lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kotiin


Uusi televisiokanava. Yhtäkkiä koti on täynnä saksan kieltä, musiikkia ja mainoksia, saksaksi. Melkein mitään en ymmärrä, mutta silti siinä on niin paljon tuttua. Nytkö ollaan siellä? Ei?

Vie minut takaisin.

Ei kai tämä koskaan helpota, tämä ikävä. Kun silloin oli elämä ihaninta koskaan, ja kaikki oli kauneinta ikinä. Oli täydellistä huolettomuutta, terveyttä, oli unelmien toteutumista päivästä toiseen ja kerta toisensa jälkeen. Oli uskomattomia kokemuksia, suurta henkistä kasvua ja oivalluksia. Oli itsensä löytämistä, oli huikeita näkyjä. Oli hikikarpaloita vatsalla, kun paahtui auringossa omalla parvekkeella. Oli eläimiä ympärillä, oli paljon kuvattavaa. Oli upeita kohtaamisia. Oli vain parasta. Parasta elämää.

Takaisin. Tahdon takaisin.


Ja taas se iski, tietysti. Ajatukset, että kai sitä nyt voisi siellä kielestä huolimatta asua. Että eihän sitä tarvitsisi kuin opetella sellaiselle tasolle se kieli, että pärjäisi arjessa edes välttävästi. Ja voisi hankkia englantia puhuvia tuttuja, ehkä ystäviäkin. Että sitten sitä voisi höpistä heille mitä tykkää ja muiden kanssa pärjäisi joten kuten. Oisihan se ookoo. Oisihan?

Ei. Ei se kyllä vaan olisi. Ja se on surku se.

On välillä repivääkin kaivata takaisin näin kovin, kun samalla tietää ettei sinne tule palaamaan, vaikka periaatteessa sinne voisi mennä ihan tuosta vain, koska vain. Valtavan helposti. Älä koskaan sano ei koskaan, mutta näillä näkymin tilanne on kuitenkin tämä. Voihan kaikkea käydä ja sattua, voi käydä niin että unelma Uudesta-Seelannista vaihtuukin taas Keski-Eurooppaan. Näistä kahdesta huikein on kuitenkin ehdottomasti Uusi-Seelanti, siellä on kaikki mitä toivoa saattaa (paitsi läheiset). Mutta sinne ei ole tätä tunnesidettä, mitä Saksaan on. Tätä suuren suurta kaipausta, tätä ikävää. Kaikkia niitä kokemuksia, muistoja, elettyä elämää. Siksi sitä ikävöi edelleen. Ehkä se joskus helpottaa, sitten kun tilalle tulee jotain vielä hienompaa. Kuten Uusi-Seelanti.

Uuteen-Seelantiin ei ole mitään sidettä, vielä. Ainoastaan se, ihmeellistä kyllä, että mielessäni siellä se koti on. Se voisi olla Saksassa, tai muualla Keski-Euroopassa, mutta kielen vuoksi ei sydämeni niin sano, vaikka maisemien ja muun elämän vuoksi sydän koittaa niin välillä kertoa. Juksata.

On kuitenkin hassua, miten voi kaivata näin kovin myös jonnekin, missä ei ole koskaan ollutkaan, ja silti tuntea vahvasti, että koti on tuolla merten takana. Maailman toisella puolella. Samalla se myös ahdistaa, koska se on kaukana. Mutta voi, silti sitä odottaa. Että pääsisi kotiin. Sinne tulevaisuuden kotiin. Koti on täälläkin, nyt, mutta siellä odottaa seuraava. Ja sen tietää. Joka päivä.

Vie minut maailman toiselle puolelle.

On koti-ikävä.

Vie minut kotiin.

Sydän väillä huutaa jo siihen suuntaan. Toisen ajasta se lyö levollisesti, kunnes taas herää. Ja hetken aikaa sitä kaipaa tosi kovin. Välillä menneeseen, välillä tulevaan.

Ja silti on vain tämä hetki.

Ja kun tässäkin on hyvä. Oikein hyvä.

Useampi koti, siellä täällä maailmalla. Ja kaikissa on hyvä.

Mutta kaipaus, se ei lopu koskaan. Siihen kaikki on liian myöhäistä. Tätä se kai on. Jos on, niin sekin on hyvä.

Kaikki on hyvä.

Sillä elämä on hyvä.

Vie minut aina sinne, minne sydämeni tahtoo.

2 kommenttia:

  1. Joskus sitä on kahden koti-ikävän välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä se varmaan on ja tulee olemaankin. Ja jossain kohtaa sitten kolmen! Vaikka sehän tässä hassua onkin, että sitä tuntee jo nyt olevansa sen kolmen koti-ikävän välissä, vaikka ei ole edes tuolla kaukana koskaan käynytkään. Silti sinne kaipaa, todella kovin. Tämä on kai se hinta siitä, että on sydäntään ripotellut pitkin maailmaa.

      Poista