tiistai 4. marraskuuta 2014

Sinne minne elämä vie


Oli outoa kävellä kaupungissa, jossa on syntynyt, asunut useita vuosia ja jonka läheisyydessä on asunut sen jälkeenkin aina siihen asti, kunnes Suomesta muutti. Kun yhtäkkiä kaupungilla voikin törmätä ihmiseen, joka on jostain menneestä tuttu, sen sijaan, että vain luulisi törmäävänsä ihmiseen, joka on jostain menneestä tuttu. Tätä tapahtui sekä Saksassa, että Skotlannissa. Olin aina ohikiitävän ajan näkevinäni jonkun tutun, kunnes tajusin, ettei se ole mahdollista. Eikä täälläkään, nykyisellä kotiseudulla, ole (tietääkseni) ainuttakaan vanhaa tuttua. Uusia vain. Oli siis hämmentävää, kun entisillä kulmilla kävellessä yhtäkkiä näkikin vanhan tutun, keskellä kaupunkia. Ihan oikeasti näki, ei vain pienen hetken ajan luullut näkevänsä.


Olen viimepäivinä miettinyt paljon tulevia asuinmaakuvioita. Ne luonnollisestikin pyörivät mielessä, vaikka niitä ei sen enempää ajattelisikaan, on kuitenkin sen verran suuria asioita. Kuten kirjoitinkin viimeksi tästä aiheesta, oltiin päätetty, että Saksaan ei sitten kaikesta huolimatta palatakaan, vaikka niin oltiin alunperin ajateltu. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun huomasin, miten tärkeänä pidän tätä ihmisten kanssa keskustelua. Sitä, että tuntemattoman kanssa voi höpöttää mistä asiasta tahansa, ihan vaivatta. Silti, aina välillä mieleen tulee se tunne siitä Saksasta, siitä vuodesta siellä, siitä elämästä. Se kaikki, mikä teki siitä vuodesta ihan ehdottomasti elämäni parhaan. Onnellisinta, ihmeellisintä, erityisintä, huikeinta aikaa. Ja se tunne on jättää alleen kaiken muun, kaiken sen järjen äänen, minkä vuoksi juuri hylkäsimme sinne paluun. Siinä hetkessä sitä vain miettii, että onko se nyt niin tärkeää, että saa ihmisten kanssa jutella? Ei kai sentään..

Mutta sitten muistan, että se oli niin tärkeää, että sen vuoksi muutettiin aikoinaan pois sieltä. Vain sen vuoksi hylättiin kaikki se ihana ja hieno, mikä meillä siellä oli. Muuta syytä meillä ei ollut, kuin kieli. Joten kyllähän se aika tärkeä asia oli, molemmille aivan yhtälaisesti, vaikka toinen meistä osaakin saksaa paremmin. Sen verran, että pärjäsi. Mutta ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi hyvin, jotta kielen käyttämiseen liittyvä kokemus olisi ollut ollenkaan mukava. Kuten viimeksikin kirjoitin, niin tiedän, että itse eristäytyisin taas, enkä tahdo sitä. En missään nimessä, nyt kun tiedän, miten paljon onnellisempi olen, kun saan keskustella tuolla ulkona ihan kenen kanssa tahansa, ihan mistä tahansa.

