tiistai 10. maaliskuuta 2015

Sillä minä olen nyt tässä


Kun olin kaksikymmentävuotta ja jotain, luin lehdestä julkkisnaisen haastattelua, jossa hän sanoi, että kolmikymppisenä elämä on kaikista parasta. Siksi, että silloin sitä hyväksyy itsensä. Vihdoin, täysin ja kokonaan, kehoineen ja virheineen päivineen. En muista kuka tuo nainen oli, mutta tuo sai minut odottamaan sitä syntymäpäivääni, kun kolmekymmentä tulee täyteen. Siitä tuli minulle maaginen numero, mikä oli mielessä jokaisena vuonna, kun sitä kohti menin. Siinä missä toiset ahdistuivat vanhenemisesta ja siitä, että ei olisi enää kaksikymppinen, itse en melkein malttanut odottaa.

Reilu vuosi sitten ne lukemat ilmestyivät vihdoin mittariin ja mietin, että onkohan tämä nyt oikeasti sitä kaikkea mitä olin sen ajatellut olevan. Edelleen kuitenkin ensi alkuun totesin sen saman kuin muutamana edeltävänäkin vuonna, että onko nyt sitten jo pakko käyttäytyä kuin aikuinen. Ei kuulemma vieläkään ollut pakko.

Mutta jotain sellaistakin tässä on tapahtunut. Vielä puoli vuotta sitten koin, että teini-ikäiset ovat siinä iässä, missä minä olin vain vähän aikaa sitten. Nyt aivan yhtäkkiä tuo kuilu tuntuu kasvaneen usealla vuodella - siihen, missä se todellisuudessakin on. En tarkalleen tiedä mitä on tapahtunut, mutta ero on selkeä. Jonkinlainen rauha ja ymmärrys on laskeutunut kaiken hulinan ja huutamisen keskelle. Siltäkö tuntuu olla aikuinen? Toki edelleen olen samanlainen kuin ennen, eikä se tietynlainen leikkimielisyys ja kahelius varmasti koskaan poistukaan. Mutta se tunne kaikesta on erilainen. Rauhallisempi.

Uskon, että sillä on paljon tekemistä juurikin sillä, että olen löytänyt itsestäni sen sosiaalisenkin puolen, siinä missä introvertilla nyt sellainen vain voi olla. Olen oppinut sitä kautta itsestäni todella paljon, olen oppinut millainen olen ihmisten kanssa ja millä tavalla tykkään heidän kanssa olla. Olen yllättänyt itseni sillä, että perusluonteeltani olen sittenkin ystävällinen ja ihmismyönteinen. En olekaan provosoiva ja vähän hyökkääväkin, joka jakaa mielipiteitä, josta joko tykkää tai ei tykkää. Luulin pitkään olevani sellainen. En ole. Minulla on sittenkin neutraali alueeni, jolloin en jaa enää niin herkästi mielipiteitä. Ehkä en ole enää itsekään päätöksissäni ja elämässäni niin joko/tai -ihminen, ehkä siksi mielipiteetkään minusta eivät ole.

