torstai 12. helmikuuta 2015

Ei missään, ei kukaan


Mitä menettävätkään ne kaikki ihmiset, jotka räpläävät kännykkäänsä koko bussimatkan alusta loppuun? Paljon!

Olen aiemminkin kirjoittanut bussimatkan hienoudesta, ja miten kovin siitä tykkään. Se matka on jännää aikaa, kesti se sitten hetken tai hetken pidempään. Siinä on ikään kuin ei missään sen ajan. Ja samalla ajatus juoksee niin kuin ei missään muualla. Toisaalta saatan käyttää ajan siihen, että tarkkailen, kuuntelen ja analysoin ihmisiä ja heidän tilanteitaan ja tunteitaan. Bongaan erilaiset persoonat teiniporukasta ja muistelen millaista oli olla itse samassa iässä. Koitan ymmärtää mitä kaikkea he eivät ole vielä kokeneet, mistä kaikesta he ovat vielä paitsi, mitä kaikkea on edessä. Huomaan, että se on liian suurta todella ymmärrettäväksi, ja jatkan sitä samaa tarkkailuani, jota olen ihmisten keskellä harrastanut aina.

Toisaalta saatan sulkea ulkopuolelle aivan kaikki, ja viettää tuon hetken ihan omassa maailmassani.

Luon bussimatkalla usein tilanteita päässäni, tarinoita ja kohtaamisia. Sellaisia, jotka voisivat tavallaan olla totta, mutta eivät ole ja joissa on todellisia ihmisiä kuvitteellisissa tilanteissa. Ja koska olen hieman traagisuuteen taipuva tai siitä jollain oudolla tavalla pitävä, saattaa kuvitelmissani olla myös sitä piirrettä.

Toisinaan menen niin syvälle näissä ajatuksissani bussimatkan aikana, että se kaikki jatkuu vielä kävelymatkalla pysäkiltä töihin/kotiin ja saatan melkein tosissani odottaa näkeväni matkalla tai viimeistään perillä jonkun henkilöistä, jotka osaansa näyttelivät siinä kaikessa, vaikka se olisikin hyvin pitkälti mahdotonta. Mielessäni näen senkin tilanteen selvästi ja tunnen ne tunteet, jotka tuntisin, jos tämä tapahtuisikin oikeasti. Kävelymatkasta en välttämättä muista tästä syystä juuri mitään. Ja etenkin työpäivän aikana myös palailen luomaani tarinaan, tilanteisiin ja ihmisiin, useampaan otteeseen. Katoan aina hetkeksi oman pääni sisälle.

Se on kaikki hyvinkin samanlaista kuin olisi nähnyt todentuntuista unta, mikä kummittelee mielessä koko päivän, ehkä vielä vähän seuraavankin. Sen sijaan se olikin itse tarkoituksella luotua kuvitelmaa. Käsikirjoittajana minä, pääosassa valitsemieni muiden seurassa minä itse. Tilanteissa, jotka itse päätin luoda. Omanlaisensa mielikuvitusmaailma, mikä ehkä yhdistetään lapsiin enemmän kuin aikuisiin.


Olen löytänyt itseni myös itkemästä bussin takapenkiltä, kun mietin surullisia asioita. Samaa surullista asiaa mietin uudelleen toisena päivänä, jolloin vieressäni istui (tuntematon) ihminen, ja silti kyyneleet kihosivat silmiini. Ennen tämä ei olisi ollut mahdollista tietynlaisen muurin vuoksi, mikä on pitänyt huolen siitä, että julkisilla paikoilla ei yksinkertaisesti vain näin pääsisi käymään. Nyt tuo muuri on poissa ja tällaisiakin kummallisuuksia tapahtuu. En varmaksi tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Jotenkin itsestä tuntuu, että ei siinä mitään pahaa voi ainakaan olla, kun asiaa yleisellä tasolla ajattelee.

