torstai 25. syyskuuta 2014

Kuinka nopeasti kuolee inspiraatio?


Sanoisin, että siihen meni noin kaksi viikkoa. Siis siitä, kun sen jatkuva lähde on elämästä poissa. Kun silloin oli valmis kaikkeen ja tajusi pystyvänsä mihin vain ja sitä haki kaikenlaista uutta jännää elämään, ihan vain puhtaasti inspiraation pohjilta. Nyt, tätä töiden loppumisen jälkeistä aikaa kun eletään, ei ole enää päivittäisiä pieniä tai suuria ihmiskontakteja, joista saisi energiaa ja sitä kautta sitä inspiraatiota. Nyt on vain harvoja kohtaamisia. Ne toki inspiroivat entiseen malliin, mutta koska se ei ole jatkuvaa, ei inspiraatiokaan ole. En tässä suvantovaiheessa enää pala halusta kokeilla ja tehdä kaikkea. Nyt joutuu jo vähän patistelemaan. Sisällä pyörivä inspiraatio on muuttunut epämääräiseksi möykyksi taas, josta ei saa kiinni, eikä kykene kuulemaan, mitä se sanoo. Niin tuttu, mutta niin inhottava tunne. Samaan aikaan tahtoisi tehdä ihan kaikkea, muttei osaa nimetä yhtäkään siitä kaikesta. 

Toisaalta taas tulevaisuudessa odottaa kaikenlaista jännää, josta saa inspiraatiota tähänkin päivään. Mutta se inspiraatio ei juuri ulotu aihepiirinsä ulkopuolelle. Sen lonkerot pyörivät kaiken sen tulevaisuuteen liittyvän ympärillä, asioissa, jotka mahdollistavat sen kaiken tai valmistavat siihen. Ja se ei ole ihan tätä päivää, eikä liity tämän hetken arkeen oikeastaan laisinkaan.

On kuitenkin hieno huomata, että vaikka jotain on (hetkellisesti) kuollut, kaikki ei suinkaan ole. En usko, että enää taannun ihan samaan tapaan kuin ennen. Ennen on tällaiset tauot maailmasta ja tuosta elämästä tuolla ulkopuolella saaneet kaiken entiselle tolalleen ja minusta jälleen sosiaalisesti kömpelön ja aran ihmisen (suurin syy siihen on HSP). Nyt näistä ei ole tietoakaan, enkä usko, että tulee olemaankaan. Ei enää. Ehkä on olemassa jokin ratkaiseva raja, jonka alle ei enää mennä, kun se on kerran ylitetty. Koko elämäni vaivannut puhelinfobia on tyystin kadonnut. Haluan olla tekemisissä ihmisten kanssa, tarvittaessa pyytää apua ja haluan auttaa. Haen jopa näitä tilanteita, joissa tämä on mahdollista. Aloitan keskusteluita, vastailen mieluusti enemmän kuin sanalla tai parilla. Voin vastata kokonaisella tarinalla! Ja käyn työhaastattelussa, ilman että tunnen pienintäkään jännitystä, höpöttelen avoimesti kysymyksiin vastaten. Soittelen, selvittelen. Annan puhelinnumeroni, ilman, että samaan aikaan ahdistun siitä, että jos se sitten soikin. Enää en arjessa pelkää, että jos en osaakaan sanoa mitään. En pelkää kiusallisia hiljaisia hetkiä, en uusien ihmisten tapaamista. Pelkäänköhän juuri mitään? Haen töitä, joita en olisi koskaan ennen ajatellut itselleni sopivaksi. En hae töitä, joiden ennen luulin olevan itselleni aivan täydellisiä. Olen muuttanut mieleni niin monessa asiassa. Olen ylittänyt itseni niin monessa asiassa. Koska olen enemmän tietoinen siitä, kuka olen. En tiennyt, että en tiennyt. Nyt tiedän, enkä suostu enää siitä kaikesta luopumaan.