Enää en pohdi näitä asioita jatkuvasti etäältä, painiskele ja ihmettele tunteideni kanssa. Nyt vain tiedän. Monella tasolla tuntuu, että juuri tuon sosiaalisuuden ymmärtäminen oli se viimeinen palanen, jotta sain rakennettua itseni kokonaiseksi. Minuksi. Erityisherkkyyden tunnistaminen oli tietysti toinen ratkaiseva asia tässä kokonaisuudessa ja ilman sitä kaikkea en varmasti olisi läheskään tässä tilassa, jossa nyt olen. Koen niin paljon rauhaa, mitä ei ennen ollut. Ennen sitä jollain tasolla aina ihmetteli ja oli ehkä vähän sodassa itsensä, käyttäytymisensä, tunteidensa ja tahtojensa kanssa. Nyt vain tietää. Ja tieto on rauhaa. Ja se tuntuu aikuisuudelta. Eikä se ole ollenkaan hassumpaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu, että kaikki tarvittava on tässä. Siis minussa, kaikki mitä tarvitsenkin siinä olevan. Olen tässä. Olen kaikki tässä, täysin tällaisena, ja tiedän siinä olevan kaikki. Sydän on auki ja aina kenelle tahansa valmis. Enää en aja elämästä pois, ei ole muureja. Nyt jokin sisälläni kutsuu, että saa tulla lähelle ja koittaa, josko jollain tasolla kohdataan. Aina ei kemiat kohtaa, ja harvoin niin että sielu on räjähtää siitä kaikesta mahtavuudesta, mutta joskus niinkin. Olen myös oppinut, että sielun ei aina tarvitse räjähtää mahtavuudesta, jotta tykkään ihmisestä. Joskus voi tulla juttuun jonkun kanssa, joka ei olisi se ykkösvalinta elämään, mutta joka siinä nyt jotenkin on ja saa ollakin. Hänestäkin voi silti tykätä valtavasti, vaikka suurensuuria tunneryöppyjä ei vatsanpohjassa tuntuisikaan. Yleensä tykkään näistä ihmisistä hiljaa, mutta tykkään kuitenkin. Ja se on kaikki okei. Ihmiset ovat okei. Sittenkin.

Kyllä väittäisin, että sen jälkeen kun kolmekymmentä täytin, on elämä ollut juurikin niin maagista kuin sen ajattelin olevan, jollaisesta haaveilin. Ja tästähän se vasta alkaa. Jos jokainen lisävuosi on tällaista oivallusten ja oppimisten ilotulitusta, en malta odottaa, että olen neljäkymmentä. Ajattelin nauttia matkasta sinne aivan valtavasti. Täysillä, all in. Jokaiseen juttuun heittäydytään koko sydämellä ja otetaan vastaan se mitä elämä sieltä antaa. Ei ole välimuotoja elää. Se on koko sydän pelissä tai ei ollenkaan.

No, ehkä sittenkin vielä pieni joko/tai -henkisyys minussa asuu. Mutta tässä asiassa sen kuuluukin mennä juuri näin. Minusta eläminen vain puolella sydämellä on hukkaan heitettyä elämää. Jos ei heittäydy koskaan, ei voi tietää mitä kaikkea hienoa voisi saada. Avoin sydän ottaa vastaan paljon enemmän. Uskalla. Suurin osa ihmisistä tahtoo sinulle vain hyvää.

6 kommenttia:

  1. Meinaako tää sitä että et toteuttais sun uhkausta lopettaa bloggaaminen jos joku sut tunnistanu lukija tulis nykäseen hihasta? :D hienoa lukea sun matkasta. Ihmiset voi siis muuttua. Minäkin odottelen nyt sitä kolmeakymppiä innolla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, en ehkä automaattisesti enää lopettaisi blogia siihen paikkaan. :D Mutta eri asia se silti on. Siinä on kyse siitä, että olisin jotenkin niin tunnettu, että tuntematon bongaisi mut kadulta. Ja se hirvittää edelleen! En tahdo olla semmonen julkkis. :D
      Kolmikymppisenä olo on ihmisen parasta aikaa. <3

      Poista
  2. Tää on niiiiiiin hieno teksti ♥ En mä osaa muuta sanoa, ja tarvinneekokaan :)

    VastaaPoista
  3. Moi! Mulla ois niin paljon sulle asiaa, mutta yritän nyt lyhyesti pukea sanoiksi sen, mitä ajatuksia sinun tämä taival on viime aikoina mussa herättänyt.

    Ensinnäkin on tää oli aivan ihana teksti ja se rohkaisi nyt myös kommentoimaan. Itse olen viime aikoina viimeinkin alkanut itselleni myöntämään, että taidan olla melko introvertti. Meni vuosia, etten asiaa juuri edes miettinyt vaan olin aina se outo, jonka oli vaikea tulla useiden ihmisten kanssa toimeen ja joka juoksi kaupassa karkuun, jos joku tuttu tuli vastaan. Näin kärjistäen. Ihmettelin myös aina, miksei mitkään kaverisuhteet säilyneet vaan onnistuin nekin "pilaamaan", kun en jaksanut pitää yhteyttä. Miesystävä ja yksi kaveri olivat ainoat, kenen seurassa viihdyn. Ihmisten kanssa tulen toimeen ainoastaan, jos he ovat minusta turvallisia ja luotettavia. Ilkeä tai hyvin voimakas/jyrkkä ihminen saa minut niin jäihin, etten saa sanaa suustani. Pakko kysyä, että oletko huomannut naisten ja miesten välillä tässä eroa? Minulle usein miehet ovat niitä turvallisia (etenkin vanhemmat) ja heidän kanssaan viihdyn paremmin.

