin kuviin, eikä se ollut edennyt mihinkään uuteen nikamaan tai niveleen. Kuulemma omituista, mutta että ollaan iloisia, että näin on.

Hän sanoi, että koska tässä on vuosi nyt mennyt ja koska syöpä oli niin aggressiivista tyyppiä, eikä vieläkään ole mitään etäpesäkkeitä näkyvissä, niin meidän on kai käynyt aika hyvin ja voisi olla jopa niin, että asiaa ei tarvitse liiemmin enää huolia. Että se on saatu niin hyvällä marginaalilla ulos (eli jätetty kasvaimen ympärille tervettä kudosta, jolloin syöpäsoluja ei jäänyt poistaessa vatsaan) ja mahdolliset loputkin tapettiin sytostaateilla, että ehkä me ihan tosissaan tapettiin se pirulainen. Ja että huomasin sen niin ajoissa. Hän sanoi sen minulle, niin että tuntui, että olen tehnyt hienon teon. Että olen osaltani pelastanut Natusen hengen. Ja sehän on osittain työtäni. Pitää huolta, parasta huolta, loppuun asti. Palvella ja täyttää kaikki tarpeet, rakastaa niin että pakahtuu. Se on minun työni ollut 12 vuotta, ja nyt näyttää siltä, että se on vielä pitkään.

Vastaanotolta lähti ulos kolme tyytyväistä, joista kaksi hymyili leveästi. Kolmas oli vielä tokkurassa kopassaan, mutta varmasti tyytyväinen siitä, että lähdettiin pois sieltä. Ehkä oli kurkku kipeä jo kaikesta huutamisesta. Kotona oli pari tuntia humalaisena hörisemässä milloin missäkin ja puski kaikkea mihin pää vain taipui ja sammui kummallisiin paikkoihin ja asentoihin. Ja oli niin onnellisen oloinen hänkin, kaiken sen keskellä.


Vuosi sitten kun kasvaimen löysin ja tiesin heti, että se on syöpä ja että se on erittäin paha sellainen, ei edes meinattu sitä leikata. Internetissä on lukuisia tarinoita nisäkasvaimista ja sen leikkauksista ja tiesin, että en halua Natusen kärsivän siitä kaikesta. Yllätykseksi lääkäri ehdotti kuitenkin ihan erilaista tapaa leikata (koko nisärivistön sijaan vain kasvain poistetaan, riittävällä marginaalilla) ja sytostaatit päälle, jotka nekin sai hoitaa jatkuvien klinikkakäyntien sijaan pillereillä. Silloin saatiin toivoa. Ja nyt me saatiin sitä entistä enemmän. Nyt on ensimmäistä kertaa vuoteen sellainen olo, että tässä uskaltaa vähän hengittää. Että ehkä tuo otus ei ihan vielä menekään tuosta mihinkään. Että ehkä se syövän pirulainen ei uusikaan. Ehkä ollaan jopa voitettu se. Lyöty, lääketieteellä tapettu ja rakkaudella tukahdutettu. Outo olo, mutta niin ihanan keveä. Enää ei ehkä ihan koko aikaa tarvitse pelätä.

Natunen on taistelija, selviytyjä. Se kesti leikkauksen, toipumisajan ja lääkkeet, mitkä maistuivat pahemmalta kuin ikinä mikään ja joita annettiin useana päivänä viikossa kuuden kuukauden ajan. Natunen on rintasyövän voittanut superkissa. Meidän superkissa!

Hurja Rouva Natunen 12-vee ei olekaan menossa mihinkään. Onnenpäivä.

4 kommenttia:

  1. Ihana juttu, ja monen monia elinvuosia toivottavasti vielä edessä!

    Meillähän ei tosiaan käynyt nisäkasvaimen suhteen yhtä hyvä tuuri, vaikka runsailla marginaaleilla poistettiinkin ja mummokoira nyt vielä keuhkokasvaimiensa kanssa porskuttaakin. Se on omituista, miten jotkut jutut omissa lemmikeissään vaan vaistoaa ja tietää. Kun Kuti ensimmäisen kerran vuodenvaihteessa yskäisi, tiesin heti mistä on kyse. En halunnut siitä kenellekään sanoa vielä silloin, kun olisi raivostuttanut kuulla vähättelyä "no se on vaan kuiva huoneilma / talvi / perusköhää". Ja kun tiesin, ettei sitä enää lähdetä pilkkomaan, niin työnsin asian pois ajatuksistani, ja se oli aika helppoa, koska yskä oli niin satunnaista.

    Mutta tuo taisteluvalmius kissassa kyllä kertoo elämänhalusta. Viime viikolla kun Olli-kissaa tehohoitoon vietiin, niin jokaisesta protestimaukumisesta matkalla olin iloinen. Mutta oli se niin vaisua verrattuna aiempiin kopan kalisutteluihin, että jo siitä arvelin, ettei hyvin pääty. Ja Janne oli tosiaan bongannut sen erikoishäkin siellä. Mun piti lukea ääneen toi kohta Natusen siirtämisestä siihen, ja täällä kyllä nauratti noi pökäleet :D. Haiseva vastalause kerta kaikkiaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on jotenkin vaan niin käsittämätön juttu. Että vaikka kaikki mahdolliset tekijät oli tervehtymistä vastaan, niin silti ollaan nyt tässä. Enkä käsitä sitä, miksi joku toinen sitten taas ei selviä. Tuuripeliä kaiketi. Rankkaa tuuripeliä. :(

      Sen kyllä omasta eläimestä vaistoaa helposti ja välittömästi, kun jokin on poikkeavalla tavalla ja jopa sen, mistä on kyse. Samaan tapaan tiesin heti Natusen kasvaimen löytäessäni, että se on syöpä ja vielä erityisen paha sellainen. Vaikka en koko nisäkasvain -aiheesta ollut edes tietoinen ennen sitä kokemusta. Kyllä sen vaan tietää.

      En ole ennen ajatellutkaan, että elämänhalusta se kaikki meteli lääkärillä kertoo. Mutta onhan se varmaan ihan totta. Ei kovin sairas eläin jaksaisi vastaan pistää ja on varmaankin sitä vaisumpi, mitä huonompi tilanne on. Vaikka ylpeä Natusen vastustamisesta olinkin, niin kyllä sitä ehkä vähän haikealla mielellä muistelee niitä ensimmäisiä verikokeita joskus vuosia sitten, jolloin kissa antoi kiltisti pitää tassusta kiinni ja iskeä neulan sinne suoneen ja ottaa sitä verta. Kaksi käyntiä sen jälkeen oli jo mopsien kuonokoppa naamalla ja viisi ihmistä pitämässä kiinni. :D

      Toi erikoishäkin lainaaminen eläinlääkäriltä käyntiä varten kuulostaa muuten sen verran hyvältä idealta, että ensi kerralla voisi niin tehdä. Ei tarvitsisi vaihdella kopasta toiseen ja stressata sitä kautta entistä enemmän. Ellei se häkissä matkustaminen sitten ole liian suuri stressi jo itsessään. Täytyy laittaa vakavaan harkintaan.

      Poista
    2. Eläköön Natunen! Mummoissa on voimaa!

      Poista
    3. \o/ Teräsmummovoimaa! Vaikkei se tosiaan edelleenkään mikään mummo ole, tai ainakaan itse sitä tiedä. :D Mutta silti, 12-vee!

      Poista