Normaaleita asioita joillekin, itselleni kaikkea muuta. Ehkä siksi kirjoitan jälleen tästä samasta aiheesta. Se on niin hallitseva. En ole varma, lakkaako tämä kaikki koskaan hämmästyttämästä. Kun on koko ikänsä luullut olevansa tietynlainen, hyvin vahvasti tietynlainen, ja sitten ei olekaan. On vaan asunut väärässä ympäristössä, juuri itselleen vääränlaisessa. Kuinkahan moni muu asuu koko elämänsä itselleen vääränlaisessa ympäristössä, tietämättä sitä itse? Tietämättä koskaan sitä kaikkea potentiaalia, mitä itsessä on? Ehkä jossain päin maailmaa on meille jokaiselle paikka, jossa itsemme ylitetään ja jossa ollaan kaikkea sitä, mitä ei koskaan uskottu olevamme. Toiset uskaltaa sitä etsiä, ja toiset jää aloilleen. Koska eivät voi tietää sitä, mikä ei ole silloin vielä totta. Minä en tiennyt, että tämä on totta, ennen kuin se vasta täällä oli.

Välillä tuntuu, että melkein saan ajatuksesta, inspiraatiosta, kiinni. Mutta se lipsahtaa juuri kun siitä saa pienen otteen, eikä ehdi nähdä mikä se olisi ollut.

Melkein sain tartuttua siihen. Melkein.

Tuntuu, että tarvitaan jokin pieni sysäys ulkopuolelta, jostain, joltakulta, jotakin kautta, että saan sen kiinni. Ei mitään tietoa mitä kautta tai keneltä, ja minkälainen, mutta tuntuu, että se on ihan tässä kohdalla. Ihan pian se tapahtuu. Ihan pian.

7 kommenttia:

  1. Ensiksikin täytyy todeta, että hieno homma, että olet löytänyt hännänpään. Toiseksi haluan kysyä miksi juuri tämä viimeisin työpaikkasi oli se pään avaava käänne. Olithan työelämässä ennen ulkomaille muuttoannekin? Näin olen käsittänyt. Miksi vyyhti sisälläsi ei mielestäsi lähtenyt aukeamaan jo aiemmin?

    Nimim. yrittää ymmärtää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitosta. :) Se, miksi tämä on nyt ratkaiseva asia ollut, on juurikin se, että olen täällä missä olen. Etelä-Suomessa asuessani en viihtynyt ihmisten parissa juuri laisinkaan, sillä ihmiset ovat siellä aivan täysin erilaisia mitä nämä täällä. Ero on kuin päivällä ja yöllä. En edes tiennyt, että tällaisia ihmisiä voi olla Suomessa, yhtään missään! Täällä ollaan lämpimiä, jutellaan vieraiden kanssa, katsotaan silmiin, tervehditään, ollaan ihan aidosti kiinnostuneita ja jaetaan puolin ja toisin niitä henkilökohtaisiakin asioita, vaikka ei edes toisen nimeä tiedä. Siinä on kaikessa vaan sellaista lämpöä, mitä en koskaan ole missään ennen kohdannut (paitsi Skotlannissa, missä olikin yhtä ihania ihmisiä). Ja tykkään tästä kaikesta aivan kuin hullu puurosta (eli kuten Heidi puurosta, todella paljon).

      Luulin aina, että en tykkää ihmisistä. Sitten muutin Skotlantiin. Opin, että en sittenkään tykkää suomalaisista (sillä skotlantilaiset olivat ihania). Ja olin siitä satavarma. Ja sitten tultiin tänne ja olin ihan ällikällä lyöty. Työn osuus tässä kaikessa oli vain se, että olin päivittäin tekemissä näiden ihmisten kanssa täällä. Työtoverit, töiden ohessa asiakkaat ja työmatkalla suuret määrät ventovieraita.

      Enkä tarkoita edes puhua pahaa etelä-suomalaisista, vaan tarkoitan sitä, että ihmiset siellä eivät olleet juuri kaltaiselleni introvertille (ja hsp:lle) hyväksi. Täällä nämä ihmiset ovat mulle todella hyväksi. Sen sijaan, että veisivät energiaa, saan heistä energiaa. Enkä uskonut, että koskaan voisi olla niin. Kun olin töissä täällä, sain sitä energiaa jatkuvasti ja paljon. Aiemmissa työpaikoissa se on vain vienyt energiaa. Koska ne työpaikat eivät olleet täällä, savolaisten keskellä.

