perjantai 5. syyskuuta 2014

Pala siellä, toinen täällä


On jännä huomata miten yksi työ, kokemus sen parissa, pienet pari kuukautta, voi muuttaa koko tulevaisuuden. Miten paljon se tuleekaan vaikuttamaan, ihan kaikkeen. Tähän hetkeen, huomiseen, ja sitten sinne vuosien päähän. Suunnitelmat menevät ihan uusiksi ja se on kaikki ok. Enemmänkin, kuin ok. Se on jotain todella upeaa.

Sillä olen nyt miettinyt sitä, haluaisinko luopua tästä kaikesta. Varmaa on, että Suomesta tulee luovuttua, mutta haluanko luopua siitä, että voin olla tuolla ihmisten parissa? Tehdä töitä heidän kanssaan, auttaa tarvittaessa, jutustella niitä näitä? Luopuisinko siitä? Tällä hetkellä tuntuu, että en mistään hinnasta. Sillä olen huomannut sen vaikutuksen itseeni, se antaa loputtomasti inspiraatiota ja hyvää mieltä, energiaa ja hymyä huuleen. Se, että minulla itselläni on se valta valita millaisina annoksina ja kuinka usein tahdon tätä kaikkea, siitä tykkään. Tämä on itselleni jokin niin suuri asia, niin suuri muutos, etten olisi koskaan uskonut sen olevan näin. Että olisin tällainen ja jossain olisi näin hyvä olla ihmisten parissa, kuin mitä täällä on. En tahdo luopua siitä kaikesta mitä olen itsessäni löytänyt.

Tämä tarkoittaa sitten taas sitä, että pitää luopua jostain muusta. Tässä tapauksessa se on meidän tulevaisuutemme Keski-Euroopassa. Siellä olisin suurella todennäköisyydellä töitä vailla, tai ainakin niitä töitä vailla, joita voi paikallisten parissa tehdä (koska kieli). Siellä en myöskään voisi niin vain auttaa ketään, jutustella ihmisten kanssa niitä näitä, olla heidän parissaan. Niin, että saisin siitä energiaa ja hyvää mieltä, eikä se kääntyisi kuluttavaksi, mikä on luonteelleni ominaisempaa (introvertti, HSP). Koko ajatus on jo niin ahdistava, että se kuluttaa jo silläkin tasolla. En halua sitä. En halua eristäytyä taas maailmasta tällä tasolla, vaikka muuten elämä olisikin suurta unelmaa, paikassa, jossa on aina tahtonut asua. Tuntuu liian suurelta kompromissilta, ainakin nyt tällä hetkellä. Tämä uusi puoli itsessäni on nykyään suosikkipuoleni. Jo ajatustasolla takapakin ottaminen tässä asiassa tuo kyyneleet silmiin. En tahdo.

On siis tullut aika luopua suuresta unelmasta, Saksasta, Alpeista, siitä Keski-Euroopan ihanasta elämästä, mikä meillä siellä oli. Meinasin kirjoittaa, että raskain mielin, mutta mieli ei ole raskas. Nyt ymmärrän, että se oli aika, jota elettiin silloin, ja se oli maagista ja elämäni parasta aikaa, mutta aikansa kutakin. Joskus jopa niitä unelmia. Nyt nuo muistot on laitettu pakettiin, jossa on vuoristomaisemakuvioinen lahjapaperi ja jalohaikaran sulista tehty lahjanauha. Eikä se tunnu pahalta. Nyt kun aika on kulunut, tunnen pelkkää kiitollisuutta, että sain siellä asustaa sen ajan ja kokea ne kaikki huikeat asiat, joita tielle osui. Elämä siellä oli ihan jumalattoman hienoa. Nyt ne muistot saa pysyä sydämessä, eivätkä sieltä varmasti koskaan haihdukaan. Nyt tietää, että uusia muistoja ei tule. Se on tavallaan helpottavaa. Saa vihdoin ottaa sen avaimen käteen ja sulkea sen kaiken nähdyn ja koetun omaan lokeroonsa. Niitä voi sieltä aina tarkastella halutessaan, ilman, että ikävä enää tekee kipeää. Enää ei tarvitse itkusilmin katsella kuvia tai lukea tarinoita noilta seuduin, kun enää ei koske. Enää kaipaus ei ole niin kova, sillä sen toteutuminen olisi liian suuri kompromissi. Osa sydämestäni siellä tulee silti aina olemaan ja nyt tiedän, että sekin on ok. On aivan ok, että maailmalle jättää palasia itsestään ja sydämestään.