Samaan aikaan se toinen vaihtoehto ja suunnitelma tulevaisuudelle kauhistuttaa, vaikka ollaankin siitä innoissamme. Se on vain jotain niin suurta. Niin suurta, koska se on niin kaukana. Koska sitten on todennäköistä se, ettei sieltä välttämättä tulla takaisin enää koskaan. Eikä sinne kukaan tule meitä niin vain katsomaan, jos ollenkaan. Tiedän, että joudun turvautumaan ammattilaisen apuun hyvissä ajoin ennen sitä mahdollista lähtöä sinne, jotta kykenen käsittelemään sen kaiken tunnemäärän. Tunnen sen murto-osan verran jo pelkästään sitä ajatellessani, sillä muistan elävästi, ikuisesti, miltä tuntui silloin muinoin lähteä Saksaan. Eikä se ollut edes Suomesta kaukana. Silti sen ajatteleminen tuo edelleen kyyneleet silmiin, niin suuria tunteita silloin koki. Nyt tuo tunnemäärä ja ahdistus olisi potenssiin kymmenen, ellei sata. Ei niin mukavana lisänä tähän pitäisi vielä päästä lentopelosta eroon, sillä sinne ei sitten enää autolla matkatakaan. Kaikki nämä tunteet yhdessä, samassa hetkessä, enkä ole ollenkaan varma miten siitä selviän.

Mutta tiedän silti, että teen sen kaiken, tavalla tai toisella. Kun se sydän vain vie täältä muualle. En lopulta tiedä onko se hyvä vai huono asia, riippuu mikä painaa vaakakupissa toistaan enemmän. Mikään ei ainakaan ole (itselleni koskaan ollut) yhtä opettavaista kuin asuinmaan vaihtaminen, ja elämästä oppiminen on aina hienoa. Eikä mikään tunne ole yhtä huikea kuin se, kun unelmista tulee totta. Pakko sen on siis olla pääasiassa hyvä asia, vaikka se tarkoittaakin, että läheiset jäävät taakse. Se onkin ainoa asia siellä toisessa vaakakupissa, mutta painavahan se on. Todella painava.

Tässä on kuitenkin aivan minimissään kaksi vuotta ja mahdollisesti jopa kymmenen vuotta edessä täällä Suomessa, ennen kuin mitään tapahtuu tällä rintamalla. Ja edelleen, asiat voivat muuttua. Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo eteen, koskaan ei tiedä, että jos kaikki suunnitelmat muutosta ulkomaille tuleekin haudattua. Vaikka meille on selvää, että tänne ei jäädä, ei silti voida tietää, jos jotakin sellaista tapahtuu, että pitää jäädä. En tiedä mitä se olisi, mutta tiedostan, että sellainen voi olla. Siksi ihan täysin konkreettisia suunnitelmia ei tässä vaiheessa voi tehdä, kun on niin monta vuotta vielä niiden mahdollisiin toteutumisiin. Jos olisi kyse vaikka vuodesta, olisi suunnitelmat jo lyöty lukkoon ja siihen liittyvät asiat täysin selvät. Nyt kyse on lähinnä vasta haaveesta, jota aletaan pikkuhiljaa rakentaa todeksi. Pala palalta, ei kiireellä. Aikaa onneksi on, toisin kuin Saksan suhteen oli, jolloin aikaa oli vaivaiset kuusi viikkoa. Siinä ajassa ei ehtinyt sulatella koko asiaa. Nyt ehtii ja se onkin aivan ensiarvoisen tärkeää, niin paljon suuremmasta muutoksesta on kuitenkin kyse.

Ehkä sitten jonain päivänä meillä on koti maailman toisella puolella, Uudessa-Seelannissa.

13 kommenttia:

  1. Hehhe! Kun me suunnittelimme ulkomaille muuttoa, oli ensimmäinen meille heitetty vaihtoehto Uusi-Seelanti. Minä sanoin välittömästi kiitos, mutta kiitos ei. En kuunaan voisi lähteä niin kauas läheisistäni. Kaikkia tärkeitäni kun en kuitenkaan voisi viedä mukanani.
    Hauskaa tosin olisi seurailla teidän tarinaanne, mikäli haaveesta tulee joskus totta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän sen ihan täysin. Helposti se painaa vaakakupissa enemmän, vaikka meillä ei näin olekaan. Lähellä se on, mutta ei sitten kuitenkaan. Mullehan tämä ei eroa sinänsä Saksaan (tai Skotlantiin) muutosta noiden läheisten osalta, koska itse en koskaan käynyt läheisiä katsomassa ulkomailla asuessani. Kun silloinhan oisi pitänyt lentää, ja yksin! Samalla tavalla tuolla toisen puolen maailmaa olen sinne suuntaan saapuvien vierailijoiden armoilla. Ihan niin yksinkertaista se vierailu ei heille vain enää sitten ole, kun matka kestää tuhottoman kauan ja maksaakin tietysti paljon. Itsehän suunnittelen lentäväni vain sinne ja jos siitä kokemuksesta selviän hengissä niin hyvä on. :D

