tiistai 20. tammikuuta 2015

Olen miettinyt


Olen miettinyt, että muistavatko muut ihmiset kaikki kohtaamisensa ventovieraiden kanssa? Kaikki vaihdetut sanat, ilmeet ja eleet? Tilanteen aiheuttamat tuntemukset ja sen olosuhteet, kuin valokuvan siitä kaikesta? Minä muistan. Jokainen tapaaminen ihmisen kanssa on merkityksellinen. Kaikista merkityksellisimpiä ja mieleenpainuvampia on ne hetket, kun et tiedä tapaavasi uutta ihmistä. Et tiedä, että kohta keskustelet jonkun kanssa, etkä voi etukäteen aavistaakaan mistä tulet puhumaan. Tilanne saattaa kestää minuutin, useamman, tai sitten vain ohikiitävän hetken. Kuinka moni unohtaa sen heti sen jälkeen? Jos edes kiinnittää siihen sen enempää huomiota silloin tapahtumahetkelläkään. Kuinka moni sitten taas muistaa sen kaiken vielä viikkojen, ehkä kuukausienkin päästä? Minä muistan.

Olen myös paljon miettinyt sitä, että monikohan näkisi tekemäni työn häpeällisenä, sellaisena, ettei siitä kehtaisi kertoa ihmisille? Että kun ei muuta saanut, oli pakko ryhtyä kerroshoitajaksi. Että se on joka tapauksessa vain väliaikaista ja hävettää tehdä sellaista. Minä sitten taas kerron siitä ylpeydellä - minusta on johonkin, mihin joku toinen ei ehkä egonsa vuoksi pystyisi. Hänen menetyksensä, minun voittoni! Väliaikaista mitä ilmeisemmin toki, mutta ei ole kiire pois, eikä haittaa vaikka en lähtisi pois koskaan. Tykkään työstäni tosi kovin. Pidän siitä, että saan auttaa, edes välillisesti, pidän siitä että näen käteni jäljen. Pidän siitä, että sisälläni asuva täydellisyydentavoittelija saa toteuttaa itseään tässä. Pidän siitä, että näen ja huomaan kehittyneeni, olen koko ajan nopeampi, parempi, osaan enemmän ja saan käyttää päätäni. Yksikään päivä ei ole samanlainen, koskaan ei etukäteen tiedä mitä työpäivään mahtuu.


Koin vahvan flashbackin jutellessani ulkomaalaisen miehen kanssa tässä yhtenä päivänä. Tai minähän vain kuuntelin, hän jutteli. Ja mitään en ymmärtänyt. Hän puhui venäjää usean minuutin ajan ja minä levittelin käsiäni. Edes hänen elekielensä ei mennyt perille, en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Hän vaihtoi kieltä kesken kaiken venäjästä saksaan, johon osasin sentään vastata saksaksi opettelmani lauseet en ymmärrä ja olen pahoillani. Toistelin niitä useaan otteeseen, kun en muutakaan osannut. Lopulta mies antoi periksi ja lähti pois. Tuli samanlainen tunne kuin aikoinaan Saksassa. Ja mietin, että juuri tuollaista se oli. Niin kovin turhauttavaa. Ja juuri siksi emme mene sinne takaisin, vaikka siellä oli elämässä kaikista onnellisimmillaan.

Uuden-Seelaannin suhteen sitten taas olemme aloittaneet jo säästämisen. Jonakin päivänä..


Talvi täällä on ollut juurikin niin hieno kuin toivoin sen olevan. Valtavasti lunta, paljon tai sopivasti pakkasta ja kauniita maisemia. Tässä(kin) hetkessä on hyvä.

2 kommenttia:

  1. Mä en kyllä muista ihmisiä, enkä varsinkaan eleitä ja/tai ilmeitä. Oon jotenkin sokea ja huonomuistinen tossa suhteessa. Enkä ikinä huomaa ihmisistä mitä ne salaa. Esimerkiksi työkaverit tietää jo kuukausia etukäteen, että joku kollega on raskaana ja mä oon ihan pihalla, kun se itse viimein ilmoittaa siitä. Mulle on vähän raskasta olla tekemisissä ihmisten kanssa, se on sellaista välttämätöntä suorittamista 90%:sti, niin jotenkin sen kaiken havainnointitiedon varastoiminen olisi varmaan liikaa siihen päälle.

    Tykkään sun asenteesta työtäsi kohtaan. Ymmärrän niin hyvin, että joku voi olla onnellinen ja tyytyväinen suorittavassa työssä, missä näkee kättensä jäljet välittömästi. Sellainen abstrakti haahuilu, missä pöytä ei ikään kuin tyhjene koskaan, on tosi kuluttavaa.

    Siellä on ihana talvi! Täällä vähän vähemmän ihana. Mutta menettelee, kai näihin pk-seudun talviin on tottunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mä oon juuri se joka näkee, kuulee, huomaa ja havainnoi ihan kaiken. Suhteet ennen kuin ne kunnolla syntyykään, raskaudet, riidat ja niiden syyt, mielialat ja niiden muutokset, kaikki mitä vaan voi ihmisistä päällepäin nähdä ja nekin, mitä kukaan muu ei huomaa. Se on just sitä HSP-elämää. :) Ja joo, se on raskasta. Siksi sitä väsyykin ihan vaan kun on ollut tekemisissä ihmisten kanssa.

      Olen kyllä siihen lopputulokseen tullut, että sellainen työ, missä ei huomaa edistyvänsä ja saavansa mitään konkreettisesti aikaiseksi, ei ole mun työ. Ahdistun jos tuntuu, ettei homma etene.

      Teillä taitaa olla siellä sellainen perinteinen eteläisemmän Suomen talvi. Pelotti kyllä, että tännekin sellainen tulisi, kun viime talvi oli ollut aika nihkeä. Ja niin kovin sitä kunnon talvea tahdoin. Mutta hyvinhän sitä lunta ja pakkasta on riittänyt. :)

      Poista