Vaikka olenkin hyvin herkkä ympäristölle, äänille ja visuaalisille ärsykkeille, bussissa jostain syystä pääsen omaan maailmaani ja siellä on kiva olla. Uskon, että tämä johtuu tunteesta, että sitä on ei missään matkan ajan. Ehkä sitä on jopa paljolti ei kukaan. Näkisin joka tapauksessa, että tämä kyky on rikkautta. Ja näkisin myös, että niin paljon menisi hukkaan, jos puhelinta koko matkan räpläisi.

6 kommenttia:

  1. Mahtavaa tekstiä. Teen tuota aivan samaa. Joskus ''herään'' oikeaan todellisuuteen, jonka olen kuvitellut pääni sisällä. Hämmentävää.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, meillä on varmaan aika paljon samanlaisia piirteitä näissä asioissa. ;)

      Poista
  2. Tässä mä seison bussissa ja luen tätä kännykällä... Ihmisen mieli on mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta bussissa on yksi ja ainoa oikea kännykän räpläämisen kohde ja se on mun blogin lukeminen, tietty. :D No ei vaan, kyllä munkin tulee välillä katottua bussissa vaikka insta läpi, jos sille päälle satun. Ja whatsappia pitää välillä laittaa. Mutta ei niihin mene aikaa loppupeleissä kun hetki. Loppuajan elelen sitten ihan vaan oman pääni sisällä. :D

      Poista
  3. Eikä! Mä teen tota ihan samaa :D Kuvittelen juttuja ja käyn keskusteluja, ja valitettavasti joskus ne fiilikset jää päälle ja vaikuttaa todellisilta, vaikka pohjautuvat vain kuvitelmiin. Olen nykyään yrittänyt hillitä tuota ajatustenjuoksuani varsinkin jos on joku ikävä ajatelma tulossa, sillä ei ole reilua, että mulle tulee inhat fiilikset jostain syyttömästä ihmisestä vain siksi, että hän sattui osallistumaan mun ajatusleikkiin ja minä sitten sekoitan sen todellisuuteen :D Haha, toi nyt ehkä kuulostaa vähän pimeältä, mutta oh well, that's me. Olen vaan pirun hyvä kuvittelemaan ;) Ehkä mun pitäis olla kirjailija tai käsikirjoittaja tai ohjaaja tai jotain :D

    On kyllä ihan loistavaa olla saanut lukea näitä sun juttuja (ei siis liity vain tähän tekstiin), niin moni on osunut nappiin omallekin kohdalle. Ihanaa voida olla ylpeä introverttiydestään, ja toisaalta vihdoin ymmärtää jokin syy sille, miksi alkaa itkettää lätkämatsissa jos koko halli huutaa/karjuu/buuaa, tai että miksi kaipaan omaa aikaa vahvemmin kuin muut ja oikeasti ärsyynnyn liian pitkien sosiaalisten tilanteiden kanssa jne, kun ne vaan jotenkin vie voimat. Iso kiitos, oot saanut mut ymmärtämään itseäni, kun aiemmin oon vaan ajatellut että satun vaan olemaan liian herkkis ja se on mun vika. Nykyisellään tiedän mitä tarvitsen ja ymmärrän, että se on ihan ok ja osaan vaatia sitä itselleni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mää ymmärrän ihan täysin! :D Mun tulee nähtyä joskus unia, joissa mies on ihan törppö ja sitten oon tietty hänelle vihainen seuraavana aamuna ja syytän häntä niistä asioista, mitä hän mun unessani teki. :'D Ei sille vaan oikein voi mitään, tunteet jää vahvasti päälle!

      Ihan parasta kuulla, että oot kokenut nämä mun tekstit hyödyllisinä. :') Mun tuli hyvä mieli. Meitä herkkiksiä kyllä riittää. Voi kumpa kaikki HSP:t saisivat tietää olevansa HSP! Helpottaisi elämä välittömästi ja siitä eteenpäin sitä olisikin ihan normaali, erilaisilla vivahteilla vain. Se on vapauttavaa, kun tietää, ettei itsessä olekaan mitään vikaa. Tämmönenkin saa olla, ihan siinä missä ne muut saavat olla sellaisia kun ovat.

      Iso kiitos sulle! <3

      Poista