torstai 16. huhtikuuta 2015

Pehmeää


Voiko olla niin, että elämä tuntuu lempeimmältä silloin, kun olet juuri pyytänyt apua? Tai kun olet tehnyt sen jopa useamman kerran, eri asioissa, eri ihmisille? Kun olet huomannut, että vaikka annat sydämesi ja pelkosi ja näytät heikkoutesi, ei sitä kaikkea heitetäkään takaisin kasvoillesi ja naureta perään?

Silloin tuntuu lempeältä. Oikeastaan melkein parhaimmalta, miltä tuntua voi. Olen sen nyt huomannut. Että on ihmisiä, jotka tahtovat auttaa. Se tuntuu pehmoiselta. Kuin sydän olisi kääritty pumpuliin.

Ja sitten se herkistää. Sitä on ollut niin auki ja haavoittuvainen, ja joku on ottanut vakavasti ja uskonut. Ja tahtoo auttaa. Voiko enempää pyytääkään? Ei tarvitsekaan. Siinä on jo kaikki.

Tykkään kellua tässä tunteessa. Tässä, että ihmiset ovat ihania ja pohjimmiltaan hyviä. Sieluni hymyilee. Ja tuntee valtavasti kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että tällaisia ihmisiä on, ja siitä, että niitä on minun elämässäni.

Avun pyytämisessä on jotain suurta, mitä ei käy kieltäminen. Traagisen ihanaa, herkkyyttä monella tasolla ja valtavasti haavoittuvaisuutta. Ja haavoittuvainen ihminen on aina jotenkin suloisen kaunis. Sydän kädessä ja silmät täynnä vilpittömyyttä. Kuka sellaiselle sanoo ei? Ei ainakaan ihminen, joka on hyvä. Olen onnellinen, että olen nykyisin osa tätä haavoittuvaisten ryhmää. Että uskallan olla.

Mitään en voi luvata, mutta voin yrittää.

Se on kaunis lause. Kiitos. Kiitos sinullekin tästä lempeyden tunteesta ja pumpulista sydämeni ympärillä. Kiitos teille kaikille muillekin, joita ajattelen tässä mielessäni, kun tätä kirjoitan.

Kiitos.

2 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus. Näinhän se on. Olen seurannut blogiasi alusta asti. Huimaa kehitystä "minä itte Heidistä" aikuiseksi naiseksi, joka osaa olla myös heikko. Mahtavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjaana. :) Heidi itte -ominaisuus varmasti on ja pysyy, edelleen tykkään tehdä asiat itse ja ihan mielellään sieltä kantapään kautta. Mutta sepä se onkin, että pitää osata tunnistaa se hetki, kun se ei enää riitä. Se on mielestäni vahvuutta, että uskaltaa olla heikko ja haavoittuvainen. Viime aikoina olen ollut, useammassakin asiassa, ja se tuntuu kyllä niin hienolta!

      Poista