      Nimin. ei osaa kirjoittaa lyhyesti

      Poista
    2. Ei se mitään :)

      Nimim. kirjoittaminen on hyvästä

      Poista
    3. Nää savolaiset on vähän tämmösiä. Mut muista aina, että vastuu on kuulijalla, kun savolaisten kanssa asioit. Aina on poikkeuksiakin. Nyt kun kuulen kun tyttö on harjoittelussa vanhainkodilla niin prkl sentään ei stna mitä touhua siellä on (yksi pilaa koko paikan). Hienoa enivei että olette kotiutuneet tänne..

      Poista
    4. Onhan noita. Oli meilläkin tuolla työpaikalla yksi sellainen, joka koitti lannistaa koko porukan mielen jatkuvalla syötöllä. Ja jopa yksi sellainen, jonka kanssa en tullut toimeen. Mätiä omenoita on joka poppoossa, vaikka kuinka oltaisiin savolaisten keskellä. :) Pääasia, että yleisellä tasolla ollaan mukavia, se riittää mulle. Kun se on aina tuhannesti enempi, kuin mihin on ehtinyt tottua joskus entisessä elämässä.

      Poista
  2. Mua on aina harmittanut, kun puhut etelä-suomalaisista, koska musta tuo sun kuvaamasi piirre on nimenomaan varsinais-suomalainen. Ja muistaakseni sä olit aikaisemmin Suomessa Noksulla eli päätelin sun asuneen Salossa.

    Mä väitän, että itä-suomalaiset eroavat länsi-suomalaisista enemmän kuin etelä-suomalaiset pohjois-suomalaisista. Tästä oli jopa joskus juttua Hesarin kk-liitteessä, joten väitän jonkun muun olevan kanssani samaa mieltä. Eli olet stereotyypittanut Suomen väärin päin puoliksi. Saattaisit viihtyä myös Kotkassa. :)

    Toki nyt mukavat varsinais-suomalaiset loukkaantuvat tästä mun kommentista yhtä paljon kuin minä noista sun aikaisemmista. Yleistäminen kun on on aina vaarallista. :)

    Terkuin espoolainen, jonka suku tulee Itä-Suomesta ja joka ei käyttäydy ainakaan kuten tyypillinen turkulainen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta kun en ole asunut ainoastaan Varsinais-Suomen alueella. Olen aika paljon ehtinyt muutella tämän elämän aikana. :') Mutta tottakai poikkeuksia löytyy, ja sen olen aiemmin kertonutkin. Onhan täälläkin ääliöitä. Yleisesti ottaen kuitenkin hyvin, hyvin vähän.

      Enkä mä vieläkään puhu pahaa etelä-suomalaisista. Kerron vain, että se ei ollut juuri mulle sopiva ympäristö. Eiköhän se suurelle osalle ihmisistä ole, kun kerran siellä viihtyvät. Nämä ihmiset täällä on juuri mulle ihania. Voisin kuvitella, että joku toinen voisi kokea sen vaikka tungettelevaksi. Että eihän täällä saa edes erakoitua rauhassa, kun tuntemattomat on aina puhumassa sun kanssa! Tuo kun ei ihan oikeasti ole kovin suomalainen piirre. Vaikkakin olen sitä mieltä, että tuskin moni sitä huonolla ottaisi.

      Tämän pohjoisemmasta mulla ei olekaan mitään havaintoa, että millaiset ihmiset tuolla ylempänä on. Siksi olenkin keskittynyt hehkuttamaan pohjois-savolaisia, tai sitten vain ihan savolaisia. Pohjoisesta en tiedä mitään.

      Jos joku näistä teksteistä loukkaantuu, niin sitten ei kyllä ehkä osaa ihan sitä pointtiani sieltä löytää. Se voi johtua ihan mun kirjoitustaidonkin puutteellisuudesta. Enivei, en kuitenkaan puhu pahaa etelä-suomalaisista.

      Poista