      Poista
  2. Kylläpä näitä omaankiin tilanteeseen kolahtavia postauksia nyt tulee joka tuutista, edellinen eräästä toisesta blogista eilen ;)
    Itse olen asunut kahdessa eri pätkässä Australiassa melkein kaksi vuotta ja hiljalleen suunnitelmat muutosta sinne vielä kerran ovat hahmottumassa. Minun kohdallani se tosin vaatii unelmakotini myymistä - pelkkä ajatuskin saa sydämen kippuraan ja poltteen rintalastan alle. Kaikesta muusta voin luopua huomattavasti kevyemmin mielin.

    Mielenkiinnosta kyselenkin miksi Uusi-Seelanti? Mikä teitä siellä kiehtoo? Minulle Australia oli haave jo lapsuudesta ja noin 24 tuntia siellä oltuani tiesin tulleeni kotiin. Päivääkään ei mene ettenkö sinne kaipaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, voin vain kuvitella miten ikävää on luopua omasta unelmakodistaan! Se on hassu juttu, kun niin kovin vain veri vetää muualle, että sitä on silti valmis luopumaan niin tärkeistä asioista, vaikka se koskeekin. Meilläkin menee ennen lähtöä kaikki myyntiin. Tähän asti ollaan kuskattu kaikkia tavaroitamme pitkin maailmaa, huonekaluista lähtien, mutta tuonne lähdetään sitten lähes ilman mitään. Ei toiselle puolen maailmaa ole järkeä raahata koko omaisuuttaan, maksaakin ehkä hieman enemmän kuin Euroopan sisällä kuljettaminen. ;)

      Mulle Keski-Eurooppa oli se paikka, josta jo lapsena haaveilin. Sinne Alppien juurelle aina tahdoin. En koskaan uskonut, että tuo haave voisi toteutua. Jos olisin sen tiennyt, olisin opiskellut saksaa ahkerasti jo pienestä pitäen. :D

      Uusi-Seelanti kiehtoo meitä monesta syystä. Se ns. ticks all the boxes; kieli, ihan uskomaton luonto, ystävälliset ihmiset, meitä miellyttävä ilmasto, huikeat ulkoliikuntamahdollisuudet ja turvallisuus.
      Australia ollaan hylätty niiden vaarallisten eläinten vuoksi, minä tohelo olisin siellä heti myrkyllinen hämähäkki koivessa ja käärme toisessa. :D Amerikka taas ei ole niin sympaattinen, että sinne koskaan tahtoisin muuttaa, vaikka upeita paikkoja sielläkin on, mutta en tuntisi olevani turvassa. Kanadassa on myöskin aika paljon rikollisuutta, josta varoitetaan matkustajia. Maltalla puhutaan englantia sielläkin, ja sitä joskus Saksassa mietittiinkin vaihtoehdoksi, mutta se ei oikein sytyttänyt. Mm. prostituoitujen valloittamat kadut, suuri pelibisnes ja jäätävän kylmät kämpät eivät houkutelleet. :D UK on sitten taas koettu sen verran, kun sitä tahtoo kokea, eikä siellä ollut kovin kotoisaa. Taitaa siinä pääpiirteittäin ollakin englanninkieliset maat? Uusi-Seelanti on vaan valtavan kaunis ja sympaattinen. Ja turvallinen, kunhan ei valitse paikaksi seutua, jossa on maanjäristysriski. Nelson meitä on eniten houkuttanut ja siihen ollaan haaveissa keskitytty. :) Ja hei, Uudessa-Seelannissakin on Alpit! :')