Nyt meille on taas koko maailma avoin. Tai siltä osin, jossa saa toteuttaa tätä uutta kykyä, puolta, piirrettä, taitoa itsessään. Tämä on tietysti vahvasti kielisidonnainen juttu. Varmaa on myös se, että kaipuu Keski-Euroopan maisemiin ei tule koskaan helpottamaan, ellei tilalle tule jotain vähintään yhtä hienoa, tai sitäkin upeampaa. Ja siitä lähdetään nyt liikkeelle. Suuria suunnitelmia, ei kuitenkaan niin varmoja, että niitä tähän listaisi ylös. Mutta entistä suurempia, hienompia, jännittävämpiä. Sellaisia, joista maksaa taas aivan toisenlaista hintaa ja joista on vaikea ehkä kertoa läheisillekään. Tämän asian kanssa painiskelinkin hetken aikaa, kunnes tajusin taas, että itselleen täällä eletään. Ei voi toimia miettien mikä olisi paras ratkaisu jollekin toisille, vaikkakin tärkeille ihmisille. Meillä on yksi ainoa elämä täällä ja kaikilla ne langat on omissa käsissä. Mikä vain tuo itselleen sitä onnea, siinä määrin kuin sitä kaipaa ja tarvitsee. Unelmien seuraamisessa ei ole mitään väärää, ei edes siinä tähtiin kurottelussa.

Yksi elämä. Ei enempää. 

Eikä kukaan tiedä senkään mittaa.

Nämä suunnitelmat eivät ole ajankohtaisia moneen vuoteen vielä, ja tokihan saattavat muuttua vielä moneen kertaan. Nämä ovat tunnelmia tältä hetkeltä. Kun toisista asioista nousikin yllättäen valtavan tärkeitä, eikä sitä osannut etukäteen odottaa. Mitä vain saattaa tapahtua, omassa mielessä, elämässä yleensä. Mutta nyt kurotellaan niihin tähtiin ja ollaan valmiita maksamaan siitä sellainen hinta, mikä kauhistuttaa, mutta ei kuitenkaan estä. Jotain täytyy menettää, että jotain saa. Se on ristiriitaista ja niin valtavan katkeransuloista. Sitä on elämä, ja etenkin sellainen elämä, jossa veri vetää asumaan synnyinmaastaan pois. Tämän tietää varmasti jokainen ulkomaille Suomesta muuttanut.

Mutta kyllä olen onnellinen, että saan juuri täällä asua mieheni ja kissan kanssa, nämä vuodet, kun täällä vielä ollaan. Odotan näitäkin vuosia pitkälti samanlaisella innokkuudella, kuin sitä tulevaisuuttakin siellä vuosien päässä, ja nautin tästä hetkestä. Ehkä entistä enemmän, kun tietää, mitä joskus sitten on edessä. Nyt on aika ihan tosissaan nauttia läheisistä ja kaikista niistä kokemuksista, joita vain Suomi voi tarjota. Sillä kyllä tämäkin on kaikkineen varsin hieno maa asua.

2 kommenttia:

  1. "Jotain täytyy menettää, että jotain saa. Se on ristiriitaista ja niin valtavan katkeransuloista. Sitä on elämä, ja etenkin sellainen elämä, jossa veri vetää asumaan synnyinmaastaan pois. Tämän tietää varmasti jokainen ulkomaille Suomesta muuttanut".

    Allekirjoitan nuo lauseet sellaisella intensiteetillä että siinä kynäkin katkeaa. Niin totta. Vaikka sitä olisi kuinka tyytyväinen ja ihan onnellinenkin täällä Suomen kodissaan, jokin silti vetää vastuttamattomasti muualle. Sitä ei voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "There's a feeling I get,
      when I look to the west,
      and my spirit is crying for leaving.."

      Tiesin tuon tunteen jo ennen kuin ikinä ajattelinkaan mahdolliseksi koskaan lähteä mihinkään. Niin kovin kaipasi silti toisaalle, vaikkei edes oikein tiennyt miksi. Vaikkei mitään vikaa ollut Suomessakaan. Silti sitä jotenkin tunsi, että maailmalla on jotain enemmän annettavaa. Ja sen tunsi tosiaan sillä intensiteetillä, että siinä tunnerytäkässä olisi helposti se kynä katkennut niitä ajatuksia kirjoittaessa. Siinä on jotain selittämätöntä. Melkein kuin olisi syntynyt väärään paikkaan ja jossain sisuksissaan sen tietää, vaikka mieli ei sitä tajuakaan.

      Poista