tiistai 10. helmikuuta 2015

Se oli mukava sunnuntai


Mikä on se tunne, mikä saa laulamaan kolme ja puoli tuntia autossa kotimatkalla? Vaikka on edeltävänä yönä nukkunut vain neljä tuntia ja muutenkin mennyt koko edeltävän viikon aika vähäisillä unilla? Vaikka normaalisti uni tulee autossa, vaikka ei olisi edes mitenkään valtavan väsynyt ylipäätään tai matka niin pitkäkään? Mikä se niin laulattaa ja energiaa antaa?

Se on mukavien ihmisten tapaaminen. Se on sitä, kun etukäteen on ystävyyttä rakentanut kirjoittelemalla pitkän aikaa, kuukausikaupalla. Se on sitä, kun ensimmäinen tapaaminen ei tunnu ensimmäiseltä tapaamiselta, vaan kuin olisi vanhoja tuttuja nähnyt. Se on sitä, kun kaikki on luonnollista ja rentoa, kun kaikilla on mukavaa ja naurattaa. Se on sitä, kun tietää jo etukäteen, että toiset jakaa pitkälti samanlaisen arvomaailman ja katsovat elämää ehkä aika pitkälti samanlaisten lasien läpi. Se on samanhenkisyyttä, ehkä jopa sukulaissieluutta. Se on sitä, kun toisista huokuu samanlaista energiaa kuin itsestä, sitä mitä ei voi oikein nähdä, eikä kaikki sitä tunne, mutta minkä itse aistin hyvinkin herkästi.

Se energia määrittää monesti jo hyvin äkkiä sen, tulenko ihmisen kanssa toimeen hyvin vai ehkä vähän huonommin. Harvassa on ne, joiden kanssa ei tule toimeen, mutta melkein yhtä harvassa on ne, joiden kanssa ihan oikeasti synkkaa. Tosissaan. Jolloin tietää heti, että toisesta tykkää. Joillakin energia on sellaista, että sen tietää välittömästi, niin hyvässä kuin pahassa. Toisen seurassa sanat tulevat ulos itsestään ja ennalta ei tarvitse muodostettavia lauseita pohtia. Toisen seurassa huomaa koko ajan miettivänsä, että onko mitään sanottavaa ja aika harvoin silloin on. Ja joidenkin seurassa tulee tuskanhiki jo pelkästään siitä hyper -energiasta, joka ihmisestä huokuu. Sellainen energia, kuin ihminen olisi yliannostanut itsensä kofeiinilla ja säntäilee päättömänä joka suuntaan. Sellaisen energian keskuudessa on vaikea olla itsekään rauhallinen, sillä imen ja vaikutun toisen energiasta aina helposti. Toisen mieliala tarttuu kuin vatsatauti ja toisen energia on lähes poikkeuksetta suurempaa kuin mitä itsestäni huokuu, kun sitä tästä päästä katson. Toiset voivat toki ajatella tilanteen myös päinvastoin, oma kokemukseni on kovin subjektiivinen.

Joka kerta kun huomaan välittömästi tykkääväni ihmisestä, tekee mieli sanoa se ääneen. Olen kuitenkin jättänyt sanomatta niinä ensimmäisinä hetkinä ainakin. Jotenkin kuvittelisin, että se on jotain, mitä ei heti alkuun kerrota, samaan tapaan kuin romanttisissakaan suhteissa. Sen voi käsittää väärin ja se voi pelottaa pois, se voi käskeä ottamaan etäisyyttä. Yleensä jossain kohtaa kerron kyllä, tavalla tai toisella. Jos ihan tosissani tykkään tai olen tykännyt.

Itselleni nämä tällaiset tilanteet on kuitenkin loppupeleissä harvinaisempia tässä kaiken ihmismeren keskellä, missä eletään. Mutta enenevässä määrin tätä tapahtuu kuitenkin, koko ajan. En tiedä onko tämä iän myötä tullutta vai itsensä tutkimisen ja ymmärtämisen myötä tullutta itsevarmuutta ja sitä kautta jotenkin tähän asiaan liittyvien asioiden tiedostamista. Sitä tietoisuutta itsestä tai ihmissuhteista ei ole ennen ollut, ei tässä määrin. Nyt kun tiedän kuka olen, huomaan kaikenlaisia vivahteita ja energioita toisista vieläkin helpommin kuin ennen. Ja tunnistan tunteet itsessäni, kun jonkun kanssa synkkaa oikein kunnolla. Ehkä sitä ei ennen kunnolla edes ymmärtänyt. Nyt kaikissa kohtaamisissa on rentoutta, kun kaikenlainen miellyttämisenhalu on poissa, eikä vaikutusta tarvitse tehdä. Nykyään olen vain minä ja se kelpaa sille jolle kelpaa. Tällöin voin myös keskittyä siihen kaikkeen tunnemäärään mitä kukakin minussa aiheuttaa ja analysoida sitä siinä samalla kun tilanne on päällä, eikä sitä tarvitse palata joskus toiste miettimään. Mieleni on kirkkaampi ja sydämeni avoimempi ja ehkä sen vuoksi sitä löytää tästä maailmasta myös niitä mukavia ihmisiä. Ja sitten niitä tosi mukavia.