      Poista
    2. Uuteen-Seelantiin siis! :D Hävettää tunnustaa, että en Australiassa asuessani ehtinyt edes viikonloppureissulle naapuriin...mutta kun siellä on niin kylmäkin, hahahah :p :p

      Ja joo, ei maapallon toiselle puolelle kannata huonekaluja välttämättä kuljettaa, vaikka kyllähän sitäkin moni tekee. Kun mä lähdin toista kertaa (mentaliteetilla takaisin en prkl tule!), niin mukaan lähti vain matkalaukullinen tavaroita. Ja sitten kun jouduinkin palaamaan, täysin tyhjän päälle niin...no....siitä rakensin elämää viitisen vuotta - astioista ja pyyhkeistä lähtien. Ja nyt kun elämä on about kuosissa, olen jälleen aikeissa repiä kaiken palasiksi ja yrittää vielä kerran. Kyllä ihminen on toisinaan pöllö :D

      Tsemppiä teille ja tsemppiä mulle haaveisiin! Niitä kohti, vaikka sydän märkänis!

      Poista
    3. Haha, on siellä varmaan vähän vilpoinen naapuriinsa verrattuna. :D Ilmeisen yleistä kuitenkin tuo on, että kun näistä kahdesta maasta puhutaan, niin yleensä ihmiset pysyttelee siellä omalla puolellaan. Näin olen ymmärtänyt.

      Ihania pöllöihmisiä! :D Tuollaista se on.. Tavallaan se on ihanaakin, aloittaa aina uudestaan, alusta. Se on suurin asia mistä tykkään muuttamisessa, että saa aina rakentaa sen kodin itselleen mieluisaksi. Koskaan en ole kyllä kaikkea myynyt, mutta kerran olen saanut ostaa ison osan huonekaluista ja astioista ja muista, juuri sellaiset kun tahdoin. Tykkään siitä. Tulevaisuudessa sitten kaikki myyntiin vaan, huh! Jänskättää jo nyt. :')

      Tsempit meille kaikille rohkeille (tai pöllöille)! Eletään omanlaista elämää, juuri siihen tapaan kun tahdotaan. Kun ei mitään rikollista tee, niin se on minusta se oikea tapa elää. Ihan täysillä!

      Poista
    4. En tiedä käytkö täällä enää vilkuilemassa, mutta näin äsken tämän netissä ja ajattelin heti sua :D

      http://diply.com/bigtheory/30-photos-proving-australia-is-most-insane-place/61227/1

      Poista
    5. Aaaahahhahhaaaa!!! :D :D Noista olen "törmännyt" lepakkoihin (etäältä) ja blue bottle jellyfishiin (läheltä, se sattui), muuten olen saanut näköjään olla aika rauhassa :D No, ne hämikset on tietty aika ällöjä....

      Tässä mun vastine: http://www.buzzfeed.com/simoncrerar/sydney-ruins-you-for-life

      Poista
    6. Ah, mä niin ymmärrän. <3 Mä tunsin sen fiiliksen noita katsoessani, minkä saa, kun on sydämensä menettänyt jollekin paikalle.

      p.s. Ne jäätelöt näytti IHAN SIKAHYVILTÄ. Siis voi tätä kuolan määrää!

      Poista
  3. Juuh, Gelato on taivaallisen hyvää...viime joulu-tammikuun lomalla tuli muutama *köh köh* syötyä :D Ja Gelatojen välipäivinä Gloria Jeansista TimTam -juoma :D

    VastaaPoista
  4. ...niin, että kannattaa ehkä teidänkin vielä miettiä olisiko Ausseissa sittenkin kivempaa, kuin Uudessa-Seelannissa... :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, melkein sen Gelaton vuoksi voisikin. :DD

      Poista