    Nämä sinun tekstit ja pohdinnat ovat auttaneet minua näkemään asiaa siltä kantilta, että ehkä se on ihan ok, ettei ystäviä ole läjäpäin tai ettei sitä edes kaipaa. Ehkä minussa ei olekaan vikaa, niin kuin olen aina aiemmin ajatellut. Tuntuu, että voin vihdoinkin myöntää ja sanoa ääneen, että olen tällainen kuin olen. En ehkä jaksa kuukaisiin soittaa sisaruksille tai vanhemmille, mutten tee sitä välinpitämättömyyden vuoksi vaan koska minä nyt vain olen tällainen. Toivottavasti hekin joskus ymmärtävät.

    Ähh, tuntuu etten osannut yhtään pukea sanoiksi tätä tunnemyrskyä, mutta joka tapauksessa haluan sanoa KIITOS <3 sinun ajatuksesi monen asian suhteen ovat samankaltaisia omieni kanssa ja ehkä minäkin löydän joskus sen rauhallisuuden, eikä minun tarvitse enää väkisin yrittää kuulua joukkoon. Olet hieno ja rohkea ihminen :)

    Terveisin se, joka selitti siitä majakasta joku kuukausi sitten, eikä muista enää nimimerkkiään ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, Halja! Ihanaa. <3 Tällaiset kommentit sulattaa mun sydämen ja tulen niistä niin onnellisiksi. Että omalla esimerkilläni ja taipaleestani kirjoittamisella saan toisetkin huomaamaan piirteitä itsessään ja sitä kautta myöntämään, että ovat ehkä tietynlaisia, ja että se ei tarkoita, että sitä on viallinen. Ei me olla viallisia, me ollaan vaan tämmöisiä. :)

      Olen ihan samanlainen tuon yhteydenpitämisen kanssa. Tai ainakin ollut. Vasta oikeastaan parin viime vuoden aikana olen ihan tietoisesti panostanut siihen sen verran, että ne harvat ja valitut jotka rinnalla edelleen tai nykyisin on, pysyvätkin siinä. Koska olen tajunnut, että juuri heidän tahdon pysyvän siinä. Tosin heidän kohdalla pitää myös paikkansa se, että vaikka ei aikoihin yhteyttä juuri pitäisi, niin sitä voi silti aina vaan jatkaa siitä mihin edellisellä kerralla jäi. Ehkä se onkin sitä ystävyyttä. :) Tai ainakin sellaista, mikä itselle sopii hyvin.

      Ja kyllä, EHDOTTOMASTI mieluummin olen tekemisissä miesten kanssa kuin naisten kanssa! Näin on ollut aina. Ja myös se, että vanhemmat ihmiset valitsen ympärilleni mieluummin kuin nuoret. Edes nuorena en oikein tullut toimeen nuorten kanssa. :) Aina olen hakeutunut ensisijaisesti vanhempien seuraan, ja niistäkin sitten ensisijaisesti miespuolisten seuraan. Nyt olen työpaikassa jossa on työtovereina pelkkiä naisia, ja se on vaatinut aika paljon totuttelua. Sielläkin huomaan parhaiten nyt tulevani toimeen vanhemman väen kanssa. :) Jotenkin tunnen kuuluvani siihen porukkaan paremmin kuin nuorten jengiin. En sitten tiedä mitä se kertoo minusta. :D

      Tosi kiva on lukea, että olet itsesi hyväksynyt/hyväksymässä tuollaisena kuin olet. Et sinä ole viallinen. <3 Ja kiitos itsellesi, että kommentoit. Oot hyvässä paikassa itsesi kanssa, jatketaan samaan malliin. <3

      Poista