Jollain tasolla tunne uuden ihmisen löytämisestä elämään on verrattavissa ihastumiseen. Sitä miettii, että tunteeko toinen samoin, ja ehkä vähän pelkää vaikuttavansa liian innokkaalta, ettei toinen vaan pelästy ja lähde karkuun. Vaikkakin samaan aikaan on pitkälti varma, että tilanteessa on jaettu samat tunteet ja kaikilla on ollut valtavan mukavaa. Se tunne ja energian määrä ja se, miten asia pyörii mielessä, on samanlaista kuin olisi ihastunut. Ja kai se sitä onkin. Ei ihastumisen tarvitse olla pelkästään romanttista. Sen olen kyllä ennenkin tiedostanut, mutta nyt muistan taas, kun tuo tunne valtaa alaa mielestä ja sydämestä. Ihastuminen on kivaa! Ehkä tuo HSP minussa sanelee sen, miten voimakkaasti reagoin tällaisiin tilanteisiin ja miten paljon ne pyörivät mielessä sen jälkeen. Yhtä kaikki, mukavaa oli ja olen asiasta kovin iloinen. Kiitollinen. Saan tästä kaikesta päiviini energiaa ja hymyä huulille varmasti vielä pitkään.

On se hieno tunne. Siis kun synkkaa. Tällainen ihminen kuitenkin kun olen, introvertti-HSP monilla erikoisilla vivahteilla, joka ei ole samankaltaisia ihmisiä maailmasta löytänyt montakaan. Tai edes niitä, joiden kanssa on jollain tapaa yleisesti ottaen samalla aaltopituudella ja tulee hyvin juttuun, eikä sanoja tarvitse punnita vaan voi vaan puhua. Tai olla puhumatta, ilman että se on kiusallista. Ja sitten yhtenä sunnuntaisena päivänä sitä tapaa kaksi, joiden molempien kanssa synkkaa ja välittömästi huomaa, että tykkää.

Vähät yöunet ja pitkä päivä ja silti vielä laulattaa tuntikaupalla. Silloin tietää, että asiat on todella hienosti. Ehkä olen sittenkin kykenevä ihan oikeasti luomaan aikuisiällä uusia ystävyyssuhteita. Ihan kokonaisvaltaisia, ei pelkästään kirjoittamisen välityksellä tapahtuvia. Siis ihan oikeita ystävyyssuhteita, ei vaan kaverijuttuja. Jotenkin ajatus on vielä vähän vieras, kun en ole sellaisen uskonut olevan mahdollista, mutta ehkä alan siihen kuitenkin uskoa. Edes vähän.

10 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitettu. Oon onnellinen, että sulla oli onnistunut sunnuntai.

    :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä sitten samanlainen kohtaaminen joskus. Uskon siihen. <3

      :')

      Poista
  2. Vaikka ekstrovertiksi itseni laskenkin (tosin tässä vuosien varrella olen kerännyt jonkinverran introverttiverta itseeni) voi allekirjoittaa tämän postauksen perusajatuksen itsekin: Sitä vaan tietää, milloin synkkaa, tietää myös hyvinkin nopeasti milloin ei synkkaa.

    Joskus voi jopa käydä niinkin, että on odottanut jotain tapaamista/pidempää keskustelua pitkään varmana siitä, että tuon kanssa ollaan sielunsisaria. Toisin on kuitenkin käynyt. On käynyt niinkin, että joku on yllättänyt täysin. Epätodennäköisestä ihmisestä on tullut tärkeä ystävä. Elämä on yllätyksiä täynnä. Klisee, mutta niin totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tuo ei kaiketi ole mikään introvertti -piirre, että nopeasti huomaa synkkaako vai ei. Vaikkakin varmaan oikein todelliset ekstrovertit kokevat, että kaikkien kanssa synkkaa, mikä saattaa tosin olla tottakin. Tietynlaista herkkyyttä se vaatinee vain, että ylipäätään kiinnittää asiaan huomiota.

      Totta tuokin, aina ei synkkaa vaikka kuinka etukäteen ajattelisi niin tapahtuvan. Fyysinen tilanne on aina erilainen tilanne kuin vaikka pelkästään kirjoittelu. Toisaalta se synkkaamisen puute voi johtua melkein mistä vaan, muustakin kuin siitä, että ei oikeasti synkkaisi. Olosuhteet ja tunteet, jännitys, vaikka sekin, että onko tukka hyvin ja tietoisuus siitä, että ei ole! :D Mutta kyllä, olen ihan samaa mieltä. Voi olla, että ei synkkaa, vaikka etukäteen olisi niin ajatellut. Ja että voi synkata ihmisen kanssa, joka on ihan erilainen kuin itse. Esimerkiksi paras ystäväni (lapsuudenystäväni) on aaaaiiiivan erilainen kuin itse olen, ja silti meillä synkkaa niin jumalattoman hyvin!

      Poista
  3. Tää on todella mukavasti kirjoitettu, oon lukenut tämän nyt jo ainakin kolme kertaa. Tykkään yleensäkin siittä kun analysoit ihan kunnolla ja asiasta kuin asiasta. =)

    Nyt kun mietin niin en oikein osaa sanoa koska viimeksi olisin tutustunut kunnolla ihmiseen jonka kanssa oikeesti synkkaa paitsi siis nyt =). Kyllä joo voi synkata joittenkin seurakavereitten kanssa, mutta se on niin hetkittäistä eikä koskaan varmaan tutustuta paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mää oon lukenut sun edellisen fb -viestin vaikka kuinka monta kertaa, sen saman päivän aikana kun sen laitoit. :D Tulee vaan hyvä mieli. Mutta on kiva, että teksti miellytti kun teistä se niin paljon kertoi. :)

      Kaiken analysointi tapahtuu automaattisesti ja vaivatta ja se on aina kivaa. :)

      Ihan totta on toi, että kyllä niitä semmosia synkkauskavereita on ollut tässä vuosien varrella, vaikka töissä. Mutta sitten kun miettii sitä, että se pitäisi viedä sieltä töiden ulkopuolelle niin tuntuu aika mahdottomalle. Semmoset ihmiset on ihan tosi harvassa. Tai nollassa. :D Mut jee jee, kiva että harvinaisuuksiakin tapahtuu.

      Poista
  4. Joo oli kyllä hyvin kirjoitettu juttu! Siitä tämä nykyaika on kivaa, että tällaiset "sielujen kohtaamiset" (:D) ovat mahdollisia. Itse olen tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin netin kautta. Kahden kanssa ystävystynytkin. Ilman sosiaalista mediaa nämä ihmiset olisivat varmasti jääneet kohtaamatta.

    Hienoa, että teillä oli onnistunut sunnuntai!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että muihinkin tää teksti iskee kuin asianomaisiin itseensä. Aina ei voi olla ihan varma miten se avautuu muille, vaikka yrittääkin kirjoittaa sitä kaikille halukkaille lukijoille.

      Tykkään kanssa tästä, että nykyaika mahdollistaa tällaisen kaiken hienon. Entisajassa oli hienoa kirjeenvaihto ja sitä oon tehnyt paljon ja sitä kautta myös löytänyt uusia ihmisiä elämään. Osa tosi hienoja juttuja ja osa sitten aika mätiä omenia, mutta kokemuksia yhtä kaikki. :D Netissä on se hieno puoli, että tää on paljon nopeampaa kuin kirjeenvaihto oli, vaikkakin oli se aika ihanaa kun se kirje odotti postilaatikossa.

      Onnistunut sunnuntai pyörii vieläkin mielessä. Niin siistiä se oli. :)

      Poista
  5. Mä oon kyllä aika arkajalka tutustumaan keneenkään. Siksi on mielenkiintoista lukea tällaista syväanalyysiä. Sellaiset pinnalliset kohtaamiset ovat niin hirvittävän kuluttavia, että jotenkin en uskalla ottaa riskiä. Mua pyydettiin tässä taannoin yksiin polttareihin parin kk päästä, ja siis ajatuksena se oli jo sellainen, että melkein hyperventiloin :D. En ole siis menossa.

    Ja ymmärrän hyvin tuon, ettei heti kerro jollekin, että tykkää. Mulle on joskus sanottu niin, ja tunne ei oikein ollut molemminpuolinen, niin se oli k-i-u-s-a-l-l-i-s-t-a! Ja voi sitä toista raasua :/.

    Mahtavaa, että oot löytänyt uuden ystävän näin aikuisiällä. Uskon, että sellainen syvällinen ystävyys on harvinaista. Itsekin sitä joskus kaipaan hetkittäin, mutta sen saadakseen pitäisi ottaa tosiaan askelia, joita en ehkä ole valmis ottamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän ihan täysin ja olen aivan samanlainen. Mun on todella vaikea ottaa sitä seuraavaa askelta. Uskoakseni tämä internet on mahdollistanut sen, että oon saanut tehtyä aina hyvän pohjatyön ja löytänyt tätä kautta niitä ihmisiä, joille ns. voin itseni antaa kokonaan, eikä vain jäädä sille pinnalliselle tasolle. En tiedä osaisinko pelkässä fyysisessä maailmassa viedä asioita koskaan niin pitkälle. Ehkä, jos se oikea ihminen tulisi vastaan. Mutta niin harvassa niitä mulle on, että en usko niiden oikein koskaan vastaan kävelevän.

      Vastaavista polttarikutsuista hyperventiloisin minäkin, noi on aina ihan kauhistus. :D

      Tiedän myös miltä tuntuu (hetkittäin) kaivata sitä sellaista syvällistä ystävyyttä. Olen kokenut samat tunteet jo monen monta vuotta, miettinyt, että oisihan se nyt aika perhanan kivaa. Mutta koskaan en ole kuitenkaan kokenut sille sellaista todellista tarvetta (kun olen niin yhden ihmisen ihminen), että olisin juuri ollut edes halukas asialle mitään tekemään. Ehkä sitäkin hienompaa, että sellainen tuntuu nyt olevan tässä. Ja kaupanpäälle tuli vielä ekstraihminen!

      Poista